Kaddish syntymättömälle lapselle

Unkarinjuutalaisen Imre Kertészin romaani otsikon nimellä puhutteli minua aikoinaan syvästi. Luin teoksen aika pian Kohtalottomuuden ja mieheni sairastumisen jälkeen. En muista luinko teokset ennen häitämme, mutta jo silloin tiesin sisimmässäni, että niin sanotun normaalin elämän voisi unohtaa. En vain uskonut, että niin tulisi todella käymään. Otimme riskin emmekä peruneet häitä. Se olisi tuntunut kohtuuttomalta ja niin - kohtalottomuudelta. 

Budapestin suuri synagoga, jossa juutalaisyhteisöstä vieraantunut Kertész tuskin kovin usein kävi. 

Upea synagoga sijaitsee suositun hotellin lähellä, joka toimi aikoinaan myös SS-miesten majapaikkana. Siellä vietettiin monet kosteat natsikemut samalla, kun ympärillä tapettiin tuhansia juutalaisia. Onneksi luimme asiasta ennen hotellin varausta. Synagogan hartaudessa verisen historian saattoi kuitenkin yllättävällä tavalla unohtaa edes hetkeksi. Tästä matkasta on kohta seitsemän vuotta aikaa. Joka seitsemäs vuosi on shmita, sapattivuosi. Sellainen on kyllä viimeinen vuosi monessa mielessä ollut.

Nobel-palkittu Imre Kertész (1929-2016) oli Budapestissa syntynyt, kovia kokenut mies. Hän selviytyi kahdelta keskitysleiriltä ja yritti selviytyä myöhemmissä ihmissuhteissaan. Tuo kohtalo puhui läpi hänen tajunnanvirtamaista kirjallista tuotantoaan, joka on paikoin hyvin ankea. Lohduton, mutta kyynisellä ja kysyvällä tavalla.

Jo vuosia olen tuntenut itsessäni tuon saman tunteen. Lohduttomuuden, jota peitän haluamattani asteittain kasvavalla kyynistymisellä ja kuitenkin yhtä aikaa kaivatulla ilolla. Se kumpuaa sisuksista aidoista syistä. Minut on luotu iloitsemaan elämästä. Mutta kuten Kertész, kysyn nykyisin vain kysymyksiä ja huudan EI, sillä en halua kuulla lohdutonta vastausta. Vastausta, joka on ei. 

Halusin aina kokea suuren rakkauden, enkä voinut uskoa, että sen todella sain. Sen todella olemme saaneet. Emmekä voi olla ihmettelemättä, mitä elämä haluaa meille kertoa. Ilmeisesti vain sen, että kaikki on sattumanvaraista kohtalonarpaa. Me saimme repaleisen, se ei kelpaa edes arvontaan.

Mutta olisinko minä jättänyt nostamatta tuon arvan? Olisin varmasti, jos olisin nähnyt sen olevan rikki. Mutta kun se on käteen annettu, ei sitä voi poiskaan heittää.

Ja silti mietimme sitä niin usein, jatkuvasti. Pitäisikö minun saada vielä elää normaalia elämää, kun olen kuitenkin koko elämän mittasuhteissa näin nuori. Vakava sairaus (monikossa) on kuin musta aukko. Se imaisee kaiken ja kaikki mukanaan. Terveet, sairaat ja rakastuneet. Lopulta kukaan ei jaksa enää mitään. Haluaa vain muutosta, vaikka se sattuu. Eikä sitä helpota se, että toinen kyynelsilmin näkee, millainen elämä minun olisi vielä koettava.

Tasan ei käy onnen lahjat, mutta täytyy olla kiitollinen siitä onnesta, mitä on saanut. Ja siitä, että minä en valinnut rakkautta, vaan se valitsi minut. 

Sinkkuyksiöni seinällä oli aikoinaan vanha elokuvajuliste Rakkaus on kohtaloni. Joku aikalainen oli sutannut sen lyijykynällä siten, että julisteessa luki tuon ajan rakkauden usein välitön seuraus: raskaus on kohtaloni. Jälkiviisaana ymmärrän, mitä se minun kohdallani tarkoittaa. 

Kaddish syntymättömälle loppuelämälle, meille, rakkaudelle.