Esmeraldan eetos

Onko koronasta puhuminen jo yhtä last season kuin Shakiran CD tai Marimekon siniset Unikko-kävelysauvat? Kumpiakaan en ihme kyllä omista ja koronaltakin olen onneksi *kop kop* välttynyt. Tauti kuitenkin jyllää kiivaasti virusmuunnoksineen. Emme vain jaksa puhua siitä kuten aiemmin. Korona-ajasta on tullut uusi normi, vaikka kaikki toivovat sen päättymistä. Mutta eihän tämä vitsaus niin vain pääty. Erilaisia arvioita on esitetty parin vuoden kurimuksesta loppuelämän viruspelkoon. Kukaan ei voi varmuudella vielä tietää kuinka pitkäksi aikaa koronavirus jää keskuuteemme sellaisena, että se vaatii massiivisia toimenpiteitä. Itse virus varmasti muuntautuu ajan myötä lievempään muotoon. En ole jaksanut lukea ja selvittää, en myöskään jäädä riippuvaiseksi uutisista. Keväällä oli pakko katsoa joka ikinen uutislähetys. Ehkä myös tänään, sillä jossain vilahti päivän tuore kuudellasadalla alkava tartuntaluku. Jos jokin on ihanaa, niin se, että ihmiset eivät enää höngi liian lähellä. Paitsi kaksi

Olen jo tehnyt muistokirjoituksen lankapuhelimelle , enkä haluaisi joutua näppäilemään itkuvirttä myös postilaitoksellemme. Sellainen kuitenkin ilmestyi päähäni välittömästi suru-uutisen jälkeen: Turun viimeinen palveleva postikeskus lakkautetaan . Sama tragedia koskee monia muitakin Suomen kaupunkeja. Paikallissanomia mukaillen Turun postitalo kesti talvisodan pommitukset, muttei kirjejakelun näivettymistä ja tiedonkulun lähes kokonaisvaltaista digitalisaatiota.  Vanhat kuvat Postimuseon nettisivuilta: postimuseo.fi. Myönnänhän minä sen itsekin - jopa minä vannoutunut paperisanomalehden tilaaja käytän postin pakettiautomaattia. Tänä vuonna unohdin kirjoittaa joulukortitkin ja näin ollen tukea keltaisten pömpelien toimintaa. Kun näin tekee tai jättää tekemättä noin kolme miljoonaa suomalaista, alkaa olla turha pitää puuvenettä passissa laiturissa. Postihan kuljetettiin veneyhteydellä Ruotsiin 1600-luvulla ja piiiitkään sen jälkeen. Parempi irrottaa köysi ja jättää pursi oman onnensa no

Unkarinjuutalaisen  Imre Kertészin  romaani otsikon nimellä puhutteli minua aikoinaan syvästi. Luin teoksen aika pian Kohtalottomuuden ja mieheni sairastumisen jälkeen. En muista luinko teokset ennen häitämme, mutta jo silloin tiesin sisimmässäni, että niin sanotun normaalin elämän voisi unohtaa. En vain uskonut, että niin tulisi todella käymään. Otimme riskin emmekä peruneet häitä. Se olisi tuntunut kohtuuttomalta ja niin - kohtalottomuudelta.  Budapestin suuri synagoga, jossa juutalaisyhteisöstä vieraantunut Kertész tuskin kovin usein kävi.  Upea synagoga sijaitsee suositun hotellin lähellä, joka toimi aikoinaan myös SS-miesten majapaikkana. Siellä vietettiin monet kosteat natsikemut samalla, kun ympärillä tapettiin tuhansia juutalaisia. Onneksi luimme asiasta ennen hotellin varausta. Synagogan hartaudessa verisen historian saattoi kuitenkin yllättävällä tavalla unohtaa edes hetkeksi. Tästä matkasta on kohta seitsemän vuotta aikaa. Joka seitsemäs vuosi on  shmita , sapattivuosi. Sel