Esmeraldan eetos

Näemmä kirjoitan sittenkin Suomen hypetetyimmän dekkaristin Satu Rämön trilogiasta, josta olemme nyt saaneet nauttia tai rämpiä läpi kaksi osaa. Ensin ajattelin, etten halua tarttua arviomielessä niiden kirjailijoiden teoksiin, jotka saavat muutenkin laajaa näkyvyyttä kaikkialla. Puhumattakaan siitä, miten kärsin blogien että Instagramin kirjagramin keskittymisestä vain uutuuskirjallisuuteen. Minua kuitenkin kiehtoo kaksijakoinen suhtautuminen Rämön teoksiin. Toisaalta, ainahan mielipiteet jakautuvat. Myönnän silti Hildurin  (WSOY 2022) jälkeen  (jonka luin jo viime vuoden kesällä) ihmetelleeni, mikä tässä on tehnyt tästä Suomen suosituimman kirjan.  Teos oli ihan sujuva, se eteni. Kaksosten katoaminen oli täky, joka sai lukemaan kirjan loppuun. Pettymys oli suuri, kun jo puolessa välissä tajusin, että tämä asia selviää vasta kolmannessa osassa. Kuinka paljon se on tietoinen valinta, sitä minä olen toki väärä ihminen analysoimaan. Mutta tämä yhdistettynä heti muotoiltuun...

Suuri ja mahtava kirppispostaus on jäänyt roikkumaan, sillä asiat jäävät kuuluisasti...roikkumaan? Nyt kuitenkin megaluokan järkytysuutinen aktivoi minut kirjoittamaan kirpputorikirjoituksen. Minähän nyin aivan epätoivoisena viime sunnuntaina lempikirppikseni Kirppiskeskus Hassisen ovea. Olin varustautunut kunnon kirppisralliin juoksulenkin päätteeksi, jolloin olisin voinut lisätä myös kirppiksille ominaista nihkeyttä vaaterekkien viidakkoon. Turha toivo! Kirppis oli sulkenut ovensa lopullisesti vain muutamaa päivää ennen.  Niin monet hyvät löydöt tein Hassiselta, usein sain myös ilmaiset huutonaurut. En tästä opuksesta sentään, mutta vaikkapa ylihinnoitellusta avatusta kokistölkistä ja nukkaisesta haarakiilabodysta neppareilla. Vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ihmiset pistivät myyntiin.  Tiesin kyllä, että Hassinen suljetaan jossain vaiheessa, alueelle kun on tulossa rakennustyömaa. Uusia kerrostaloja, joiden alta lanataan ilmeisesti koko teollisuushallikortteli. Niitä ra...

Rakkaani ei tuota puhetta (Avain 2023) on ontuvasta ja järkyttävän todenperäisestä otsikosta huolimatta - juuri siksi - lukemisen arvoinen terapiateos. Päiväkirjamainen "tapauskertomus" tuo esiin, miten koko perheen elämä tuhoutuu yhden sairastuessa vakavasti. Kirjailijan mies on saanut aivoinfarktin 46-vuotiaana, ja se oli sitten siinä. Elämä, vaikka eloon jäinkin. Täällä teoksen nimi voisi olla: Rakkaani ei tuota energiaa.  Lainasin kirjan, koska omaishoitajan kokemus jää usein paitsioon kaikkialla. Yhteiskunnassa vallitsee myös oletus, että omaishoito on ylevä valinta. Tosiasiassa suurin osa varmasti harkitsee jossain vaiheessa eroa. Siinä ei ole mitään hienoa, että sairas menettää terveytensä, omaishoitajakin elämänsä, perhe kaiken. On myös ihmisiä, jotka sairastuvat tai jäävät omaishoitajiksi niin nuorina, etteivät ehdi perhettä perustaa. Koko tukijärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti sille, että omaishoitaja on jo iäkäs, perhe on tukemassa ja oletusarvo on muussa kuin...

Jälleen syyllistyn kirjapostaukseen lukematta opusta vielä loppuun. Ei auttanut, vaikka luin Tommi Liimatan Serkkuteoriaa aamukahdesta neljään, en silti saanut kiehtovien aiheiden sarjatulta päätökseen. Mutta mietin kyllä takuulla aina, kuinka Liimatta pesi vauvansa kakkapyllyä Sagrada Familian edessä Evian-lähdevedellä. Koska parasta meidän lapselle.  Kuinka tällaiseen tapahtumaan on päästy Ankkalinna- ja autostereoanalyysin jälkeen? Sen loistavan kysymyksen, koska saamme kirjallisuuskaanoniimme perussuomalaisen romaanin? Ellei Seitsemän veljestä sitä jo ollut. En ole lukenut, eikä valitettavasti kiinnosta vieläkään. Mutta Ryysyrannan Joosepin sentään aloitin.  Liimatan teoksessa on viehättävää, ettei siinä tavallaan ole päätä eikä häntää. Vain punaisen langan korvaava c-kasetin ruskea magneettinauha, jonka kemiallisen koostumuksen hän tuntee itseäni paremmin. Mutta tiedän kyllä, mitä on kuunnella ovikellon soittoa, koiran haukuntaa ja äidin huutoa Bon Jovin kanssa samalla ää...

Pitkästä aikaa tuli käytyä Turun tuomiokirkossa. Se näkyy kaikkialle, mutta harvoin tie vie sen uumeniin. Varsin uskovainen mummoni ehti elää koko elämänsä käymättä sisällä kertaakaan - paitsi yhden kerran hetkeä ennen kuolemaansa. Silloin hän vain totesi, onpa karu.  Eihän vuonna 1300 käyttöön otettu Tuomiokirkko voi kultaglorialla lesoilla. Uskonpuhdistus piti huolen siitä, että muutkin kirkot putsattiin "turhasta krumeluurista". Rumat ne vaatteilla koreilevat ja sitä rataa. Näkyvintä luterilaisuutta on sirkkelipöly omakotilähiössä. Sahanpuru on suomalaisen kultaharkko ja jatkuva vasarannakutus osoitus yhteiskuntakelpoisuudesta.  Mutta, osa meistä kaipaa kultaa ja gloriaa, jotain aivan muuta kuin skandinaavista minimalismia. Jotkut kaipaavat myös vahvempia siirtymäriittejä, sakramentteja, pyhän läsnäoloa (uskonnollisessa) elämässä juhlallisemmalla tavalla. Ortodoksikirkko saa jäseniä luterilaisista varmasti juuri näistä syistä. Muistan, että joskus oli vähän trendikin vaiht...

Jopa kaksi miljoonaa suomalaista katsoi eilen töllöä. Ensin ajattelin, se on varmaan vähemmän kuin yleensä. Mutta eduskuntavaalien tulosillasta muodostui varsinainen trilleri, johon kärpäset kiinnittyivät kuin sokeriin. Kärpäsethän pörräävät siellä, missä haisee. Mutta rahahan ei haise. Etenkään jos se pitää jostain taikoa. Ilmastolupaukset voi hoitaa samalla ajamalla Bemarilla Nuuksioon. Kokoomuslaiset tekevät sen hybridiautolla, perussuomalaiset polttomoottorilla. Itse käytän pierumoottoria sohvalla, vaikka olenkin nainen ja siksi joidenkin mielestä kyseenalainen äänestyskelposuudeltani. Tuntuu, että näissä vaaleissa pienten ja keskisuurten puolueiden äänet haihtuivat flatuksena ilmaan. Ne lisäsivät metaanikaasuja ennestäänkin huonossa tilanteessa. Mitä voi tehdä? Korkata viinin, jonka lähde on sekin poliittinen kysymys. Valtapeleistä ei pääse eroon, jos omistaa aivot, jotka ajattelevat puolestasi jossain toisessa todellisuudessa. Ajattelen, siis olen. Istuessani Virnamäen ulkoilurei...