Esmeraldan eetos

Lähellä kotiamme sijaitsee pieni, aivan ihastuttava metsä. Se on kuin sadusta puineen, puroineen ja kasvustoineen. Ihmettelen joka kerta polulla tallustaessani, miten näin lähellä teitä ja asutusta voi olla tällainen rauhan tyyssija, jossa voi jopa kohdata peuran iltapalalla. Olin juoksulenkilläni vain muutaman metrin päässä peurasta, joka mussutti ahnaasti keskikesän fine dinea iltaruskossa. En yleensä pidä puhelinta mukana lenkillä (vaikka varmasti pitäisi ihan turvallisuussyistä), mutta se ei silläkään kerralla harmittanut. Oli vain ihanaa tarkkailla peuraa lähietäisyydeltä ilman jaappanilaista Nikon-ilmiötä. Lopulta, vetäytyessäni pois bongauspaikaltani, peura huomasi minut. Se katsoi minua hetken suoraan silmiin, kunnes jatkoi murkinointia kaikessa rauhassa. En siis ollut vihollinen! Tästä kokemus sai jaetun ykkössijan taannoisen mäyrän kohtaamisen kanssa. Silloin juoksin saaristossa lähellä kaislikkoa, samanlaisessa iltaruskossa kuin satumetsässä. Mäyrä lienee harvinaisin ...

Sitä kaipaan päivittäin. Nyt, kun ilmat ovat hellineet (luontoa tosin rankaisseet), olen vain istunut töiden jälkeen puutarhassa raukeana. Kuunnellut puiden lehtien kahinaa, kimalaisten surinaa, omia väsymyksestä tyhjentyneitä ajatuksiani. Myös ruohonleikkuria, oksasilppuria, nurmikkotrimmeriä, istutussuunnitelmia, grillivertailuja, halonhakkuuta. Kaikkia käytännön elämän ääniä, joita naapuripihoilta kantautuu, halusin tai en. Meillä on sentään ihmisvoimalla käyvä ruohonleikkuri, jolla uskaltaa huristella sunnuntainakin muiden lähtiessä rautakauppaan tai megamarketiin. Mitä enemmän ympärillä tohistaan, kaseerataan, pengotaan ja istutetaan, sitä enemmän passivoidun itse. Istun ja ihmettelen. Tiskivuori ja vaateläjä (okei, monikossa piilee totuus) edessäni päätän laittaa oven kiinni ja astua ulos pihalle, joka on vihdoin tyhjentynyt mökille lähtijöistä, maalareista ja ikävä kyllä myös siileistä ja pupuista. Minua melkein nolottaa. Onko tänään tosiaan se päivä, jolloin ME läh...