Esmeraldan eetos

Olisiko vihdoin aika pohtia jotain järkevää blogissa, kuten Emanuel Macronin täydellistä esiintymistä Trumpin vieraana? Olisin voinut kuunnella koko illan tiedotustilaisuuden ranskaa Macronin hymyä impaten. Olen jopa onnistunut liittämään kerran työhakemukseen Emanuel Macronin nimen, vaikken ole koskaan häntä tavannut. Hän ei kuitenkaan ihme kyllä ollut suosittelijani.  Etsi kuvasta yksi virhe.  Joissain valtiojohtajissa on karismaa, vaikka he olisivat epäsuosittuja. Tässä maailmanajassa on alettava jälleen etsiä politiikasta muita arvoja kuin asialinjaa, sitäkin kun saa hakea.  Suomalaisesta politiikasta harvemmin löytyy mieskarkkeja, jotka saavat avaamaan kanavan. En taida juuri nyt keksiä yhtäkään. Osaan silti kuvitella, että joku kuolaa Antti Häkkäsen bassoääntä. Yhtä kaikki puku miehen tekee, jollei armeija. Näin sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei Suomessa ole yleistä asevelvollisuutta. Ehkä sellainen vielä jonain päivänä tulee, kun meillä kuitenkin on tuota rajaa ...

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa?  Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin.  Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin...

Olen viime aikoina lukenut kahden toimittajan eri tavoin erinomaiset kirjat. Itse asiassa kolmaskin on parhaillaan menossa, sillä myös Eeva Kiviniemi on entinen toimittaja. Ilmeisen monella toimittajalla on haaveena tuutata joskus vapaata tekstiä kirjan muodossa, kunhan taloudellinen tekstin tuottaminen antaa aikomukselle myöden.   Helsingin Sanomien rikostoimittajan Mauri Sariolan (1924-1985) kohtalona oli kuolla sairaalabakteeriin varsin nuorena, vaikka tuohon aikaan keskimääräinen elinikä miehillä taisikin olla alle seitsemänkymmentä.  Mauri jakoi mielipiteitä jo aikana, josta hän kirjoittaa. Hän asui Kari Suomalaisen perheen kanssa samassa Sanoman talossa, ja Karihan oli meidän kaikkien toivottavasti yhä muistama loistava Hesarin pilapiirtäjä.  Sekä Karia ja että Mauria on syytetty rasismista tai ainakin oikeistolaisista mielipiteistä etenkin jälkikäteen. Toivon silti, ettei Sariolan kirjalliseen tuotantoon kajota, sillä jokaisen ihmisen tulee kyetä lukemaan 1960...

Minun pitäisi jo mennä nukkumaan, eikä varsinkaan kännykällä näpyttää turhaa dadaa. Haluan vain jakaa teidän kanssanne ei lainkaan turhan huolen verenpaineesta. Se on koholla. Ulkoilu on parasta lääkettä verenpaineen ja yleisen ketutuksen sekä murhetason laskuun.  Minulla, jolla on aina ollut alhainen verenpaine suvunkin siunauksena, on nyt pitkäkestoisen stressin, unettomuuden ja varmasti ruokavalionkin takia kohonnut riski tautien eldoradoon. Päässä humisee salamilla täytetty croissant, jonka imuroin muistellessani Pariisia. Miksi kielto vain lisää elämänjanoa? Valitettavasti minulle elämä on yhtä kuin salami, lehmän kuolema. Vai possun, kuitenkin. Suonissa kohisee. Ennen tässä oli patoamaton Halistenkoski.  Syytän kaikesta vegaanihaastetta, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka vähensin reilusti lihaa, hamusin vain lisää. Haaveilin rasvaisesta burgerista Mouton Rotschild huulillain. Sen sijaan minulla oli kumimainen vuusto tai jokin muu epämääräinen ainesosa tuottamassa ...