Esmeraldan eetos

Joogaan Elvistä kuunnellen. Yritän löytää omenapuiden leikkaamisesta jäykistyneeseen lantiooni notkeutta, jonka vain Elviksen musiikki voi tuoda. Yleensä siivoan Elviksen tahdissa, tai toisessa mentaalisessa mielentilassa Children of Bodomia, joka toimii paremmin imuroinnissa. Itse asiassa oivin kappale tähän on Queenin I want to break free, jonka musiikkivideossa Freddie Mercury imuroi.  Avasin koneen avatakseni käsikirjoitustiedoston, mutta jotenkin kummasti jumituin katsomaan tätä Elviksen Comeback-keikkaa vuodelta 1968. Vaihtoehtoisia klippejä löytyy toki yhtä monia kuin Elviksen faneja maailmassa.  Kuva: NBC/Getty, 27.6.1968 Comeback Special. Onkin järkyttävää, että Elviksen musiikkia ei enää kuunnella kuten ennen, eikä keino-Elviksille ole enää tilausta. Itse menisin kernaasti vaikka naimisiin tuon vuoden 1968 Elviksen kanssa feikki-Elvis-papin siunaamana. Voisimme muuttaa Gracelandiin elämään ikuista elämää.  Elvis on uskonto. Siitä ei liene epäselvyyksiä. Tämän ...

Muistin juuri, että minun piti analyseerata Eeva Kolun menestyskirjaa Korkeintaan vähän väsynyt  -  eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä  erillisessä julkaisussa. Sivusin teoksen antia jo aiemmin häpeän näkökulmasta. Nyt mietin, onko minulla sittenkään enää mitään sanottavaa, jota en olisi jo tavalla tai toisella tuonut esiin.  Söin juuri milleniaaliaamiaisen, joka ei ole minulle tavallinen. Ruokavalioltaan enemmän milleniaali äitini osti minulle hapanjuurileivän artesaanileipomosta. Leivän päällä oli vain voita ja suolakurkkua, koska minulla ei todellakaan ole rahaa avokadoihin, joiden syömistä pidetään Kolun teoksessa jonkinlaisena itsestäänselvyytenä (oma valintani olisi metwursti, jota kiidän palkkapäivänä hakemaan). Ensinnäkin, joka toinen avokado on aina mätä, joten ilmastosyntinen avokado on todellista rahanhukkaa. Toiseksi, minua ärsyttää avokadot juuri siksi, kun trendikaupunginosista somettavien milleniaalien ruokakuvat koostuvat vai...

Olen tässä viimeiset pari vuotta enemmän tai vähemmän opettanut. Edellisestä kerrasta on aikaa reilusti yli 15 vuotta, ellei lasketa tietynlaista aikuiskoulutusta mukaan. Koulumaailma, työn vaatimukset digitalisaatioineen ja oikeastaan kaikki ovat muuttuneet tässä ajassa rankasti. Eivätkä vähiten oppilaiden erityiset tarpeet. Nuoriso on kuitenkin aina yhtä pilalla, muistaa jokainen sukupolvi Aristoteleen ja Platonin ajoista lähtien mainita.  Nuoret ovat kuitenkin ainoa syy, miksi jaksan tätä tehdä. Rahan ja kiinnostavien aiheiden lisäksi. Kaikki muu on sellaista, jonka karsisin mielelläni pois. Myönnän, etten jaksa kehittää juuri lainkaan opetustani. Vedän tunnit hyvin improvisoiden, toki tietty ranka ja teemat ovat suunniteltuina. Sen olen huomannut, että mitä enemmän suunnittelee ja valmistaa etukäteen, sitä epätodennäköisemmin se toteutuu. Alkaa vain sapettaa, että on nähnyt turhaan vaivaa. Päästän siis itseni helpolla. Joskin maailmanaika on nyt myös "otollinen" - saan he...

Juuri mistään ei puhuta tällä hetkellä kuin häpeästä ja Trumpista. Ja hyvä niin. Nämä voi toki pistää samaan lauseeseen, mutta tässä ajatusvirrassa pohdin ylisukupolvista häpeää. Useimmiten, tai ainakin kautta historian se on suotu naissukupuolen taakaksi. Sen sijaan häpeän aiheuttaja, useimmiten valkoinen hyvätuloinen tai - taustainen heteromies pääsee pälkähästä. Tämä kärjistetysti ilmaistuna, mutta entisajan piiat tietävät varmasti, mitä tarkoitan. Anni Ahlströmille kävi huonosti. Kuva alle linkatulta Ylen sivulta, kuvaaja Laura Rahinatti. Migreenissä lojuessa olen kuunnellut kaksi podcastia, joista toinen on Ylen Anni Ahlströmin tragediasta. Anni murhattiin vuonna 1936 hänen toimiessa liikeapulaisena kaupassa, jossa hän myös asui. Jos tätä sinänsä kiinnostavaa podcastia pystyi kuuntelemaan ilman tunnelman pilaavia turhia tehosteita, kuten toimittajan myötähäpeää herättäviä kuiskauksia "missä olet Anni?", tarjosi kokemus aikahypyn juuri naisen asemaan. Ennen se oli paljon ...