Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Minulla on tarve päästä tasaisin väliajoin paikkoihin, joista näkee kauas. Luonnollisesti nämä paikat ovat yleensä kallioita, kumpareita ja vuoria. Eksyminen erinäisiin lähiseutukohteisiin tapahtuu kuin itsestään esimerkiksi juoksulenkin yhteydessä. "Mitäköhän tuon polun päässä on?" -ajatus on vienyt minut aivan uskomattoman upeille paikoille läpi elämäni, niin Suomessa kuin ulkomailla. Ilman tätä luontaista uteliaisuuttani parhaat yllättävät kokemukset olisivat jääneet kokematta. Suosittelen siis rohkeasti astumaan tuntemattomille poluille, myös vertauskuvallisesti.

Muikunvuori on jopa 65 metriä korkea "vuori" Kaarinan Ravattulan Citymarketin läheisyydessä. Selvitin tarkemmat tiedot paikasta vasta jälkikäteen päädyttyäni sinne pyöräilylenkin yhteydessä. En ole uskaltanut vielä juosta oltuani niin pahasti kipeä, joten pyöräily on vallan hyvä vaihtoehto. Minun piti polkea vakiokohteeseeni Liedon Vanhalinnaan kuvaamaan yötöntä yötä, mutta arvelin siellä olevan liikaa ihmisiä. Ex tempore teinkin äkkikäännöksen Hämeentieltä oikealle (Pollarikadulle), jonka reunamilla näkyi vanhempaa rakennuskantaa. Käännyin Ankkurikujalle ja talutin jyrkän mäen ylös. Sydän takoi tuhatta ja sataa. Voiko kahdessa viikossa menettää puolihuippukunnon? Voi. Juodessani pullovettä tein taas minulle tyypillisen havainnon: hei, polku! Jätin pyörän parkkiin ja lähdin hyttysten syötäväksi kohti Muikunvuoren kupeessa olevaa metsää.

Minulla oli etäinen muistikuva, että Ravattulan Citymarketin takana on rautakautinen alue (noh, miltei kaikki kumpareet täällä Aurajokilaaksossa ovat sellaisia). Tajusin asian tanssiessani lambadaa hyttysten keskellä. Olin lukenut Turun seudun luontoretkioppaan pari vuotta aiemmin ja muistin, että tämä kumpare (eli varsinaissuomalaisen omanarvontunnon mukaisesti vuori) on noussut merestä noin 8000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Alueelta löytyy siis maan kohoamisesta seurannut muinaisranta sekä asutuksen jäänteitä hautapaikkoineen. Samaan aikaan saavuin tälle viehättävälle "muinaisrannalle", jonka äärelle kuvittelin rautakauden ritarit vilvoittelemaan.

On harvinaista, että näin läheltä asutusta löytyy sammaleinen kuusi-kangasmetsä. Näkymä on kuin sadusta tai Sormusten herrasta. Valokuvat eivät tee oikeutta todellisuudelle.

Kiersin mahtavan jyrkän kallioröykkiön polkua pitkin, sillä meillä ihmisillähän on tarve löytää helppo tie huipulle. Juuri Hämeentien puoleisella rinteellä (jonka perusterve suht helposti kiipeilee) on ollut asutusta, aivan silloisen joenrannan kupeessa. Muikunvuorella on myös kuppikiviä, joille muinaissuomalaisen uskon mukaisesti "uhrattiin" viljaa ja marjoja muun muassa tulevan sadon takaamiseksi. Näitä uhrikiviä en bongannut, mutta palaan paikalle vielä mieheni kanssa, joka toivottavasti ei tule pudottamaan varallisuuteemme nähden liian kallista järkkäriämme kallionrotkoon vaan ainoastaan sulattamaan kesäistä one-packiaan huippukuvien toivossa. Ja niitähän Muikunvuorella puustosta huolimatta saa, jopa kännykällä.

Kun pääsin vihdoin läkähdyksen jälkeen nauttimaan näistä maisemista, näin mielessäni kansallisromanttisen menneisyyden, jossa maisemamaalari ikuistaa sykähdyttäviä näkymiä taulutelineeseen asetetulle kankaalle. Valokuvaaja I. K. Inha onkin näillä seuduilla kuvannut 1800-luvun lopulla, mutten tiedä, kävikö hän juuri Muikunvuorella.

Suomen luonto jaksaa sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Joskus myös ihmisen rakentamat monumentit horisontissa. Kaukaisuudessa näkyy Turun Pansio-Pernon telakka.

Muikunvuorelta voi bongata myös Impivaaran vesitornin sekä Pääskyvuoren Linkkitornin, jonka korkeat kalliot kuuluvat myös vakiolenkkikohteisiini.

Muikunvuoren vierestä löytyy Auranlaakson koulu, jolta lähtee 1,4 kilometrin opetuspolku vuorelle. Mietin jyrkillä kallioilla seistessäni, etten välttämättä tulisi tänne ainakaan aivan pienten lasten kanssa. Lapsia toki kiehtovat korkeat kalliot, kuten saimme taas todeta ikävän Turun Raunistulassa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Silti uskon, että seikkailunhalulla ja metsäretkeilyllä lapsi saa tervettä uskallusta ja rohkeutta tulevaan elämäänsä. Muikunvuori tulee historiallisena kohteena säilymään ilman turva-aitoja.

Aidoista puheenollen, palatessani takaisin pyöräni luo huomasin "Muikunvuori beachin" lähellä vanhan raja-aidan ehkä vuosisatojen takaa. Lähdin seuraamaan tätä aitaa ja tulin aika ihmeelliselle paikalle.

Tälle portille johtaa polku vanhalta asuinalueelta, jossa on erikoisen koristeellisia taloja. Jostain syystä, ehkä johtuen yöajasta ja paikan menneisyydestä, minulle tuli hieman pelonsekainen tunne sisuksiin. Kun en heti bongannut pyörääni, ehdin jo miettiä jonkun seuraavan minua ja todistavan takanani, että pyöräni on hävinnyt. Mielikuvitus, mikä ihana siunaus ja kirous.

Kun minulle ei mikään riitä, päätin vielä mennä tutkimaan, mikä kartano tai rustholli Citymarketin takana pilkistää. Kääntyessäni hiekkatielle huomasin, että kartanon vierestä löytyy ah, niin viehättävät hylätyt kuutiotalot.

Pompon päiväkeskus? Jossa oven yläpuolella tarjotaan ilmeisesti sama tieto myös arabiaksi (arabiaa joskus opiskelleena en ihan yllä tälle tasolle).

Netin mukaan päiväkeskuksessa aktivoidaan kehitysvammaisia aikuisia, ja keskus muuttaa nyt Moision koulutaloon. Oletan, että nämä arkkitehtuurin helmet puretaan pilaamasta vanhaa perinnemaisemaa. Sääli toki, että asukkaat/vierailijat menettävät tutun paikan toiminnalleen.

Pompo-nimi (kuten usein asuinalueiden nimet) tulee vanhasta rakennuskannasta. Keltainen päärakennus paljastuikin Pompon tilaksi, joka on aiemmin sijainnut epätyypillisesti peltoaukealla (CM:n parkkipaikka) ja siirretty myöhemmin nykyiselle upealle sijainnilleen kallion laelle. En uskaltanut kuvata sen tarkemmin pihapiiriä, etteivät asukkaat tule luudan kanssa häätämään minua pois.

Seikkailuretkillä törmää aina johonkin absurdiin yksityiskohtaan. Olihan minun pakko ottaa kuva tästä vessanpytystä. Miksi se on tuossa pöydän päällä ja mitä sille aiotaan tehdä!?

Huvittuneena lähdin polkemaan kohti kotia ja sain viimeiset kuvat upeasta auringosta ennen puhelimen akun sammumista.

Arvaatte varmasti, että tämän jälkeen olisin kameraa vielä tarvinnut, sillä eteeni käveli pullea fasaani esittelemään värikästä habitustaan. Olisin saanut metrin etäisyydeltä upeita lähikuvia. Lopulta fasaani lähti kipittämään maantiekiitäjämäisesti Hämeentien yli Aurajokeen. Jäin seuraamaan sydän syrjälläni, ettei tuo matka jäisi reppanan viimeiseksi. Onneksi tuo virkistysmatka päättyi hyvin ja myös omani tämän episodin jälkeen.

Missä hienoissa luontoretkikohteissa olet itse vieraillut viime aikoina? Eikö lähiseuturetkeily voitakin Kanarian lihapullabaarit mennen tullen?