Vanhuuden ylistys

Tämä taulu puhuttelee minua syvällä viisaudellaan. Arkinen hetki pitkästä elämästä on pysäytetty arvokkaan tapahtuman äärelle. Vanhus lusikoi keittoa mietteissään, vailla hampaita. Täysinäinen suolapikari kertoo toimeentulosta, muttei varallisuudesta, sillä tyypillisesti vauraamman väen suola-astiat korostivat hopeisina suolan arvokkuutta. Tämä vanhus on ehkä valmistanut puisen suolapikarin itse aikana, jolloin iltaisin tehtiin elämän askareissa tarpeellisia käsitöitä somettamisen ja television katsomisen sijaan. Kuohkea leipä muistuttaa perustarpeiden täyttymisestä aikana, jolloin edes kuivunut korppu ei ollut itsestäänselvyys. Vanhuksen kädet ovat vahvat, ehkä peltotöissä nuorukaisena vahvistuneet. Essumekko suojaa lialta joko työtehtävistä, joita vanhus yhä kunnioitettavassa iässä tekee, tai yksinkertaisesti keitolta, joka saattaisi sutata ehkäpä ainoan kunnollisen vaatekerran. Terve puna poskilla paljastaa hyvän verenkierron, joka on voinut tulla ulkotöistä ja niiden jälkeisestä levosta leivinuunin lämmössä.

Kuka tämä taulun vanhus on? Todennäköisesti taitelija on maalannut taidokkaan teoksensa elävästä mallista, joka elää tätä nykyä lukuisten silmäparien katseiden kohteena merkittävässä kulttuurimiljöössä. Taulu löytyy Louhisaaren kartanosta Askaisista, Flemingien vuonna 1655 rakennuttamasta upeasta barokkikokonaisuudesta, joka on myös marsalkka Mannerheimin syntymäkoti. Valitettavasti en ehtinyt kysyä tietoja taulusta opastetulla kierroksella, enkä saanut selvää edes taiteilijan signeerauksesta. Ei ole kuitenkaan ajatuksieni valossa merkittävää, keitä taiteilija ja vanhus olivat, vaan mitä teoksella on haluttu kertoa. Mitä teos kertoo omasta aikakaudestaan ja ajasta, jossa nyt elämme?

Mitä sinä näet tässä maalauksessa?

Minä näen ajan, jolloin vanhoja ihmisiä arvostettiin. Ajan, jolloin elämän tienristeyksissä pysähdyttiin kuuntelemaan vanhempien ja usein viisaampien ihmisten neuvoja. Ajan, jolloin syöminen oli pyhä toimitus, päivittäisen kiitollisuuden aihe. Näen yhteiskunnan, jossa vanhoja ihmisiä arvostettiin ja hoidettiin kotona viimeiseen hengenvetoon saakka. Näen pienen lapsenlapsen, joka koska tahansa saattaa juosta maalauksen rajojen ulkopuolelta vanhuksen polvelle istumaan. Hieman keittoa ehkä läikkyisi lattialle, mutta se ei ole mimmoinenkaan menetys sen rikkauden rinnalla, jonka jälkipolvet vanhukselle antavat. Vanhuksella on turva ja tila olla vanha, mutta elämän velvoittamana hän on vielä toimessa mukana. Vanhus on yhteiskunnan ja perheen osallistuja, ei ulkopuolelle jätetty.

Tämä taulu sai minut pohtimaan taas enemmän vanhusten asemaa yhteiskunnassamme. Olen pohtinut sitä aina, sillä vanhukset ja vanhat ihmiset ovat olleet minulle läheisiä. Pienenä lapsena hain turvaa iso- ja isoisovanhempien sylistä jopa enemmän kuin omien vanhempieni. Minusta vanha ihminen on kiinnostava jo sen takia, että hän on elänyt tällä pallolla paljon kauemmin kuin minä. Hänellä on kerrottavaa siitä ajasta, josta minä voin saada vain toisen käden tietoa. Hyvin usein vanhoilla ihmisillä on kerrottavaa, myös sulkeutuneilla persoonilla. Tarvitaan vain ihminen, joka kuuntelee ja on aidosti kiinnostunut. Vanhuksella on ollut syynsä olla hiljaa. Sotakokemukset, suvun menneisyys, vanhat erheet ovat voineet olla kivuliaita käsitellä, mutta ne on voitu myös teilata yhteiskunnan tai lähiomaisten toimesta. Vanhus on voinut oppia hiljaisuuden keinoksi hallita menneisyyden haamuja.

Hyvin usein taivaan tai hautausmaan porttien siintäessä näköpiirissä, sulkeutuneinkin ihminen kaipaa kuulijaa. Ehkä ensimmäisen kerran hän kokee, ettei ole enää menetettävää. Joku haukkuu ihmiset pataluhiksi ja kostaa sanoillaan kaiken kokemansa vääryyden, ehkä osin muistisairauden laukaisemana. Toinen taas ottaa yhteyden tärkeisiin ihmisiin, joita ei ole kenties tavannut vuosikymmeniin. Tarve kuulla ja tulla kuulluksi, rakastaa ja tulla rakastetuksi, yleensä vain voimistuu iän myötä. On monenlaisia keinoja tukahduttaa tuo elämämme perustarve. Mutta yhtä lailla kuin syömättömyys ja hengittämättömyys ovat lähes mahdottomia yrityksiä, henkisiä tarpeitamme ei voi vaurioitta ohittaa.  

Miltä näyttää arvokas vanhuus nykyään? Näetkö taulussa yhteyksiä omaan aikaamme? Valitettavasti tiedämme lehtiartikkeleiden, mielipidepalstojen, kohujen ja uutisoinnin valossa, sekä omakohtaisista kokemuksista, minkälaisessa todellisuudessa yhteiskuntamme rakentajat joutuvat usein elämään. Vanhainkoteja kutsutaan nykyään palveluasumisen tehostetuiksi yksiköiksi. Ilmeisesti muutoksella on haluttu kunnioittaa seniorikansalaisia, joista ei saisi enää käyttää vanhus-nimeä. Kertokaa minulle, miksei saisi. Ovathan nuoretkin nuorisoa. Pitäisikö heidän olla korrektiuden nimissä juniorikansalaisia? Junior ja seniorkin ovat varmasti arvottavia jonkun mielestä. Onko sanasta ”vanhus” tullut meille tabu, sillä se muistuttaa liikaa siitä faktasta, että ihmisestä tulee vanha? Vanhuus ja ihmisen vääjäämätön kuolema halutaan pitää ajatusten ulkopuolella. 

Ei ole vielä kovinkaan paljon aikaa siitä, kun aikuiset lapset pesivät vanhempiensa ja isovanhempiensa ruumiit liiterissä ennen viimeisen matkan alkamista. Tämä surullinen, mutta arvokas ja puhdistava toimitus olisi luultavasti valtaosalle ylivoimainen ajassa, jossa vallitsevat ulkoistamisen ja unohtamisen lait. Kuolema on ulkoistettu yksiköihin. Arkkua ei avata, eivätkä kaikki pienten lasten vanhemmat halua, että lapset osallistuvat hautajaisiin. Lasten suojeleminen sinänsä on ymmärrettävää, mutta aivan kuin lapsia suojeltaisiin joltain pahalta ja vaurioittavalta. Jos ei muuten, niin lapsen pelätään hämmentyvän surevista ihmisistä. Miten lapsi oppii itse suremaan ja suhtautumaan vanhuuteen ja kuolemaan luonnollisena asiana, jos näistä asioista tehdään tabu?

Sota-ajan jälkeinen kaupungistuminen on omalla osuudellaan muokannut ja kasvattanut sen sukupuolven, joka ei enää ottanut isovanhempia hoiviinsa. Alussa kyse oli tilanpuuttesta, nyt myös tavasta ja haluttomuudesta. Elämä on liian hektistä iättömyyskysymyksille, joista seuraa konkreettinen hoivan tarve. On toki myös olemassa vanhoja ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet niin julmasti ja epäoikeudenmukaisesti läheisiään kohtaan aiemmin elämässään, että hoitamisen ulkoistaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Kuitenkin vanhainkodit, eli palveluasumisen tehostetut yksiköt, ovat täynnä ikäihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. En jaksa uskoa, että valtaosa heistä olisi ollut ikäviä ihmisiä läheisilleen.

Monet tekijät yhteiskunnassamme ovat johdattaneet meidät pois vanhojen ihmisten luota. Kiusaannumme ja tukahdumme oman syyllisyytemme alle, kun näemme laitoksessa yhteiskuntamme heikoimmat istumassa ringissä, lusikoimassa keittoa huonommalla menestyksellä kuin taulun vanhus. Heidät, jotka ennen olivat rautaa, ja joista osalla on ehkä yhä parempi lihasvoima kuin meillä vierailijoilla. He istuvat ja makaavat laitoksessa, josta sana ”koti” on jätetty pois. Kyse on palveluasumisesta, jossa se, keitä yksikössä asuu, on toissijainen asia. Palveluasumisen tehostettu yksikkö irrottaa merkityksen kontekstistaan. Ehkäpä se on oikein, sillä harva yksikkö yltää nykyään siihen, että vanhus voisi oikeasti tuntea asuvansa kodinomaisessa paikassa. Yksikkö säilöö ja valvoo maksua vastaan. Se ei lupaa, että vanhuksella olisi koti.

Aina ei voi toteuttaa omaisen tahtoa eikä omia periaatteitaan. Isoisälläni, joka kuoli yhdeksänkymppisenä, oli rautainen kunto, upea huumori ja partaveitsenterävä äly. Hän oli kova hamstraamaan tavaraa ja tekemään kauppoja, joiden järkevyyttä koko suku joutui miettimään etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana. Hän keksi itselleen leikkauksia vaativia sairauksia ja pelkäsi ulkomaalaisten liigojen murtautuvan heidän kotiinsa. Lopulta, kun isoisäni oli piilottanut lihakirveen kotiin tunkeutujien varalta, oli edessä pakkotilanne. Alzheimerin tauti vaati sen tason lääkityksen, että isoisäni liikkuminen loppui kuin seinään. Lääkkeet tekivät niin paljon hallaa kaikille muille toiminnoille, että harhojen loppuminen tuntui laimealta lohdulta. Isoisäni joutui pakkohoitoon ensin psykiatriselle, sitten vanhainkotiin. Siihen samaan, jossa hänen oma äitinsä rakastui toiseen asukkaaseen vielä elämänsä viimeisinä vuosina, oltuaan 40 vuotta leskenä. Siihen samaan, jossa kävin pikkutyttönä laulamassa vanhuksille ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa” ihmetellen, miksi jotkut mummot itkevät.

Kävin isoisäni luona parin viikon välein, isäni lähes päivittäin. Niiden vuosien aikana tutustuin aivan eri valossa isoäitiini, joka ensimmäisen kerran sai tilaa vain itselleen ja oman elämäntarinansa jakamiseen. Isoisäni puhui Sveitsin matkasta ja katsoi vanhainkodissakin keskusteluohjelmia eutanasiasta. Entiselle urheilijalle laitos oli vihoviimeinen sijoituspaikka, vaikka kävimmekin häntä viihdyttämässä. Välillä kahvittelimme yhdessä muidenkin vanhusten kanssa, joihin isoisä ei lopulta enää saanut kontaktia. Kun isoäitimme kuoli yllättäen ”vanhuuteen” asuen yhä kotonaan, isoisäkin päästi lopullisesti irti. He lepäävät nyt yhdessä isoisän isovanhempien haudassa, merituulen tuiskeessa. Vanhainkodin henkilökunta tuli kiittämään siitä, että vierailimme jatkuvasti perheenjäsenemme luona. Se tuntui kaikessa kauneudessaan traagiselta.

Joka väittää, ettei taiteella voisi vaikuttaa, on väärässä. Taide koskettaa ihmisiä, jotka ajattelevat ja herättelee heitä, jotka eivät ajattele. Maalaus vanhasta miehestä on koskettava ja aiheena universaali. Silti vanhukset päätyvät hyvin harvoin taiteeseen ja elokuviin, vaikka pientä muutosta on ollut havaittavissa. Mummoiluhan on nyt muotia. Nuoretkin leipovat leipää juureen, eikä pitsinnypläys ole enää muinaismuistolailla suojattu harrastus. Haluan uskoa, että milleniaalit ja heidän jälkeläisensä välittävät näkyvämmällä tavalla vanhoista läheisistään kuin aiempi sukupolvi. Yhteisöllisyyttä vahvistetaan monin tavoin nykyään. Ehkä se kantaa hedelmää tuleville vuosikymmenille.

Kun olen vanha, enkä itse enää kykene maalaamaan, tilaan itsestäni muotokuvan. Sen voi tehdä joku nuori, lahjakas taiteilija, joka maalaa minut syömässä sushia. Hampaattomia ikeniä ja kalanpaloja ei ehkä erota toisistaan, mutta väliäkö tuolla. 

Louhisaaren kartanosta (josta tulossa myös kirjoituspläjäys, ehkä):

https://www.kansallismuseo.fi/fi/louhisaari/historiaa

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1750