Esmeraldan eetos

Lomaillessa on ihanasti aikaa koluta kirpputoreja läpi antaumuksella. Olen tehnyt niin hyviä löytöjä sekä vaatepuolella että kipot ja kupit -genressä, että blogin kirjoituskynnys ylittyy. Nyt on muutenkin ajankohtaista kirjoittaa kirpputoreista, sillä ainakin Turun seudulla tuleva viikko on oikeaa pihakirppistelyn kulta-aikaa. Tässä Arjen pilkahduksia -blogin tärpit esimerkiksi eri puutaloalueiden pihoille (joissa kannattaa vierailla jo pelkän miljöön takia):  https://arjenpilkahduksia.wordpress.com/2019/05/14/toukokuu-kirppistellen-2019/ Omia löytöjäni en ole kuitenkaan tehnyt pihoilta enkä edes omasta kellaristani tällä kertaa. Kävin pitkästä aikaa Kirppis-Center Manhattanissa, joka on arvostelujen mukaan varkaiden paratiisi ja omien havaintojeni perusteella siellä pyydetään lähes antiikkiliikehintoja vanhasta posliinista ja designlasista, ellei jopa enemmän. Tällä kertaa yllätyin positiivisesti. Löysin muutamalla eurolla Michael Schilkinin kermakon  aiemmin keräämieni teekuppien

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti saa kuulla äitienpäivätoivotuksia ja hämmästelyjä siitä, että minulla ei olekaan lapsia, koska olen maalauslomalla (lue: laiskottelen aamutakissa päivästä toiseen). Kun työpaikkamme oli taannoin täynnä nuorehkoja lapsettomia naisia, eräs asiakas laukoi: Mikäs vika tässä paikassa on, kun ei kellään ole lapsia? Itse asiassa varsin osuva kysymys, vaikka utelun lähtökohta olikin tahditon. Vaativa työelämä ja epäinhimilliset työvuorot ovat omiaan vähentämään kukkatäkin heiluntaa ja siten myös tarvetta siirtyä yövalvomisen puolelle. Kun vertaa moniin muihin naisvaltaisiin aloihin, omalla alallani saadaan todella vähän lapsia. Jos saadaan, se tapahtuu ehkä puoliksi hätähuutona. Joko kello tikittää lujaa tai halutaan hetken hengähdystauko töistä ennen aamusireenin syntymää. Aika moni ei tule äitiyslomalta takaisin enää samaan työpaikkaan.  Eivät asiakkaiden äitienpäivätoivotukset mitenkään epärelevantteja sinänsä ole. Äitienpäivää toki viettävät myös laps

Vuosia sitten koin sienestysretkellä metsässä jotain sellaista, mitä minun piti pureksia pitkään. Aivan kuin olisin menettänyt todellisuuden- ja ajantajuni kuusimetsässä, jonka kärpässienet hehkuivat neonoransseina sammalmaton päällä (heh, enkä syönyt näitä sieniä ennen kokemustani). Jatkoin kävelyä rinteistä polkua pitkin tuntien, kuinka kuusenlatvat kietoutuvat toisiinsa muodostaen tunnelin ympärilleni. Tunsin käveleväni kuin keskellä satua kohti epätodellista ja hieman pelottavaa tuntematonta, joka muuttuu painajaiseksi hetkenä minä hyvänsä. Kuusitunnelin päässä oli valoisa niittyaukio. Heinäryteikön keskeltä pilkisti hylätty, ruosteinen 60-luvun punainen kuplavolkkari, Volkswagen Transporter . Okei, tämä kuulostaa jo aivan hippi-LSD-tripiltä. Mutta ei, kyllä se asunnoksi muutettu auto oikeasti siinsi edessäni, minähän menin puolipeloissani tutkimaan tätä erikoista metsän keskeltä löytyvää jäännöstä. Autossa oli sänky, pöytä ja vanha jääkaappi. Auton edessä oli entinen terassi,

Villiyrtit ja lähiruoka ovat nyt trendikkäitä. Niinpä laitoin kumihanskat käteen ja kävin nyppimässä kukkapenkkiimme pyrkivät vauvanokkoset ruuanlaittoon. Juuri nyt on paras aika kerätä nokkosia, kun lehdet ovat vielä pienehköjä ja niiden maussa ei ole lainkaan karvautta.  On hauskaa, että kotoperäiset yrtit ja kasvit ovat yhtäkkiä kuuminta hottia, vaikka niitä on käytetty aina Suomi-neitojen keittiöissä. Suomi-uroot taas ovat ehkä tienneet, mikä yrtti parantaa minkäkin vaivan. Olemme melkein unohtaneet, että on olemassa parempia, terveellisempiä ja suomalaisempia herkkuja kuin valmispesto, kebab tai tikka masala. Onneksi villiyritit on helppo oppia ja löytää jopa ihan kaupunkimiljööstä. Tietenkään ei kannata poimia mitään vilkkaiden teiden varsilta ja itse en ainakaan poimisi nokkosia sen rakastaman kasvupaikan huussin takaa... En ole kyllä luokitellut nokkosta villiyrtiksi, vaikka sehän se on. Nokkonen on niin tunnistettava ja kuulunut lapsuudenkodissakin kesäiseen k

Voihan juoksuharrastuksen näinkin ymmärtää. Mietin usein juostessani, mistä ikäni matkassani kulkenut tarve kipittää oikein syntyy. Toki ihminen on luotu liikkumaan - aivan kuten eläin, jonka kahlitsemme aidattuihin pällistelytarhoihin ja tuotantolaitoksiin. Ihminen sen sijaan jättäytyy omasta tahdostaan itse luomansa kehikon sisäpuolelle. Usein tästä kehikosta löytyy tv, sohva ja jääkaappi. Liikkuminen ei ole monelle enää tarve. Nyt joudumme opettelemaan liikkumisen  uudelleen. Yritämme tehdä siitä jälleen tarpeen, joka tuo lisäarvoa elämään, vaikka todellisuudessa 70% odottaa vain palkintoa liikkumisesta, ei itse liikkumista.  Tämä lienee varsin normaalia, sillä eiväthän heinäsavottaan vihellellen lähteneet rengitkään odottaneet pääsevänsä pullistelemaan ruskettuneilla lihaksillaan maalaisromanttiseen atmosfääriin. He odottivat saavansa heinätyöt pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sen homman lomassa saattoi kuitenkin tehdä pientä siirtymäliikettä vastakkaisen sukupuolen suuntaan (tai