Äitelää ja (tunne)älykästä äitienpäivää!

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti saa kuulla äitienpäivätoivotuksia ja hämmästelyjä siitä, että minulla ei olekaan lapsia, koska olen maalauslomalla (lue: laiskottelen aamutakissa päivästä toiseen). Kun työpaikkamme oli taannoin täynnä nuorehkoja lapsettomia naisia, eräs asiakas laukoi: Mikäs vika tässä paikassa on, kun ei kellään ole lapsia? Itse asiassa varsin osuva kysymys, vaikka utelun lähtökohta olikin tahditon. Vaativa työelämä ja epäinhimilliset työvuorot ovat omiaan vähentämään kukkatäkin heiluntaa ja siten myös tarvetta siirtyä yövalvomisen puolelle. Kun vertaa moniin muihin naisvaltaisiin aloihin, omalla alallani saadaan todella vähän lapsia. Jos saadaan, se tapahtuu ehkä puoliksi hätähuutona. Joko kello tikittää lujaa tai halutaan hetken hengähdystauko töistä ennen aamusireenin syntymää. Aika moni ei tule äitiyslomalta takaisin enää samaan työpaikkaan. 

Eivät asiakkaiden äitienpäivätoivotukset mitenkään epärelevantteja sinänsä ole. Äitienpäivää toki viettävät myös lapsettomat omien äitiensä kanssa, mikäli ihmissuhteet sen sallivat. Vaikkei äiti olisi enää elossa tai välit äitiin olisivat tulehtuneet tai jopa katkenneet, suhde omaan äitiin nousee väkisinkin mieleen ajankohtaisena päivänä.

Vaaleanpunaisia ruusuja, pinkkiä flanellia, kylpylälomamainoksia, hemmottelulahjakortteja... Mainonta antaa ymmärtää, että äitinä elo on itsestäänselvän antoisaa, mutta niin raskasta, että äidit vain odottavat sitä omaa kuuluisaa, mutta kadonnutta laatuaikaa. Edes kerran vuodessa. Henkilökohtainen laatuaika on kuitenkin nykyajan muovaama käsite. En muista, että oma äitini olisi koskaan peräänkuuluttanut oman ajan tarvetta saati tuonut millään tavoin esille, että lastenhoito olisi jotenkin raskasta. Hän on sitä jopa alleviivannut vanhemmiten, ettei koskaan tuntenut elämän olevan väsyttävää, vaan pikkulapsiaika oli hänelle ehkä elämän parasta aikaa. Ehkä juttujen taustalla on myös pinnan alla kytevä toive siitä, että äiti pääsisi ompelemaan ehtymättömästä kangasvarastostaan myös minun lapselleni minikokoisia vaatteita. Elämä voi yllättää suuntaan ja toiseen, ehkä minulla onkin ensi vuonna huutavat kolmoset, mutta vain kaksi ruokinta-automaattia.  

Lapsiperhekeskusteluun liittyvä negatiivisuus on ollut jatkuvasti aiheena sanomalehtien palstoilla ja jopa uutislähetyksissä. Prisma-elämää kiljukaulojen roikkuessa kärryissä, älypuhelinten uumeniin pakenevia vanhempia ja digilaitteilla kyllästettyjä lapsia, jatkuvaa sinapinpesua ja vaipan heittoa roskiin (kestovaipat on lopetettu äitiyspakkauksista, kun huomattiin, ettei niitä jakseta käyttää), synnytysten jälkeisiä masennuksia... kuulostaa tosiaan houkuttelevalta. Samaan aikaan, kun yhä varsin itsestäänselvä ihmisen onnellisuuden mahdollistava standardioletus on lapsiperheellinen elämä, tuota elämää kammoksutaan useilla eri tasoilla.

Uusimmissa lapsettomia ihmisiä käsittelevissä teoksissa, esimerkiksi tuoreessa Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumissa kerrotaan, että myös lapsettomat elävät usein aivan samanlaista Prisma-elämää kuin "lapselliset" ihmiset, mutta vain ilman niitä lapsia. Kyllä perusarki on kelle tahansa välillä tai jopa aina sitä tavallista "ruoka on loppu, mitä syödään, kuka käy kaupassa, ei jaksa taas tiskata, telkkarista tulee vain huonoa ohjelmaa, katsotaan siis huonointa vaihtoehtoa, koska emme kuitenkaan jaksa panostaa suhteeseemme" -elämää. Suhtautumisemme arkeen ja yleisesti elämään on usein väsyttävä ja negatiivinen - onko siis ihme, että suomalaisten sanotaan olevan lapsivihamielisiä?

Mietin tätä asiaa pitkään kulkiessamme italialaisen ravintolan ohi täällä Suomessa. Italialainen kokki tuli oviaukkoon likaisessa essussaan ja kokinlakissaan pienen, noin neljävuotiaan tyttölapsen kanssa käsi kädessä. Tyttö vetikin kokin ulos ovesta tielle, jolloin he vilkuttelivat tovin toinen toisilleen. Tyttö loikki riemuissaan kadulla kokin ottaessa jo tanssiaskelia tytön vanavedessä. Kokki saattoi tytön ja tämän äidin ulos ravintolasta luoden lapselle ainutlaatuisen olemassaolon riemun kokemuksen. Kuinka usein näet suomalaisen tekevän jotain tämän kaltaista lapsen eteen? Kuinka usein suomalainen ylipäätään kehtaisi heittäytyä näin leikkimieliseksi julkisella paikalla, vaikka lapsi herättäisikin tunteita tähän? Osittain lapsiystävällisyyden takia perheet matkustavat vuodesta toiseen Italiaan, Turkkiin ja Kreikkaan, joissa lapset tuntevat itsensä ravintoloissakin erityisiksi eikä hiljennettäviksi riippakiviksi. 

Keskustelimme aiheesta juuri isäni kanssa, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän sitä, että olisin kaivannut lapsena enemmän leikkimistä myös omien vanhempieni kanssa. Isä tuntui olevan sitä mieltä, ettei vanhempien tehtävänä ole niinkään leikkiminen vaan huolehtiminen lapsen perustarpeista. Nimenomaan! Rattoisasti lähetinkin tänä aamuna isälleni kuvan aamun Turun Sanomista:

Tässä kiteytyy suomalaisen lapsinegatiivisuuden yksi peruslähtökohta: emme useinkaan osaa nauraa itsellemme, heittäytyä tai asettua toisen ihmisen asemaan. Leikki lapsen kanssa vaatii erityistä eläytymistä ja kykyä irtautua omasta "aikuisen maailmasta". Älylaitteet ovat heikentäneet tätä kykyä entisestään. Väsynyt mieli sopii lasten leikkiin usein parhaiten siten, että lapsi itse on väsynyt ja leikkii niin kauan, kunnes nukahtaa duplokasan päälle.

Armollisuus on toinen asia, jota tarvitaan lisää, jotta "lapsivihamielisyys" vähenisi yhteiskunnassamme. Suomalaiset ovat kovia lynkkaamaan tietynlaisen vanhemmuuden. Syyllistyin siihen varmaan itsekin äsken, kun urputin älypuhelinten käytöstä. Niiden vaikutus lapsen kehitykseen on kuitenkin tieteellisestikin todistettu varsin haitallisena. On kuitenkin yhdentekevää, syödäänkö esim. perheessä X välillä "äitien tekemää" ruokaa, jos sillä voidaan helpottaa koko perheen yleistä jaksamista. Saarioisen slogankin on yritystä vähentää syyllistävää stigmaa eineksiin liittyen ja varmasti myös pyrkimys kohentaa käsitystä einesten mausta. Syyllistävä puhe ulottuu einesten käytön lisäksi kaikkiin elämänalueisiin kestovaipoista ja imetyksestä naisen rupsahtaneeseen gore tex -ulkonäköön. Anonyynyymit nettikeskustelut ovat vain pahentaneet ilmiötä, ehkä jopa pitkällä tähtäimellä aikaansaaneet sen? Pahimpia lynkkausareenoita on vauva.fi - palstan Aihe vapaa, johon moni lapsellinen tuttavani on ollut enemmän tai vähemmän koukuttunut. Käyn siellä itsekin silloin tällöin, sillä Google-haku aiheesta kuin aiheesta tarjoaa usein linkin Aihe vapaa -keskusteluun.

Huomaatteko? Äitienpäivän ajatukset lähtivät rullaamaan automaattisesti kohti negatiivisia ilmiöitä ja äitiyskeskustelua, joka on ehkä omalta osaltaan pahentanut maamme vauvapulaa. Sen sijaan, että olisin kirjoittanut tänne ruusuisia ajatuksia äidistä ja äitiydestä, valitsin automaattisesti istumisen piikkikaktuksella orjantappurapensaiden ympäröimänä.

Loppupäiväksi keskitynkin nyt äitienpäivän mukaviin ja tärkeisiin puoliin. Oman äitini kanssa olemme jo viettäneet äitienpäivää kakun ja niiden ruusujen parissa, ja tänään on vuorossa anoppiäitienpäivä. Melkein tunnen syyllisyyttä, että leivon anopille punssi-päärynäkakun, mutta oma äitini teki kaakkunsa (omasta tahdostaan) itse. Anoppi on kuitenkin jo hauras ja iäkäs. Tiedän hänen kärsivän siitä, ettei hän jaksa enää laittaa ruokaa. Anopin hyvä äiti/nainen -käsitykseen kuuluu yhä vahvasti se, että nainen valmistaa ruuan itse alusta loppuun. Ehkä minulla on pieni lehmänkoipi omassa ojassa: miniäpisteet karttuvat entisestään, kun tuomme valmiin kakun pöytään anopin odottaessa valmistorttua. Äitienpäivänä onkin mielestäni tärkeää yllättää äiti positiivisesti sillä tavalla, mikä itsestä ja äidistä tuntuu hyvältä.

Ilman äitejä Suomi ei olisi selvinnyt sodasta. Ei mitenkään. Ehkä uuttera äiti -myytti lepää osin tämän historiankäänteen päällä. On silti ihan ok olla laiska äiti. Minä todennäköisesti olisin, ja toivottavasti hyvällä omatunnolla. Tärkeintä on, että lapsi tulee huomatuksi, ja että lapsella on lähettyvillään aina avoin syli, joka ei tuomitse. Kun nämä kaksi asiaa toteutuvat, äitienpäivät aikanaan aikuisten lasten kanssa ovat todennäköisemmin iloisia juhlapäiviä kuin katkeruudesta muistuttavia kulutukseen tähtäävien mainosten täyttämiä liputuspäiviä.

Onnellista äitienpäivää kaikille äideille ja kaikille meille, joilla on äiti!

(Tässä piti olla sota-ajan äitiyttä ihannoiva propagandajuliste, mutta löysin vain kolmannen valtakunnan materiaalia. Kuvittele tähän siis oma äitienpäivään liittyvä ihannejulisteesi!)