Esmeraldan eetos

Otetaanpa taas perinteinen sattumanvaraisten kuvien sarja. Olen nukkunut koko kesän niin huonosti, että povaamani kirppispostaus tuntuu liian työläältä. Ostettavaa nimittäin Salon kirppismatkalta löytyi!  Parhaat asiat elämässä ovat kuitenkin ilmaisia. Maisemat paikoissa, joista näkee kauas. Ehkä lähelle itseenkin.  Aurajoen varren polut ovat minulle hyvin tärkeitä palautumiseen, liikuntaan, hengähtämiseen. Aina taideteos on erilainen. Ja kuvia niistä on totisesti otettu. Nythän olen pitänyt kännykkää mukana myös siksi, että etsin välillä geokätköjä. Papinsaaressa en jostain syystä muistanut kätköjen olemassaoloa, olin ehkä niin keskittynyt menneisyyteen nykyisyyden ympärillä. Hirvensalon Papinsaaressa on rajut kontrastit, vanhoja kantatiloja ja ultramoderneja merinäköalallisia kuutioita.  Kävin uimassa Kulhon saaren edustalla, siinä vanhan lossirannan laiturilla. Se näkyy myös elokuvassa Tummien perhosten koti . Mietin kirjan lukemista osittain siksi, että aistin paikass...

Kirjoitin tuoreeltaan arvion Noora Vallinkosken  Koneen pelosta vihkoon, jota en ole löytänyt moneen päivään. Voidaan siis todeta, ettei kynä ja paperikaan ole pettämätön yhdistelmä, jos muisti tekee tepposet. Nyt kuitenkin unettomana haahuillessa löysin muistiinpanot, joten pääsen kirjoittamaan blogiin tästä vaikuttavasta teoksesta.  Aiotun kuvankin sain otettua kirjalenkillä.  Se mitä Perno Mega City antoi ansiokkaana lähiökuvauksena odottaa, lunastetaan Koneen pelossa. Oikeastaan tuntuu, että Koneen pelko on kuin jatkumoa Pernolle, kenties kolmaskin osa on vielä tulossa.  .  Taustalla Kupittaan teknologiapuisto. Itsemurhat on estetetty betonitasolla heti kaiteen jälkeen.  Tämän kirjan "väestöaines" löytyy myös teoksesta Kahdeksan kuplan Suomi.  Jos Perno oli hyvä kuvaus lähiöluokasta, Koneen pelko on loistava analyysi luokkayhteiskunnasta orastavassa digitalisaation puristuksessa, muutoksessa.  Eletään ehkä millenniumin hikistä kainaloa, sitä...

Joutomailla ei ole Turussa kovin suurta arvoa. Silti sellaisia löytyy keskeltä kaupunkia, joskus yllättäviltäkin paikoilta. Usein sellaisiin on piilotettu geokätkö, joita olen nyt alkanut etsiä. Löysinhän jo muutaman sattumalta, niin miksei nyt taas aloittaisi uutta harrastusta, sovellukseen koukuttumista.  Onneksi Geocaching-sovellus ei toimi minulla, joten joudun vaikeutetusti etsimään kätköjä. Silti olen noin joka toisen löytänyt. Täällä jossain luuraavaa en.  Majatalojen tarina alkaa olla ohi. Samoin kestikievarien. Luin juuri teoksen Hämeen Härkätiellä, jossa tiivistetään kokonaisen järjestelmän kuolema. Kestikievarointiin kuului kyyditysvelvollisuus, joka lakkautettiin 1950-luvulla. Tällöin julkiset yhteydet alkoivat olla jo niin hyvät, ettei oletettu kenenkään alkavan kyyditä vierasta seuraavaan etappiin.  Joku tuohon majataloonkin silti meni. Jotenkin tulee mieleen kauhuelokuva, johtuneeko miltei optisesta harhasta savupiipusta.  Tämä alue on ICT-kampusseutu...

Jokainen blogia kirjoittava on saattanut huomata, ettei blogeja enää lueta yhtä paljon kuin ennen. Huomaan oman noin seitsemän vuoden blogihistorian (!?) aikana, että olemme palanneet tilastollisesti samoihin lukijalukemiin, kuin taipaleen alussa.  Aika pian sen jälkeen oli joissain yllättävissä kirjoituksissa jopa tuhansia lukijoita. Yllätyin, miten paljon aivopierujani luettiin. Mutta nyt. Arvio Nobel-voittaja Annie Ernaux'n teoksesta kerää 150 lukijaa. Vanha torppa on enää kynnysmatto. Jäljet häviävät, aika katoaa. Odottaminen puun alla sateensuojassa vaatii nykyihmiseltä kärsivällisyyttä enemmän kuin aikaa.  Helppoa ei ole kirpputoreillakaan, mikäli niitä ei kuopata (etenkin puuppaisten ja sitäkin ihanampien hyllykirppareiden kohtalo). Myös ennen niin suosittujen kirppispostausten suosio hiipuu. Kaikilla on jo kaikkea, eikä monia kiinnosta, mitä joku ostaa tai ei osta lisää. Ydinongelma kuitenkin on seuraava: ihmisillä ei ole enää kärsivällisyyttä lukea yhtä kokonaista blo...

Kirja, jossa mainitaan ihmiskohtaloiden etsiminen puhelinluettelosta, ei voi olla huono. Teos, jossa kertojaan vaikuttaneita ihmisiä muistellaan osin heihin assosioituvien kirjojen kautta, on vähintään mielenkiintoinen, ah, olematta tekotaiteellinen. Ia Genberg on "suoltanut" August-palkitun  romaaninsa pysyväksi kirjahyllyyni, sillä ostin tämän lahjakortilla. Voi, siinä arpomisessa kesti kauan! Tässä kuitenkin intuitio puhutteli, tämä voisi olla hyvä. Kun unohtaa paikoin ylipitkät lauseet ja taas sen pilkuttomuuden, antaa tämän anteeksi juuri siksi, kun kyseessä on "laiskan" kirjoittajan loppurutistus, Yksityiskohdat on mehevää luettavaa. Paikoin samaistuin jopa huolestuttavan paljon kertojaan, toisinaan myös hänen kuvailemiinsa ihmisiin. Nikin kanssa olisi piinaavaa asua, mutta tunnistan tämän ihmistyypin täysin! Olen jättänyt itsekin avonaisen matkalaukun keskelle lattiaa ja saanut siitä pedantimmalta kaverilta noottia, mutta Nikin ryönätunnelit hakevat vertais...

Kirjoittamisessa suositaan aamusanoja, vaiko aamusivuja. Itselleni parasta aikaa on yö. Olen kuitenkin öisin liian väsynyt kirjoittamaan mitään pitkäjänteistä. Nyt olen lähinnä kuvannut ikkunaa, johon aamuaurinko sarastaa. Näin elämä kulkee radallaan. Minä valvon, muut nukkuvat. Ei olisi koskaan tätäkään uskonut. Ties missä asioissa tulen vielä yllättymään. Se ettei joskus ole jotain, ei tarkoita, etteikö koskaan. Voit aina yllättyä, minkä uusien ongelmien keskeltä itsesi löydät. Tämän kaiken, hyvin alkaneen raukeuden, pilasi illalla lähetetty WhatsApp-työviesti. Koska se on helpoin eriteltävä blogiin. En haluaisi, että mihinkään työasiaan käytettäisiin koskaan muuta kuin kirjekyyhkyä. Tarvitsen aikaa ajatella, en sykintää.  Mutta niinhän se rakkaat ihmiset menee. Kun tämä maapallo vajoaa omaan synkkyyteensä, sen viimeinen elonmerkki on epätoivon syke hetkeä ennen uppoamista mustaan liejuun. Pulssi ulottuu maapallon jokaiseen organismiin, työmyyriin, jotka vilkuilevat askelmäärää r...