Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Vuosia sitten koin sienestysretkellä metsässä jotain sellaista, mitä minun piti pureksia pitkään. Aivan kuin olisin menettänyt todellisuuden- ja ajantajuni kuusimetsässä, jonka kärpässienet hehkuivat neonoransseina sammalmaton päällä (heh, enkä syönyt näitä sieniä ennen kokemustani). Jatkoin kävelyä rinteistä polkua pitkin tuntien, kuinka kuusenlatvat kietoutuvat toisiinsa muodostaen tunnelin ympärilleni. Tunsin käveleväni kuin keskellä satua kohti epätodellista ja hieman pelottavaa tuntematonta, joka muuttuu painajaiseksi hetkenä minä hyvänsä. Kuusitunnelin päässä oli valoisa niittyaukio. Heinäryteikön keskeltä pilkisti hylätty, ruosteinen 60-luvun punainen kuplavolkkari, Volkswagen Transporter. Okei, tämä kuulostaa jo aivan hippi-LSD-tripiltä. Mutta ei, kyllä se asunnoksi muutettu auto oikeasti siinsi edessäni, minähän menin puolipeloissani tutkimaan tätä erikoista metsän keskeltä löytyvää jäännöstä. Autossa oli sänky, pöytä ja vanha jääkaappi. Auton edessä oli entinen terassi, josta löytyi hapertunut kokoontaitettava retkeilytuoli ja grilli. Joku (sarjamurhaaja?) oli  asunut täällä ainakin tilapäisesti. Tuli mieleen vastikään näkemäni vaikuttava tositarinaan pohjautuva elokuva Into the Wild (jota suosittelen myös Eddie Vedderin musiikin takia).  

Selkäpiitä kylmi ja tunsin jonkun tarkkailevan minua. Olin yksin metsässä, jota pidin tuttuna, mutta se olikin tuntematon. Keskellä villiintynyttä niittyä, josta ei päässyt pakoon kuin tiheän kuusimetsän läpi, minulle tuli paniikki. Lähdin juoksemaan samaa reittiä takaisin kuin saavuikin. Kärpässienet hehkuivat edelleen ja kuulin korvissani möreää, kaikuvaa hohotusta. Kun vihdoin pääsin alas hiekkatielle, jonka varrella asuu mökkiläisiä, painajainen vaihtui todellisuuteen. Illuusio hävisi. Metsä näytti taas aivan normaalilta ja tien kupeessa lymyilevä kärpässieni aivan tavalliselta kärpässieneltä.

Palattuani kotiin ja nukuttuani yön yli, aloin selvittää, mitä minulle oikein tapahtui. Mietin hetken, olinko tulossa hulluksi. Kävin läpi kaikki mahdollisesti skitsofreeniset sukulaiset, kunnes tajusin heidän olevan vain erikoisia. Vilkkaasta mielikuvituksesta on mainittu minun kohdallani jo neuvolan vastaanotolla. Ehkä kuvittelin kaiken? Ei voi pitää paikkaansa, sillä muutenhan vastaavanlaisia tilanteita olisi ollut elämässäni jo paljon aiemmin. Kokemani asia tuntui kuitenkin jollain kummalla tavalla tutulta. Jotenkin ikiaikaiselta, luonnon mahdin aiheuttamalta ilmiöltä. Taas kerran kaikkitietävä Google kertoi silmänräpäyksessä, mitä minulle oikein tapahtui. 

Metsänpeitto. Erittäin vanha kansantraditiostakin tutu ilmiö, jonka syitä voidaan etsiä niin alitajunnasta kuin maahisen tempuista. Yleisimmät oireet ovat juuri katoamisen tunne, todellisuudentajun häviäminen sekä jähmettyminen (jota itse en kokenut). Metsänpeittokokemus voi tulla myös eläimelle (vaikka onhan ihminenkin eläin). Metsänpeitto on kokonaisuudessaan niin yliluonnolliselta tuntuva tila, että sitä on jopa minun vaikea sanoin selittää. Olet niin yhteydessä metsään, että katoat lopulta sen uumeniin. 

Vielä sata vuotta sitten metsänpeitto oli yleisesti tuttu käsite, ja metsänpeittoon liittyviä kaskuja on jäänyt tähänkin aikaan jäljelle. Ennen kaupungistumista ihmisen metsäsuhde oli aivan erilainen kuin nykyään. Metsää kunnioitettiin. Metsässä käytiin äänetöntä vuoropuhelua metsänhaltijan kanssa. Metsänhaltijaa ei saanut suututtaa, sillä se saattoi kostaa vaikkapa kampittamalla ihmisen (olen myös kerran kaatunut metsässä johonkin näkymättömään juoksulenkilläni...) tai sekoittaa metsässäkulkijan suuntavaiston. Metsänpeitto saattoi ja saattaa kuitenkin syntyä ilman minkäänlaista "provokaatiota". Kulkeminen metsässä pitkään yksin irroittaa meidät tavanomaisesta aistimaailmasta ja ääniärsykkeistä. Metsän hiljaisuus ja mystisyys voivat jo itsessään olla niin mielen valtaava ja poikkeuksellinen kokemus, että aivomme reagoivat tähän metsänpeittona. Tätä on kuitenkin vaikea tutkia tai todistaa tieteellisesti, sillä metsänpeittokokemusta ei voi lavastaa. Se tulee yllättäen, eikä valtaosa ihmisistä ehkä koe koskaan metsänpeittoa. Tuskin esimerkiksi uskoontuloakaan (silloin kun se tapahtuu voimakkaana tajunnanlaajentumisena) voi mitenkään aivokäyrin havainnollistaa, sillä harva tulee uskoon tutkimuspenkillä, vaikka itse tutkimukseen uskoisikin. 

Kuva on peräisin täältä. 

Henkilökohtaisilla taipumuksilla voi olla vaikutuksensa metsänpeittokokemuksissa. Minun kohdallani poikkeuksellista oli se, etten jähmettynyt paikoilleni kuulematta mitään, kuten moni muu metsänpeiton kokenut on kuvaillut. Minä nimenomaan kuulin taustamusiikin kuin jostain Mooses-elokuvasta. Apokalyptista naurua jumalallisena kaikuna. Oliko se metsänhaltijan hupia siitä, että pieni ihminen saa miltei paniikkikohtauksen metsässä? Ehkäpä minun aivoni ovat virittyneet tälle taajuudelle, sillä kuulen varmaan puolet päivästä taustamusiikkia ilman todellista musiikkia. Kun herään, havahdun ensimmäisenä siihen melodiaan, joka soi uneni taustalla (nykyään herään kyllä useammin mieheni kuorsausmelodiaan, ai että).

Metsänpeittokokemus ei kuitenkaan ollut lopulta niin pelottava, kuin miltä se tapahtumahetkellä tuntui. Ehkä jälkikäteen syntynyt ymmärrys on vähentänyt hämmennystä ja siten myös pelkoa. En ole koskaan varsinaisesti pelännyt metsässä liikkumista, paitsi ehkä silloin, kun etsin Luoston säkkipimeässä tunturimetsikössä autiotupaa pelkän otsalampun varassa. Onneksi olin vaeltamassa yhdssä ystäväni kanssa enkä yksin, joten pystyin jotenkin deletoimaan kauhuelokuvafiilikset. Ja löytyi se autiotupakin sitten "viimeisellä hetkellä". 

Noin kymmenen vuoden takaisen metsänpeittokokemuksen jälkeen olen selkeäsi kokenut saman vain kerran. Se tapahtui lähellä asutusta, Luolavuoren luolan läheisessä metsässä. Ilta-aurinko värjäsi kelopuut oransseiksi juostessani metsän läpi. Pysähdyin, kun kuulin palokärjen naputtavan puuta aivan yläpuolellani, Jäin pitkäksi aikaa seuraamaan palokärkeä, kunnes huomasin myös toisen ja kolmannen puunnaputtajan. Tikkalintujen kumiseva kakofonia täytti metsän kaiulla. Ohuita puita oli silmänkantamattomiin, ne suorastaan vilisivät silmissä kilpaa läpisiintävien auringonsäteiden kanssa. Yhtäkkiä tunsin olevani täysin yksin maailmassa ja tässä metsässä, vaikka tiesin läheisellä pururadalla juoskevan lenkkeilijöitä. Tämä metsänpeittokokemus ei ollut kuitenkaan yhtä voimakas kuin tuo kärpässieninen hippivolkkari -kokemus. Ehkä ymmärsin nyt, mistä on kysymys, enkä vaipunut samanlaiseen "transsiin".

Miksi kerron metsänpeitosta nyt? Koska eilinen juoksulenkkini sai minut jälleen miettimään tätä ilmiötä varsin syvällisesti. Juoksin Turun Halisten Virnamäenpuiston lähellä metsäpolkuja pitkin kohti Ristimäkeä (Suomen vanhin kirkkolöytö) ja Ravattulaa. Lähdin juoksemaan yhtä minulle uutta polkua pitkin, ja päädyin metsän keskellä olevan kivisen hautaröykkiön luo. Tämä aluehan kuuluu Suomen vanhimpiin asutettuihin alueisiin, ja täältä on tehty merkittäviä arkeologisia löytöjä. Tätä Pähkinämäen hautaröykkiötä en kuitenkaan ollut ennen huomannut. Minua huvitti metsässä täysin irrallinen postilaatikkopömpeli, joka törrötti haudan vieressä. Tietenkin minun piti katsoa laatikkoon, vaikka jännitin, olisiko siellä kyy tai pernaruttokirje. Näiden sijaan siellä olikin repaleinen vieraskirja ja kertomus, ketkä tuossa 500 jKr. peräisin olevassa haudassa lepäävät. Hauta on tutkittu vuonna 1941 ja sieltä löytyy kahden miehen polttohaudatut ruumiit. Toinen oli luultavasti aseenkantaja tai palvelija tälle toiselle ylempiarvoiselle mieshenkilölle. Mikä lienee ollut kuolinsyy? Metsässä haudan ympärillä oli aivan upea valo ja mietin taas kerran, pitäisikö minun alistua ja ottaa jatkossa älypuhelin mukaan lenkeille, jotta saisin niitä "once in a lifetime" -kuvia. 

Pähkinämäen hautaröykkiö. Kuva on peräisin täältä.

Ei auttanut kuin jatkaa kipittämistä jälleen tiheään metsikköön, jossa iltavalo vilisi ihmeellisesti puiden läpi. Nämäkö ovat yhdistäviä tekijöitä metsänpeittokokemuksissani? Iltarusko, tiheä puusto, yksin liikkuminen? Ellei samalle polulle olisi tunkenut kiirehtivä krossipyöräilijä, olisin ehkä saanut taas jonkin sortin "kohtauksen". Lisäksi tajusin tätä kirjoittaessani, että jokaisessa näissä kolmessa metsässä on ollut asutusta tuhansia vuosia sitten. Ehkä näissä metsissä vaikuttavat metsänhaltijan lisäksi myös vainajien henget. Me liikumme heidän kotiensa ja nuotiopiiriensä yllä -  osa tiedostaen, osa autuaan tietämättömänä menneisyydestä. Mietin, kuinka paljon tietty henkisyys ihmisessä vaikuttaa metsänpeittokokemuksen syntymiseen. Jollei usko henkimaailman asioihin tai yliluonnollisten ilmiöiden esiintymiseen, voiko metsänpeittoa kokea?

Oletko sinä kokenut metsänpeiton? Miltä se tuntui? Onko tämä tieteellisesti perusteltavissa oleva aivoperäinen häiriötila vai liikummeko alueella, jota ihminen ei voi pelkällä järjellä selittää?

Poimintoja metsänpeitosta: 

Lehmät katosivat metsään

Helsingin yliopisto: Metsänpeitto-essee

Toinen blogipostaus metsänpeitosta

Kolmas metsänpeitto -postaus

Metsän väestä Taivaannaulassa

Taiteilija Sanna Hukkanen - Metsänpeitto

Suomi 24-keskustelu aiheesta, aina takuuvarmaa viihdettä

Metsänpeitto on myös suojeltu Luonnonperintösäätiön metsä

Ensimmäinen kuva on poimittu täältä, kuvan metsä muistuttaa tiheämpänä eniten sitä metsää, joka oli täynnä kärpässieniä. Muut kuin lähdeviitatut kuvat ovat omiani.