Esmeraldan eetos

Usein sanotaan, että juuri ennen valon näkymistä tunnelin päässä on kaikkein vaikeinta. Joskus jopa silloin, kun se valo selkeästi on jo havaittavissa. Ajatus siitä, että piina voisi oikeasti loppua, on jo ajatuksena niin suuri muutos, että psyyke valmistautuu koitokseen erinäisin tavoin. Kamala vertauskuva on se, että monissa itsemurhatapauksien taustalla tilanne on voinut olla jo ulkopuolisin silmin nähtynä voitollinen. Mutta epätoivoinen ihminen ei jaksa enää taistella tietä kohti lopullista helpotusta. Eihän sellaista edes ole. Helpotuksen lopullisuutta.  Teini-ikäisenä menetin ystävän, joka sai syövän uudelleen tasan viiden vuoden riskiuusiutumisajan jälkeen. Kaikki eteni niin nopeasti, että rehtorin suruilmoitus kaikui kolkkona kouluradioissa kuin jokin täysin irrationaalinen ja irrallinen käsittämättömyys. Kouluaikanani kuulin kolme eri ilmoitusta. Mietin usein heitä kaikkia, joita ilmoitus koski. Mitä ja missä he olisivat nyt, jos olisivat saaneet elää?  Minusta ei tarvitse huo

Aina se tulee siinä kohtaa kun ei haluaisi. Epäloogisesti, töksähtäen, dramaturgisesti epäonnistuneesti. Harvemmin onnellisena. Silti sanotaan, että kun kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia, loppu on onnistunut. Elämän loppuessa ei vain itse kuule kumpiakaan, kysymyksiä eikä vastauksia. Punainen lanka on katkennut. Beatlesit tekivät uransa ehtoopuolella kappaleen The End, tietäessään että kaikki päättyisi. Sen aistii lopun sävelistä, musiikkivideon katseista, tyhjistä takeista. Kaikkensa antaneena, muttei kuitenkaan kaikkea saaneena, tuo maailmaa muuttanut bändi ymmärsi, että kaikella on aikansa. Ihmisen aika on lyhyt. Hyttysen elämään verrattuna pitkä, mutta lyhyempi kuin universumin. Ihminen on aina halunnut olla maailmanomistaja. Sitä varten pitäisi elää ikuisesti - tai ainakin yli hiilineutraaliustavoitteiden toteutumisen. Hidas loppu voi tehdä kuolemastakin evolutiivisesti muokkautuvan kokemuksen. Mikään ei muuta sitä tosiasiaa. Me muuntaudumme kohti vääjäämättöntä, ellemme hä

Ei hätää, en ole lopettamassa bloggausta enkä ainakaan kirjoittamista! Minusta tämä otsikko sopii vain hyvin välihöpinöiden jatkumoon. Alkuhöpinä taitaa puuttua, mutta sen voit lukea yli kolmen vuoden takaa, jolloin luulin, että blogikirjoittamisen täytyy olla asiantuntevaa ja vakavaa. Olen myös oppinut tiivistämään rönsyilevää juttuani millin lyhyemmäksi. Loppuhöpinä on yhtä kuin loppukaneetti. IG-stoorieni seuraajat tietävät, että silläkin on aina oma loppukaneettinsa, ehkä vielä kolmaskin. Näinhän se elämä etenee, tajunnanvirrasta ja mielleyhtymästä toiseen. Lopulta kaikesta tulee käsittämätöntä poukkoilua. Näennäiskeskustelua, jonka vastavuoroisuus ja punainen lanka ovat huolestuttavan usein hukassa. Puhun kotona paljon, kuten myös mieheni. Puhumme myös usein toistemme päälle ja yritämme himmata tahtia antamalla toiselle puheenvuoro aina yhtä aikaa. Ja lopulta aloittamme puhumisen samanaikaisesti. Ehkä meillä on sama energiavirta, sen olemme monia kertoja huomanneet. Juuri nyt olem

Valvoin koko yön kuunnellen vienoa konserttoa pääni sisä- ja ulkopuolella. Tiesin jo nukkumaan mennessä, etten saisi unta. Toisen sammuminen viereen kuin saunalyhty (onneksi, ei sekään itsestäänselvyys) vain korostaa omaa ylivirittynyttä tilaa.  Miksi menin kirjoittamaan niin? Miksen muka saanut sitäkään luettua loppuun? Miten vapaat voivat olla jo ohi, ennen kuin olet ymmärtänyt niiden alkaneenkaan? Miksi juuri minulle tuli rokotteesta kuume? Johtuukohan unettomuuteni rokotteesta? Entä jos tämä tila jääkin päälle, apua! No, ei jäänyt. Aamulla heräsin täysin normaalivointisena, ahdistuneena ajan vähyydestä. Kuolinilmoitusten lukeminen lehdestä aamiaispöydässä oikein alleviivasi olemisen sietämätöntä keveyttä. Se on miltei haihtuvaa. Hyttysenpieruja ajassa, nuo ihmiselon päivät. Joistain jää jokin haju tulevaan hetkeen leijumaan, valtaosasta ei yhtään mitään. Eihän meistä jää enää edes luita, sillä valtaosa vainajista polttohaudataan. Onko tämä merkittävä ongelma tulevaisuuden arkeologe

Tämä on huomattavasti parempi kuin aiempi välikuolema. Ensin olin otsikoida "välihuojennus", mutta kymmenen minuutin kahvitauolla ei ehdi kuin vetää henkeä. Jotta huojentuisi, henki pitää saada myös ulos. Tämä kuulosti nyt haudassa ehtii levätä -totuudelta, mutta kirjoitinpahan kuitenkin. Sillä ajattelin testata, mitä ehtii kirjoittaa kymmenessä minuutissa ilman muokkailuja. Kuvia en siis liitä, yhteen kuvaan menee jo se kymmenen minuuttia. Kuten äärettömän helposti someen.  Edessäni on jo luettu Aamuset sekä lukematon Pirkka, jonka niksejä en tänään jaksa. Myönnän kyllä lähettäneeni niksin Pirkan toimitukseen noin kymmenvuotiaana. Ihme kyllä en juuri nyt muista niksin sisältöä. Olisi ollut jotain tasokasta kengännauhoihin liittyen? Eikä se liittynyt mitenkään mihinkään dekkareista löytyviin ideoihin. En muista sainko rahaa. Oikeastaan en taida muistaa juuri nyt mitään. Samalla on huolestuttavaa ja hienoa, miten aivot ovat koko ajan dekkarimoodissa. Ei voi kävellä jollain tie