Sukupolvien perintö

Tässä on isoisoäitini Aune. Kuva on otettu ehkä 1910-luvun alkupuolella, mahdollisesti kiertävän valokuvaajan toimesta. Taustalla on virttyneen näköinen kangas koristeellisen maisemasermin sijaan, jollaisia käytettiin kaupunkien valokuvausstudioissa.

Aune poseeraa kuvassa ehkä puhtaimmat tai juhlavimmat vaatteet yllään yhtä vakavana pikkusiskonsa kanssa. Kuvasta voi aistia, että poseeraustilanne on ehkä tullut eteen yllättäen. Olot olivat vaatimattomat, kuten hyvin usein tuohon aikaan porvariskotien ja pappiloiden ulkopuolella. Aunen rikkautena olivat kuitenkin luonnon antimet, käsistään taitavat ja toivottavasti rakastavat vanhemmat, sekä heidän rakentamansa punainen pieni kotitalo kauniissa maisemissa Iijoen varrella. Sen kuohuvilta koskilta tulisi Aunen tuleva sulhokin vielä löytymään.

Aunella oli vain yksi sisarus. Kaksi lasta perheessä oli vähän 1900-luvun alun keskimääräiseen lapsilukuun verrattuna. En kuitenkaan tiedä, oliko lapsia alun perin mahdollisesti enemmän. Lapsikuolleisuus oli valitettavasti monissa perheissä yhtä suuri kuin eloon jääneiden lapsien lukumäärä.

En tiedä Aunen lapsuudesta juuri mitään. Nuoruudesta jo jotain, kiitos sukulaisten muistelujen ja mummoni jäämistöstä löytyneen Juhani Konkan teoksen. Inkerinsuomalainen, aikanaan maineikas kirjailija ja toimittaja Konkka oli ihastunut matkallaan Auneen, joka oli paikkakunnalla kuulu kauneudestaan. Aune päätyi Konkan omaelämäkerrallisen Kulkuri-sarjan ensimmäisen osan Kulkurin kesän (1943) keskeiseksi hahmoksi:

”Katseeni viipyi Aunen pitkissä palmikoissa, viehkeällä vartalolla, punaisessa vyössä ja kaunisviivaisissa säärissä niin kauan, kunnes mökin ovi oli sulkeutunut hänen jäljessään. Tämä ei voi olla muuta kuin rakkautta, ajattelin paluumatkalla kuin huumaantuneena. --- Voisinko milloinkaan unohtaa noin ihanaa tyttöä! Hänen silmänsä ovat kuin auringot. Jos ihminen näkee kaksi aurinkoa samanaikaisesti, niin voiko hän milloinkaan unohtaa?”

Varmasti osa kirjasta on fiktiota tai ainakin totuutta on hieman muunneltu (esimerkiksi Aunen vaalea sisko kuvataan kirjassa 3-4 vuotta Aunea vanhempana, vaikka todellisuudessa kyseessä oli pikkusisko). Silti voin hyvin uskoa, miltä kirjailijasta on tuntunut, kun ihastuminen ei ole saanut vastakaikua. Kirjan mukaan Aunen sydän sykki jo tuolloin tulevalle isoisoisälleni Väinölle:

”-Tuolta saapuu vastaukseni, sanoi Aune vilkaisten minuun kujeellisena ja hymyillen samalla rajattoman onnellisena. --- -Kuka hän on? sain vaivoin kysytyksi. –Uittopäällikön poika. Sulhaseni. --- Nuori mies hyppäsi veneestä laiturille ja heitti minulle kiinnitysköyden kuin jätkälle ainakin, painoi molemmat kätensä Aunen vyötäröille ja kohotti hänet ilmaan kevyesti kuin nuken. ”Hän on voimakkaampi ja komeampi kuin minä”, ajattelin murtuneena. Kytkin veneen, lähdin laiturilta ja rupesin ajattelemaan, mikä olisi miehekkäin tapa tehdä itsemurha.”

Miten traagista! Onko mitään surullisempaa ja epäoikeudenmukaisempaa kuin yksipuolinen rakkaus? Onneksi Aune ei todennäköisesti ollut Juhani Konkan viimeinen rakkaus, sillä Kansallisbiografian mukaan kirjailija oli kolmesti naimisissa ja sai neljä lasta. Väinöstä tuli myöhemmin metsätyönjohtaja. Jos en olisi romantikko, ajattelisin, että johtaja oli varmasti myös järkevämpi valinta puolisoksi tuon aikakauden sinkkumarkkinoilla kuin maita kiertelevä sekatyömies ja tuleva kirjailija. Haluan ajatella, että perimmäinen syy Aunen valintaan oli rakkaus, ja kiitos sen, minä näpyttelen tässä oletuksiani sukupolvia myöhemmin.

Aune ja Väinö saivat neljä lasta, joista yksi kuoli jo vauvana johonkin tuolloin yleiseen sairauteen. Hän oli mummoni kaksoissisar. He syntyivät keskelle sotaa. Aune hoiti lapsia kotona Väinön taistellessa rintamalla. Hän toimi sodassa kapteenina ja osallistui muun muassa Kiestingin taisteluihin. Alla oleva SA-kuva saattaa olla joillekin tuttu vuonna 2005 julkaistusta Sotiemme veteraanit -postimerkistä ja muistakin yhteyksistä. Näin muutama vuosi sitten dokumentin, jossa näytettiin elävää arkistokuvaa juuri kyseisestä hetkestä. Näin haavoittuneen isoisoisäni elävänä lotan syötettävänä. Se oli todella liikuttavaa. Kuvakulma oli täysin sama kuin tässä saksalaisen valokuvaajan ottamassa kuvassa, joka päätyi ensin saksalaiseen rintamalehteen Signaliin ja sitä kautta Suomen levitykseen. Tämä kuva on todennäköisesti viimeinen, jossa isoisoisäni on vielä elossa. Kaksi päivää myöhemmin Aune jäi leskeksi ja lapset vaille isää. Mummoni oli hädin tuskin puolivuotias. 

Kuvan sotilaiden henkilöllisyyksistä on liikkunut monenlaista tietoa. Vaikka mummoni tunnisti kuvasta välittömästi isänsä ja Väinön sisarukset veljensä, edelleen henkilötiedot nettilähteissä kertovat muuta. Puolustusvoimien kuva-arkistoon tiedot on oikaistu toimestani muutama vuosi sitten ja minulla on hallussa kopio täysikokoisesta alkuperäisestä kuvasta. Se on kaikin puolin puhutteleva otos sodan tragediasta. Jokainen haavoittunut kaipasi hoivaa, läheisyyttä ja lohdun sanoja varsinkin viimeisten hengenvetojen äärellä. Kuva antaa kunnian lotille, jotka tekivät mittaamattoman arvokasta työtä niin rintamalla kuin kotijoukkojen parissa.

Kuvat, joita olen nähnyt Aunesta Väinön kuoleman jälkeen, ovat apeita. Lapsetkaan eivät naura, vaan vaikuttavat olevan surullisen alistuneita olosuhteisiin. Valtion maksama tuki leskille oli pieni. Sillä yksinään ei elätetty lapsikatrasta. Elämä oli köyhää ja surun murtamaa. Väinön isä, joka ei sukukronikan tietojen mukaan päässyt yli poikansa kuolemasta, lähetti Aunelle rahaa selviytymiseen.

Mummoni muutti pois kotoa jo varhain ja meni naimisiin pappani kanssa poikkeusluvalla ennen täysi-ikäistymistä. Mummoni ei jäänyt Aunen viimeiseksi lapseksi, sillä hän sai vielä pojan uuden miehen kanssa. Tästä miehestä en tiedä mitään. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet Aune asui yksin tuvassaan, vanhassa lapsuudenkodissaan. Olen kuullut, että hänellä oli surullinen elämä. Silti Aune oli äärettömän vieraanvarainen ja kiltti. Hän ei tuominnut ketään. Ohikulkijat olivat tervetulleita hänen kotiinsa, myös kiertelevät romanit. Tätä ei tietenkään katsottu aina hyvällä yhteisössä. Aune ei kuitenkaan piitannut, mitä muut ajattelivat.

On sääli, ettei minulla ole omakohtaisia muistoja Aunesta. Hän oli tärkeä ihminen monelle sukulaiselleni. Olin noin puolivuotias, kun Aune kuoli. Hautajaisissa itkin ja huusin hysteerisesti, vaikka muuten olin rauhallinen vauva. Aunen piirteitä on jossain määrin periytynyt minuun, enkä tarkoita vain ulkoista olemusta. Minulla on myös muutamia tavaroita, jotka ovat kuuluneet Aunelle. Vanha Arabian kukkaruukku 1920-1930-luvulta on jatkuvassa käytössä (kukat näyttävätkin jo sen verran homeisilta, että ne voisi pikkuhiljaa vaihtaa…). Koristesorvattu kukkapöytä olohuoneemme nurkassa saattaa olla Aunen isän tai jonkun toisen taidokkaan sukulaisen tekemä. Kuulemma koko Aunen kotitupa oli täynnä hienoja huonekaluja. Muistan hämärästi, miltä siellä näytti (mökki jäi suvulle Aunen kuoleman jälkeen). Lapsen silmin tupa oli tumma ja pimeä, mikä varmasti oli tottakin. Muistan rukin, sängyn ja pitsiliinat pöytien päällä. Pihan vihreä ruoho ja talon punamulta hehkuivat auringossa.

Vaikka asuinalue on suojeltu, juuri Aunen suloinen mökki joutui lanan alle. Tilalla on nyt parkkipaikka. Näin ei pitänyt käydä, mutta tämän fraasin olemme toki kuulleet ennenkin monissa eri yhteyksissä. Aunen muisto elää kuitenkin monin tavoin. Ehkä nykyinen asuinpaikkamme on ollut alitajuinen valinta, paluu lapsuuden kesien tunnelmaan. Myös toinen isoisoäitini asui punaisessa talossa kuohuvan joen varrella, vain pari kilometriä Aunen mökistä rautatielle päin. Mummoni anoppi eli niinkin kauan, että olin jo siirtymässä yläasteelle, kun hänestä aika jätti. Toivon, että olen onnekas myös sukumme pitkäikäisyysgeenien suhteen.

Aunen ja Väinön tarina tuli taas kerran mieleen viime perjantaina 27.4., kun liput liehuivat salossa kansallisen veteraanipäivän kunniaksi. Usein keskitymme muistelemaan nimenomaan rintamalla taistelleita veteraaneja, jotka uhrasivat henkensä tai loppuelämänsä vapautemme puolesta. Nykyisin on onneksi puhuttu aktiivisemmin sotatraumojen kaikista osapuolista. On osa kansallista tragediaamme, miten sodan kokemukset ja menetykset vaikuttivat elämään kodeissa ja miten tämä tunneilmapiiri on periytynyt sukupolvelta toiselle. Aihetta on tutkittu laajasti viime aikoina niin historiantutkimuksen kuin psykologian näkökulmasta:

https://jamanetwork.com/journals/jamapsychiatry/fullarticle/2664260

Arvostetussa Jama Psychiatryssa julkaistussa vertailevassa tutkimuksessa analysoitiin evakkolasten ja kotiin jääneiden lasten kokemusten vaikutusta heidän jälkeläistensä psykiatrisen hoidon määrään. Sodan traumat välittyivät voimakkaimmin äideiltä tyttärille, jos keskiössä on masennusherkkyys tai muu psyykkinen sairaalahoitoa vaatinut sairastuminen. Epigeneettiset muutokset voivat selittää ongelmien periytymistä. Ongelmat stressinsäätelyssä johtavat siihen, että tunteiden hallinta ja vuorovaikutussuhteet vaikeutuvat. Tutkimuksen ulkopuolelle jää valtava määrä ihmisiä, jotka eivät ole olleet sairaalahoidossa, mutta ovat kuitenkin oireilleet eri tavoin elämänsä aikana.

Minulla on ollut pitkään lukulistalla historiantutkija Ville Kivimäen vuonna 2013 tieto-Finlandia-palkittu teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittama Ruma sota tuli luettua jo kirjan ilmestyessä vuonna 2008. Teoksessa käsiteltiin sodan psykologisia ja sukupolvittaisia vaikutuksia eri näkökulmista niin tuoreella tavalla, että perinteisistä riveistä kuultiin myös arvostelevia ääniä. Nykyisin tabuihin uskalletaan tarttua, niin vapaassa keskustelussa kuin tutkimusaiheissa.

Käyttäisin aikaani näihin ja muihin mielenkiintoisiin psykohistoriallisiin tutkimuksiin paljon enemmän kuin minulla tällä hetkellä on mahdollista. Löysin äsken googlettamalla taas yhden mielenkiintoisen ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön Sodan pitkät jäljet. Ylisukupolviset sotatraumat, jonka lisään to read -listalle: 

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/132220/Helakallio-Ranta_opinnaytetyo_5_6.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Yllä mainituissa tutkimuksissa ja osittain omakohtaisissa sukulinjojen kokemuksissa välittyy yksi ja sama tunne: sodan taakka on raskas kantaa. Se oli liian raskas Aunelle, joka oli yksi rauhan taistelleen Suomen yli 30 000:sta sotaleskestä.