Esmeraldan eetos

Joskus olin auravalokuvauksessa Hengen ja tiedon messuilla. Sain varmaan lipun ilmaiseksi yliopistolta tai jostain yhtä tieteellisestä lähteestä kuin nämä messut. Höpöhöpöä ja humpuukia, moni ajatteli ja sanoi, mutta minua lähtökohtaisesti kiinnostaa aivan kaikki. Miksen siis menisi katsomaan, mitä hengellä ja tiedolla on tarjottavaa.  Messuilla istui kojuissaan yhtä sun toista ennustajaeukkoa ja povaajaa. Oli myös kädestä katsoja ja aurakuvaaja. Löysin hiljattain kuvan, joka minusta otettiin. Ympärilläni säteilivät kaikki sateenkaaren värit, paitsi vaaleanpunainen, rakkauden tai rakastumisen väri. Siksipä kompensoinkin kuvituskuvien puutetta Aurajoen vaaleanpunaisin sävyin.  Värejä oli myös yksi ylimääräinen, musta. Olin juuri selvinnyt vakavasta äkillisestä sairastumisesta, joka entisaikoina olisi johtanut kuolemaan. Muistan kuvaajan hämmästyksen. Lähtökohtainen oletus aina on, että nuori ihminen on terve, eikä mikään menneisyydessä paina riuskaa selkää kumaraan.  Jos m...

Nyt on Iida Rauman Hävitys  vihdoin luettu. Sain sen lahjaksi jo miltei vuosi sitten. Ajattelin ajan olevan kypsä nyt, kun olen saanut oman käsikirjoitukseni riittävän pitkälle. Vaikka genre on eri, tiesin jo etukäteen masentuvani todennäköisesti samoista huomioista rakkaan Turkumme raiteilla. Parasta olikin huomata, että jopa tapahtumapaikat ovat osittain samat, kaikista sadoista Turun vanhoista taloista, joita tauti ei ole vielä ehtinyt jyrätä. Täytyyhän homeitiöille ja kumppaneillekin olla tilaa. Hometta pöydässä, mätää omenissa. Näkökulma teoksessa on yhtä synkkä kuin kahvihetkessä, jossa halutessaan voi nähdä vain positiivisen tunnelman. Hävityksen fokus on Turun sijaan kuitenkin kouluväkivallassa, yllättävän vähän takakannen lupaamassa planeetassa. Mutta kouluväkivallasta ikänsä kärsineelle kaikki tulokulmat limittyvät toisiinsa syövyttäväksi mustaksi mönjäksi, jonka soisi valuvan myös epäoikeudenmukaisten luokka"tovereiden" ja opettajien kasvoille. Sellaiset ihmiset ...

Elämän aallokossa on löydettävä pelastusvene.  Hyisenä syysyönä Utön edustalla vuonna 1994 moni etsi, muttei löytänyt. Ja jos löysi, se ei toiminut. Tuon vuoden ainut lohtu oli Jäätelöauto, joka tiluliluleerasi iloista tunnussäveltä hiekkatiellä, jota ei ollut vielä asfaltoitu. Ehkä tunnari oli jo tuolloin kuskin vihaama, mutta hyvin hän ainakin äsken osasi sapetuksensa peittää, vieläpä harvinaisen vilpittömästi hymyillen.  Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoitan tätä toffeeveneen lohduttava maku suussani.   Toinen ysärivaihtoehto oli mansikkavene. Nyt vaihtoehtoja oli kuusi, aivan liikaa. Liian tuntemattoman edessä ihminen takertuu perinteisiin.  Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä sekoittuivat unissa toffeeveneisiin, joilla saattoi paeta loputonta ankeutta. Tuo kuorrute on väriltään lähes sama kuin päällystetty, tahmea oppikirja. En enää muista aihetta. Tuskin mitään muistettavaa. Jäätelöveneen avulla seilasin pakoon kouluelämäksi naam...

Aika usein juoksen nämä polut läpi, Littoisten verkatehtaan kautta metsikköön. Polut kiertävät Littoistenjärven ympäri, joka tunnetaan nykyisin Villa Järvelän avantouintihypetyksestä. Itse on ole välittänyt mennä saunomaan sinne kuin kerran, sillä en pidä tunteesta silakkana suolapurkissa. Suolan korvaa nihkeä hiki pesemättömillä lauteilla. Jostain syystä avantouinti on nykyisin todella suosittua, ja jokainen itsensä trendikkääksi tunteva omistaa kylmäuintiin sopivan päähineen ja kengät. Jokainen on alle 30-vuotias. On tietysti hienoa, että perinne säilyy.    Kuvien luvaton lainaaja kivitetään. Niin maailma muuttuu, yhtä aikaa kyläkaupat tekevät kuolemaa. Verkavalinnasta ostin kenties viimeiset leivinjauheet. Olin järkyttynyt perinteisen marketin kuoppauksesta, vaikken siellä usein käynytkään. Tämä tiivistää hyvin, miksi kauppa ei käy. Ei auta, että joku ostaa joskus unohtuneen hiivan tai maidon. Ennen niin ihmisiä kuhiseva keskittymä on nyt autio, vaikka alue onkin yhteisöll...