Esmeraldan eetos

 Tämä on neitsytblogikirjoitus uudella tietokoneellani, jonka hankinta on ollut suoranainen farssi. Yritän olla keskittymättä siihen vaan tähtään elämän kauneuteen, jonka likatahra on nimeltä mainitsemattoman sinisävyisen yrityksen asiakaspalvelu. Yritän valita kuvia ulkoiselta kovalevyltä hiirtä hapuillen, kunnes muistan: minulle suositeltu ja siten hankkimani hiiri ei sovellu tähän koneeseen. Onneksi pahoitteluja ei kuitenkaan tarvita (onhan se hepreaa muutenkin), jos ja kun tuotteilla on 50 päivän palautusoikeus. Tiedättekö mitä. Minä en palauta hiirtä, sillä en enää, edes rahapalautuksen toivossa, astu enää jalallani tähän siniseen lafkaan.  Koska myös uuden viiniblogini IG-tili yritettiin ilmeisesti kaapata, tarvitsen kuvaterapiaa. Jätän siis viiniblogiesittelyt myöhemmäksi ja keskityn kuviin, satunnaisesti valittuina. Toisaalta minun ei kannattaisi kirjoittaa tänne enää mitään, sillä en omista mitään täällä kirjoittamaani. On kuitenkin ajatuksenakin mahdoton, että alkais...

Tänä talvena en vapaudessakaan "ehtinyt" hiihtää kuin muutaman kerran, vaikka alkuvuosi oli etelässäkin runsasluminen. Mutta sään jatkuva sahaus teki keliolosuhteista varsin haastavat hiihtoon vain apostolinkyydin ja suksien avulla. Totuuden nimissä hiihtäminen on aika usein henkilökohtaista autourheilua, ellei sitten ahtaudu suksien kanssa koronabussiin ja matkusta nihkeässä tunnelmassa kohti latuja. Olen tätä tehnyt ennen koronaa, aika vaivalloista etenkin bussinvaihdon takia. Sitten onkin jo nälkä, kun pääset kunnon ladulle pappojen yliajamaksi. Tämä oli siis tilanne silloin, kun halusi päästä ainoalle huolletulle ladulle vähälumisempina talvina.  Edellistalvena sentään saatoin hiihtää kotiovelta suoraan laduille. Silloin lumi kesti ja pysyi, toisin kuin Trumpin hallitus (muistan tämän aina, hiihdin suoraan ladulta kotiin katsomaan Bidenin virkaanastujaisia). Nyt miltei saatoin kokea saman, ihan kotiin asti en kuitenkaan hiihtänyt, sillä jalkani olivat jo muusia monen latu...

Vihdoin saan kirjoitettua Meri Valkaman kehutusta esikoisteoksesta Sinun, Margot (WSOY 2021)! Ostin kirjan alkuvuonna heräteostoksena Prismasta, sopi hyvin kärryyn perunoiden joukkoon. Ostopaikkaa selittää myös joululahjaksi saamani S-ryhmän lahjakortti, muutenhan suosin pieniä kirjakauppoja. Turussa erityisesti Hämeenkadun Kansallista , sillä pelkään aina, koska "sivukonttori" mahdollisesti lopetetaan kuten monet muinaisen huippukauppakadun myymälöistä. Toivottavasti loppuunmyynti-lappua ei teipata oveen koskaan.  Mutta asiaan. Aloin lukea Sinun, Margotia heti samana iltana, kun pääsin ryytyneenä viikon ruokien kera kotiin. Sitä ennen kuvasin kirjan miltei lempinukkeni  Gorbin kanssa, mutta näemmä olen taas liian laiska etsiäkseni kuvaa nyt tähän blogiin. Myönnän, että itse olen juuri sortunut vienoon DDR-ja neuvostoromantiikkaan, yrittämättä juuri tajuta, mitä ihan oikeasti ihmiset ovat siinä ajassa tunteneet. Olen ollut 1980-luvulla lapsi, jolle Nukkumatti ja Myyrä ...

Ukrainan sota on luonnollisesti nyt kaikkien huulilla, peloissa ja painajaisissa. Samaan aikaan ahdistusta Ukrainan ulkopuolella aiheuttanee hyytävin pörssilasku sitten koronapandemian alun. Raha vai henki, valinta on itsestäänselvä. Mutta niin kauan kun oma henki ei ole uhattuna, suurta levottomuutta voi aiheuttaa säästöjen ja sijoitusten valuminen sotatantereen takia taivaan tuuliin. Samalla tämä on ilman muuta markkinarako heille, joilla on jo entuudestaan paljon rahaa. Kriiseissä rikkaat ovat aina voittajia, mikäli henki ei ole uhattuna. He voivat sijoittaa suuria siivuja yrityksiin pitkällä tähtäimellä. Mutta mitä voi tehdä "tavis", joka murehtii miinusmerkkisiä säästöjään vailla kykyä ostaa korkeintaan pientä kuukausisummaa enempää? Olen tietoisesti vältellyt menemästä katsomaan, paljonko sijoitukseni ovat tappiolla. Mutta eilen sen tein, juuri sinä pahimpana laskupäivänä. Parhaimmillaan minulla oli alkusyksystä yli 9000 euroa voittoa osakesijoituksissani. Jälkiviisaana...

Tuntuu absurdilta kirjoittaa otsikon aiheesta tässä maailmantilanteessa, jolloin ahdistus valtaa lähes ihmisen kuin ihmisen kansallisuudesta riippumatta, heistä puhumattakaan, jotka ovat menettäneet vapautensa. Samaan aikaan olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten merkittävästi oma henkilökohtainen valintani kulkea työpaikan takaovesta ulos vapauteen on vaikuttanut kokonaisterveyteeni.  Ylivoimaisesti eniten jaksamistani on heikentänyt sekä henkisesti että fyysisesti liian kuormittavasta vuorotyöstä pahentunut, miltei kroonistunut migreeni. Kohtauksia oli pahimmillaan monta viikossa, tai pikemminkin se yksi ja sama kesti kolme-neljä päivää aaltoilevana oireiluna. Sen jälkeen seurasi aivosumu, olematon palautuminen ja paluu töihin, jossa sinnittelin usein kohtauksen aikanakin. Elin tällaista kehää vuosikausia loma-aikoja lukuunottamatta. Välillä oli pidempiä jaksoja pois töistä, ensimmäisellä kerralla akupunktiokuuri toi hetken armahduksen. Mutta toisella kerralla teho ei ollut enää...