Esmeraldan eetos

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista yksinäisyysviikkoa . Vihdoin esille nostetaan tärkeä teema kaikkien "pidetäänkö meitä tyhminä"-päivien jälkeen. Black Friday härpäkkeineen aiheutti kulutuskrapulan, josta toipuminen saa aikaan aiheellista pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Lehtien sivut ovat jo täyttyneet erinäisitä jouluartikkeleista, joissa peräänkuulutetaan aikaa läheisten kanssa lahjahamstraamisen sijaan. Vaan entä, jos läheisiä ei ole? Tällöin ei ole myös ihmistä, jolle ostella lahjoja tai jolta niitä voisi saada. Joulu ilman seuraa on hyvin monelle surullinen joulu. Entä elämä ilman seuraa? Yksinäisyys tappaa.  Yksin elävät ihmiset kuolevat aiemmin moniin eri yksinäisyyden seurauksista johtuviin sairauksiin tai tekoihin verrattuna perheellisiin ihmisiin, joilla ihmissuhteet ovat tukena. Pitkään jatkunut yksinäisyys saa aikaan myös sen, että kynnys lähteä "ihmisten ilmoille" kasvaa vuosi vuodelta. Miksi mennä ravintolaan olemaan se ihmi

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen syksyn korvilla, jolloin upea Louhisaaren kartano (vuodelta 1655) Maskun Askaisissa oli vielä avoinna vierailijoille. Kaikki lomalla ottamani kuvat olivat tietokoneella, joka hajosi kesken erinäisten projektiemme. Vasta hiljattain saimme koneen ja sen sisältämät tiedostot käyttökelpoisiksi ja ehdin vihdoin istahtaa alas muistelemaan lämmintä loppukesää näin ensilumen keskellä. Edellisestä vierailukerrastani Louhisaareen olikin vierähtänyt aikaa. Murjotin teini-ikäisenä kartanon sisäpihan penkillä odottaen vain poispääsyä vanhempieni valvovan silmän alta. Silti minua kiehtoi kovasti tietyt detaljit, joita kuulin tuolloisella kartanokierroksella.  Meillä on ollut aikomus tehdä uusintaretki Louhisaareen hieman vähäisemmällä angstilla jo vuosien ajan, mutta vasta nyt saimme sen toteutettua. Ajankohta oli mitä parhain loppukesän arkipäivänä (lue: vähän muita ihmisiä). Jo ajomatkan loppupää Askaisten kirkolta hiekkatietä pitkin Louhisaareen

Kuinka monta elämäntaito-opasta sinun kirjahyllystäsi löytyy? Toinen kysymys heti perään: löytyykö sinulta vielä sukupuuttoon kuolemaisillaan oleva kirjahylly? Vaikket omistaisi self help -opasta etkä kirjahyllyä, todennäköisesti et ole voinut välttyä tältä kirjallisuudenalalta.  Liikkuessasi kaupungilla ja kirjakaupoissa näet osta joululahjaksi -pömpelin pursuavan pureksittua tietoa siitä, miten kannattaisi elää. Katsoessasi televisiota kohtaat elämäntaito-oppaan rinnakkaismuodon - elämäntaito-ohjelman. En ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomionsa (jo vuosien ajan) merkilliseen ilmiöön. Emmekö osaa enää elää ilman self help- oppaita? Lueskelin aamulla Kaisa Viljasen kirjoittamaa kolumnia Helsingin Sanomien mielipidepalstalta:  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005903950.html Lyhyesti kiteytettynä elämäntaito-oppaat vetoavat vastuullisuutta kohti pyrkivään korkeasti koulutettuun keskiluokkaan, joka haluaa päästä samaan ahdistuksettomaan tilaan kuin oppaan kirjoittaja. Mutta

Jotkut päivät kuuluvat niihin, joita leimaa suuri eksistentialistinen kriisi. Tänään, aivan mielettömän viinitastingin ja makuhermoja hivelevän aterian jälkeen laahustin yli märkien, historiaa huokuvien mukulakivien ja kuuntelin kirkon kellojen säveltämää tuomiotunnaria. Kaiken yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin keitaassa piipahtamisen jälkeen koin suurta merkityksettömyyden tunnetta. Tuo tunne on varmasti tiettyyn pisteeseen asti terveellinen muistus ihmisen pienuudesta suuren ja käsittämättömän alaisuudessa. Tuo tunne voi olla voimakaskin muistutus siitä, että elämää ei voi hallita. Vaan mistä koostuu se hallitsemisen arvoinen elämä? Kolmasosa siitä on nukkumista, mikäli on siunattu hyvillä unenlahjoilla ja käy töissä muualla kuin kambodzalaisen alihankkijan vaatetehtaalla. Valtaosa valveillaoloajasta menee valtaosalla aikuisväestöstä kuitenkin työntekoon. Sillä, miten voimme töissä, on elämänne kannalta aika suuri merkitys. Sain kuulla työlleen omistautuneen ihmisen kertomusta