Esmeraldan eetos

*Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö eikä teksti sisällä mainoslinkkejä*   Hahhaa! Kukapa nyt tällaisesta sisällöstä maksaisi, jossa huolestun bloggarien käsittelemien aihepiirien supistumisesta - tai rönsyilemistä maksetun tahtipuikon tahdissa? Samaan hengenvetoon totean, että kaupalliselle yhteistyölle on paikkansa, jos ja kun se sopii bloggarin arvomaailmaan ja tuo lisäarvoa blogin sisältöön. Mutta.  Oletteko huomanneet, että hyvin monet ansioituneet bloggarit ovat langenneet toistuvien kaupallisten yhteistöiden ansaan? Koko ajan joku on lähettämässä jotain maistettavaa, haistettavaa, tunnusteltavaa, analysoitavaa tai arvosteltavaa. Näistä meidän lukijoiden pitäisi sitten kiinnostua. Hyvätkin kirjoittajat muuttuvat jossain kohtaa ohitettaviksi "sitten myöhemmin" -vilkaisuiksi, kun ei vain jaksa lukea korvakoruista tai bulkkiviinistä. Janoan asiaa ja sisällöllisiä timantteja.  En yhtään väitä, että omat juttuni olisivat yhtään sen kiinnostavampia. Mutta veikkaan, että jos its

Tämän elämänviisauden on varmasti itse kukin kuullut lukuisia kertoja. Vai onko se edes viisaus? Ehkä enemmän lannistava toteamus. Ihminen jaksaa kovaakin puserrusta, jos tietää sen päättyvän ajan X kuluessa. Aivomme haluavat hahmottaa tilanteen ennalta, jotta ne pystyvät mukautumaan psyykkisesti ja/tai fyysisesti rankkaan suoritukseen. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski liitti samaan ajatukseen osuvaksi vertauskuvaksi maratonjuoksun viimeisimmässä pääkirjoituksessaan (SK 10/2021). Moni tuntee paloa lähteä mukaan tähän itsensäylittämissarjaan, vaikka ensimmäinen maratonin juoksija Feidippides kuoli rasituksen uuvittamana. Hän varmasti tiesi suunnilleen, miten pitkä on matka Marathonista Ateenaan, muttei ollut valmistautunut uuvuttavaan voitonviestin viemiseen edes kokeneena kestävyysjuoksijana (tarkemmat detaljit aiheesta löytyvät esimerkiksi täältä ). Maraton vaatii pitkällistä kehon sopeuttamista suoritukseen, vaikka aina toki löytyy näitä sankareita, jota yrittävät

Heräsin eräs aurinkoinen aamu uneen, jota tunnelmoin mielessäni koko päivän. Tästä on jo aikaa, ehkä se tapahtui viime vuoden puolella. Lopulta kirjoitin unen ylös vapaalla tyylillä puhelimeni muistioon, tiivistäen sen jonkinlaiseksi runoksi: Viime yönä söin vadelmia Pinnalta jäätyneitä, pakkasen puremia Juoksin pitkin pellon laitaa Yhtäkkiä oli kesä Eikä minulla ollut kuin aikaa  Ja ylläni oli paita Saavuin metsästä kartanolle Louhisaaren kesannolle Sen takana oli museo hävinneiden Lamapankin lattia graniittinen Kävelimme sitä pitkin  keskellä turistien Kohta jo saavuin  tolpalle bussikuskien Odotin bussia joka vie minut pois Matkalle sinne, minne haluan  Sieltä, mistä en haluaisi pois. Hävinneiden museo ja lamapankki.  Olen aina uskonut, että unet ovat kaukaa viisaita. Jopa joskus viisaampia kuin kallo, josta ne kumpuavat. Monet elämän suuntaviivat ovat ratkenneet tai vahvistuneet unien kautta. Eivätkös intiaanitkin luota pitkälti uniinsa? Ainakin aboriginaalit, mikäli Aku Ankasta pe

Värit kertovat meistä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mietin usein värien symboliikkaa ja sitä, miksi jokin tietty väri toistuu useammin juuri tiettyinä ajanjaksoina. Aihe nousi taas mieleeni, kun  Akkablogin Annika kertoi oranssin hiipineen yllättävästi olohuoneeseensa. Palaan tähän oranssiin kohta auravalokuvauksen näkökulmasta.  Verannan vanha vaaleanpunainen seinä ja elämän perustarve: pullakahvit. Usein täytämme kotimme, astiastomme ja vaatekertamme lempivärisillä elementeillä. Saatamme kuitenkin yhtäkkiä tai hiljalleen innostua jostain uudesta väristä, josta emme ole aiemmin pitäneet lainkaan. Itselleni tämä on ehdottomasti roosaan taittuva vaaleanpunainen. Aivan ysäriväri, jota meillä oli kotona 1990-luvulla. Muistan, että olen saanut kenties yhden ensimmäisistä migreenikohtauksistani juodessa roosan värisestä savikupista vettä. Kupissa oli vieläpä räikeän mintun värinen raita lisäämässä migreenisilmille haitallista kontrastia. Muistan, miten tuo raita sahaili mukissa värisevä