Esmeraldan eetos

Vai vieriikö? Olin jo aivan ihmeissäni, etteivät vuosikausien patoutumat purkaudu sisuksistani euforianaurun lisäksi kyynelmereksi alleni. Vasta lähes neljän viikon jälkeen voin mainita: tulihan se. Ilmeisesti se vaati käynnin työpaikalla, jossa erinäisistä syistä tulen käymään jatkossakin eri roolissa kuin aiemmin.  Mietin arvostusta, muunkin kuin osakkeen. Samalla kun olet tyhjä numero, olet kuitenkin kaivattu hahmo inhimillisellä mittarilla. Sain kuulla vertauksen, ettei tietyssä asiassa voida yltää samaan. Vastasin, miksi turhaan edes pyrkiä siihen - mihin samaan? . Homman edes huomaa ehkä kaksi ihmistä, hyvällä tuurilla viisi.  Mutta kuitenkin siinä kohtaa, kun olet antanut koko elämästäsi yli kolmasosan, saat vain yhden puhelinsoiton ylemmältä taholta. Edes sen. Se oli kaiku siltä ajalta, jolloin tulin taloon. Tämän eleen riipaiseva merkityksellisyys sai kyynelhanat auki. Sanoisin, että suhdettani kyseiseen henkilöön kuvastaa sanapari ihminen ihmiselle . Tuon humanismin alaisuud

Poks. Näin on ilmat pihalla. Enkä tarkoita nyt useimmiten kuulemaani samppanjapullon korkin poksahdusta. Täytynee siirtyä kovaa vauhtia kuohuviineihin, sillä tätä menoa osakesäästötilini sisältö ei salli minun jatkaa valitsemallani samppadieettilinjalla. Onneksi on vielä kaksi samppanjaa kellarissa, slurrurps. Ja yksi jenkkikuohari. No, yksi piccolo-riesling myös Australiasta, jossa viinitarhat ovat pahoin vaurioituneet. Ilmastonmuutos ja sen aikaansaamat metsäpalot sekä satovauriot ovat todellisuutta lukuisilla viljelysaloilla jo nyt. Ja miten tämä liittyy sijoittamiseen? Älyttömästi. Me suomalaiset olemme kaikki jo varmasti huomanneet, että kahvin hinta on noussut. Paketti, joka maksoi ennen neljä euroa tai maagiset 3,99 euroa ( "annapas kun minä asiakas kerron oikean hinnan, säästö se on pienikin säästö, maksan pankkikortilla niin ei pyöristy väärään suuntaan, hehhehheh" ), maksaa nyt kuusi euroa. Kahvipapuja viljellään juuri niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen arkoja

Ihminen tekee läpi elämänsä löytöjä. Parhaita ovat usein ne, joiden aiemman olemassaolon on unohtanut. Varmuuskopioin romaanikäsikirjoitukseni aina Siniselle muistitikulle (tämäkö uuden ajan Eeva Kilven tuotantoa kunnioittava tuleva ajatusteos?), josta löytyy myös graduni, sen aineisto ja muumioutunut määrä kaikenlaista ennen tai nykyisin tärkeää.  Olin kuitenkin unohtanut kuva-arkiston vanhalta tietokoneeltani, joka lakkasi toimimasta vuonna 2010 tai 2011. Yksi tuon arkiston kansioista sisälsi Ranskan matkan kuvia. Seikkailin siellä yksin, kiersin viinitiloja ja kuvittelin löytäväni unelmieni viinintekijäuroon, jolla olisi tyhjä vierashuone harmaakivilinnassaan. Sen salakäytävää pitkin voisin sitten rakkauden leiskuessa muuttaa varsinaiseen asuintilaan ja pullottaa nyt tekemääni keräilyharvinaisuutta täydellisen satovuoden annista. Tämä oli suunnitelma. Toisin kävi, paremmin.  Nähtyäni tämän kuvan, ymmärsin, miten monta kertaa olen nähnyt unta tästä samasta puistosta Nizzassa tajuam