Esmeraldan eetos

Vastaamo-kohun ryönä hymyilee salissa ripulit housuissa. Hän kuvittelee olevansa voittamaton, vaikka on jo hävinnyt. Seitsemän vuotta aikaa pelata Nintendoa. Eikä häntä istuteta edes kiukaaseen. Sellainen fiilis saattaa olla niillä yli kymmenellä tuhannella suomalaisella, jotka eivät tehneet Kivimäen kiristyksestä rikosilmoitusta. Se osoittaa, että hän osui haavoittuvimpiin kansanosiin. Nämä ihmiset eivät jaksa tavoitella oikeuksiaan, kun ovat jo ne ehkä tunteen tasolla menettäneet. Tuomiokirkko ei viittaa oikeuslaitokseen vaan kotiin. Domus. Kuvassa kaksin kappalein. Rikolliset ovat aina iskeneet henkilökohtaisimpaan. Jos kotiin ei pääse, identiteetti on digitalisoituneessa yhteiskunnassa tehokkaasti saatavilla. Haavat ovat avoinna kaikkien löydettävissä.  Suomalaisen kulttuurin päivänä nostaisin esiin oikeustajun. Meillä on myös mahdollisuus tavoitella oikeutta silloinkin, kun se ehkä on henkilökohtaisesti liian raskasta. Mutta yleisesti se tieto, ettemme käytä oikeuksiamme, on ras

Möykky sisälläni on painanut pitkään. Tämä on se musta raskaus, joka imee tulevaisuuden sisäänsä kuin musta aukko. Nämä tarinat on kerrottu jo moneen kertaan. Silti hätkähdän, miten Sun-Maid rusinan yksityiskohtaisuudella se voi olla sama. Ei yhtä paha kuin Westendin päähenkilöllä, joka minä-kerronnalla reflektoi laman runtelemaa nuoruuttaan. Sitä tulevaisuutta, joka toisilla oli edessä itsestäänselvyytenä toisten jäädessä tuntemaan ikuista ulkopuolista ja osattomuutta.  Itse en ole näitä menestystarinoita juuri kuullut. Pikemminkin päinvastoin. Myös menestyjillä meni huonosti. Espoossa oli ehkä riittävästi variaatiota. Miten myös Hyvää iltaa  (2023) pohjautuu Espoo-muistoihin? Mikä Espoossa saa ihmiset muistelemaan lamaa? Onko se väkiluku, prosentuaalinen osuus Suomen työttömistä? Jyrkät kontrastit kaupunginosissa? Espoolaiset kustannustoimittajat? Vai vain kupla, joka puhkesi kaikkialla Suomessa, mutta jonka pahimman niiton nopeus kävi radikaaleimmin ilmi pääkaupunkiseudulla, suuri

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään.  Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin. Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edelleen

Nyt on kuunneltu "Suomen dekkarikuningatar" Satu Rämön Jakob , oletetun trilogian kolmas osa. Vaan kuinka ollakaan, Rakel tekee seuraa ja tarina jatkuu. Olisin toivonut, että näiden kahden tarinan aika olisi käytetty tämän yhden, Jakobin hiomiseen. Liian nopealla tahdilla ei saa hyvää, vaikka into ja palo edistymiseen olisi polttava.  Paljon on myös kritisoitu Rämön mahdollista kaupallista rahasta kirjoittamista, mutten aidosti usko, että kukaan kirjoittaa romaania sen takia (Rämö on myös kertonut, että kustannustoimittaja olisi antanut teokselle enemmän aikaa). Osalla tyyli vain on kaupallisempi. Ja selvästi se näillä myyntitilastoilla puree. Kansi on jälleen upea. Täällä arvio aiemmista teoksista.  Menemättä juoneen sen enempää, sanon, että Jakobissa on potentiaalia. Sitten se kuuluisa mutta. Hahmogalleria on aivan liian rönsyilevä, mutta päähahmot riittävän kiinnostavia. Kerronta on ihan vetävää. Se olisi vielä vetävämpi uudella editoinnilla. Vetoa ei löydy enää samoin

Unettomana syntyvät usein parhaat ideat. Tällä kertaa saadusta on kollektiivista iloa heille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Ensin tausta. Plärättyäni Ylen uutisia puhelimella, pöyristyin taas kerran keskiluokan verohelpotuksista . Ihan kiva, että palkansaajat saavat lisää voita leivälle, jota liian moni syö kuivana tai homeisena. Tämä 0,5-1,2 prosentin veronkevennys palkasta ei silti vaikuta mitenkään ostovoimaan, toisin kuin sama summa köyhimmiltä leikattuna. Suurin osa keskiluokasta tai parempituloisista tienaajista ei tarvitse mihinkään muutaman sadan tai jopa tuhannen euron lisäansiota vuodessa, jos verrataan tilannetta kaikkein köyhimpiin. Toki on myös heitä, esimerkiksi suurperheellisiä, joilla jokainen lisälati tulee tarpeeseen. Heillä tilanne on luonnollisesti toinen kuin Mika Aaltolan säästövinkin maailmassa: voi säästää vaihtamalla samppanjan kuohuviiniin . Tosin Aaltolan mukaan kommentti oli asiayhteydestään irrotettu, kuten somekohut usein. Kuitenkin puhumme toisesta todel