Esmeraldan eetos

Talo täynnä huoneita kellariin jääneitä lähes homehtuneita Käytävillä naapurit raikaa He järjestävät elämää Heillä on puhtia ja aikaa Taloon on muuttanut mies ja nainen He eivät muuta kellariin vaan ullakolle vievät taimen Katto on talosta irrallaan jotta rakkaus mahtuisi  huoneissa virtaamaan Uudet huoneet rakennetaan mansardikaton tuntumaan Pidän huolen, että jää tyhjää tilaa jotta talo hengittää Suojelee elämää Tartun vielä lumikolaan Sen routaa vasten painan Pariskunta hymyilee Aivan kuin he olisivat  onnellisia aina Uni 9.3.2021 Palasin tähän uneen, kun selasin kännykkäni loputonta muistiota. En löytänyt toimintoa, jolla saisin tiedot kännykästä tietokoneen kovalevylle. En luota siihenkään, enemmän paperiin ja kynään. Mutta minulla menisi vuosi kirjoittaa kaikki ylös systemaattisesti. Aloitin ja väsähdin.  Kirjoitin tänään uuden runon ruutupaperille polkiessani vesisateessa töistä kotiin. Kännykästä loppui akku. Näitä hetkiä varten olen kantanut mu...

Lähes joka viikko media tarjoaa eteemme kohun, johon valveutuneen ihmisen pitäisi ottaa kantaa. Aiheestä pitäisi keskustella sekä somessa että kaupan kassalla, jossa myyjä haluaa yleensä tehdä vain työtään. Toisaalta mielipiderikas ajatustenvaihto, mikäli kustannustehokkuus sen sallii, voi rikastuttaa kummankin osapuolen päivää.  Onko mielipiteettömyys sittenkin suurempi uhka lajitovereille? Onko se mielen laiskuutta, haluttomuutta ottaa asioista selvää, silkkaa välinpitämättömyyttä? Vai onko kyse sittenkin väsymisestä maailmaan, jossa pitäisi aina olla jotain mieltä?  Nämä molemmat tarpeet kulkevat rinnakkain. Sitä haluaa ajatella, että Afrikan tähti on vain lempipeli, joka on osa suomalaisten kollektiivisia lapsuusmuistoja. Pelasin sitä ihan muutama vuosi sitten, jolloin löysin jälleen Afrikan tähden. Nyt muistin jo etukäteen, mitä sen tilalla sädehtii. Siskoni kirjoitus, jossa minä olen p'*ska. Esmeralda on p*aska. Itse timantti on revitty pois. Näin siskoni muunteli totuut...

Puolentoistavuoden koronapiinan ensimmäinen joukkotapahtuma on nyt koettu. Sivistyneesti, kuten odottaa saattoikin. Lukemista harrastavat ihmiset osaavat lukea myös THL:n suosituksia ja käyttää maskia, vaikka rajoitukset on juuri purettu.  Yksi harvoista ottamistani kuvista ei ole häävi, mutta siinä on ihmisiä ja kirjoja! Mutta miksi ihmeessä aloitan tällä sepustuksella kirjamessujen eli toisin sanoen ääreistarpeellisen sielunmessun annin läpikäymisen? Minähän nimenomaan unohdin koko koronan olemassaolon hiplatessani kirjoja, toisia ja kolmansia. Lopulta lappasin kasseihin kaksitoista opusta, joista yksi oli ilmainen Otavan lukupäiväkirja. Loputkin käytin toki kassan kautta, heh.  Kirjamessujen paras anti itse kirjojen lisäksi oli normaaliuden tunne. Vaikka kaikilla oli naamarit, nekin ovat jo normaali näky. Mutta satojen ihmisten seilailu samoissa halleissa tuntui koitokselta, johon piti oikein henkisesti varautua. Ja lopulta: aivan kuin näin olisi aina ollutkin. Ihminen on s...

En muista, olenko kirjoittanut blogissani kirjasta, joka on ehkä vaikuttanut eniten elämänkulkuuni. Näitä teoksia on toki monia, mutta suoranaisiin elämänvalinnallisiin siirtoihin ajaneita on aika vähän. Tämä kirja on vuonna 1985 ilmestynyt  Patrick Süskindin Parfyymi . Löysin sen kirjahyllystämme jo lapsena. Minua kiehtoi kovasti kannen kuva nukkuvasta tai kenties huumatusta alastomasta naisesta. Nyt minulla on tuo sama kirja kellarini vitriinissä ilman kansilehteä. En tiedä, minne se on voinut hävitä. Sillä kun viimeksi luin kirjan, sen ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran, kansilehti oli tallella. Lukemisesta on aikaa kohta 20 vuotta. Olin muuttanut suoraan lukiosta Tammisaareen, jonne olin päässyt opiskelemaan metsänhoitoalaa. En välttämättä halunnut tälle alalle, mutta se oli ensimmäisellä hakukierroksella ainut auennut opiskelupaikka. Vieläpä ruotsiksi. Näin jälkikäteen olisin ymmärtänyt, miten paljon tuolla koululla oli resursseja ja miten pro-tason opetusta siellä s...

Jokainen tietää varmasti tunteen, jossa joutuu kokemaan painetta valinnastaan, sattuneen tapahtuman seurauksista, tai mikä surullisinta, sairastumisesta. Taannoin kysyin Instagram-tilini gallupissa, kuinka monen seuraajan on vaikea jäädä sairauslomalle. Yli 80 prosenttia vastanneista koki sen aiheuttavan haasteita. Tarkempia syitä en tiedä, mutta veikkaan ison tekijän olevan syyllistämisen kulttuuri. Se on kuin syöpä. Se levittää lonkeronsa kaikkialle, eri aloilta yksilöiden ajatuksiin saakka. Syyllistäminen opitaan jo miltei kehdossa. Emme useinkaan muista aikoja ennen tarhaikää, mutta jo tuolloin tytöt opetetaan tunnollisiksi tilan luovuttajiksi, pojat rohkeiksi tilan valtaajiksi. Näin tutkitusti ja kärjistetysti. Eniten tunnontuskia ihan kaikesta kokevat juuri tytöt, kehdosta hautaan. Vai miten se oli Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa, "munasolusta mummoon"! Mutta harvinaista syyllisyyden tunteminen syyllistämisen kautta ei ole kellekään, riippumatta sukupuolesta tai ...