Esmeraldan eetos

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on...

Löysin vanhoja kuvia vuodelta 2009, joita en todellakaan saisi jäädä nyt pläräämään, saati kirjoittamaan niistä blogiin. Näin huomaan kuitenkin tekeväni. Vierailin tuona vuonna Münchenissa, varsin kiehtovassa ja kulinaarisessakin kaupungissa, jolla on raskas historia. Kuten nyt koko Saksalla. Koska matkaan liittyi synttärijuhlinta, vain osa porukasta lähti masentumaan Dachaun keskitysleirille. Minä kuuluin tietysti heihin.  Paikalla oli myös saksalainen koululuokka, ehkä kuului jopa opetussuunnitelmaan tehdä vierailu Konzentrationslagerille . Osa teineistä räki siihen aikaan (ehkä vieläkin) tuttuun tapaan kivetykselle keskellä rinkiä, mutta kyllä siellä myös monen oppilaan puntti tutisi. Saksa on tehnyt merkittävää työtä menneisyyden työstämisen eteen, paljon enemmän kuin monet muut maat. Vaikkapa Belgia, syytä olisi katsella peruutuspeiliin etenkin siirtomaapolitiikan suhteen.  Se mikä Dachaussa oli erityisen karmivaa, on paikan tunnelma ja sijainti keskellä pittoreskia kyläa...

Tiedättekö, mikä on pisimpään roikkunut blogikirjoitukseni? Se on kahden vuoden takainen juttu Paaskunnanpuistosta eli käytännössä Paaskunnan kalliosta, josta näkee Turun ylle. Yllätänkin teidät tiedolla, että tämä kirjoitus ei edelleenkään ole se alkuperäinen - en nimittäin ole löytänyt muistikuvissani kruunun mallista kivikaiverrusta, jota tälläkin lenkillä etsin. Ehkä näin vain unta, mutta luonteeltani en ole luovuttaja.  Paaskunnanpuisto on kuulunut Paaskunnan kartanon maihin, alla kulkee historiallinen Kuninkaantie. Nykyisin taitaa kyse olla Hämeen valtatiestä. Helpoiten paikalle pääsee toiselta puolelta yllä olevan kuvan pöpeliköstä Haapatieltä.  Usein täällä saa olla täysin rauhassa. Tässä paikassa on jotain kiehtovaa, tietyssä valossa jopa maagista. Kirjoitan enemmän lopulliseen juttuun, jos se jonain armon vuonna valmistuu.  Pidän paikoista, josta näkee kauas. Turkua ympäröi seitsemän kukkulaa. Kun laajentaa skaalaa, päästään paljon suurempiin lukemiin.  Näi...