Epämuodikas korona & kohtalon arpa

Onko koronasta puhuminen jo yhtä last season kuin Shakiran CD tai Marimekon siniset Unikko-kävelysauvat? Kumpiakaan en ihme kyllä omista ja koronaltakin olen onneksi *kop kop* välttynyt. Tauti kuitenkin jyllää kiivaasti virusmuunnoksineen. Emme vain jaksa puhua siitä kuten aiemmin. Korona-ajasta on tullut uusi normi, vaikka kaikki toivovat sen päättymistä.

Mutta eihän tämä vitsaus niin vain pääty. Erilaisia arvioita on esitetty parin vuoden kurimuksesta loppuelämän viruspelkoon. Kukaan ei voi varmuudella vielä tietää kuinka pitkäksi aikaa koronavirus jää keskuuteemme sellaisena, että se vaatii massiivisia toimenpiteitä. Itse virus varmasti muuntautuu ajan myötä lievempään muotoon. En ole jaksanut lukea ja selvittää, en myöskään jäädä riippuvaiseksi uutisista. Keväällä oli pakko katsoa joka ikinen uutislähetys. Ehkä myös tänään, sillä jossain vilahti päivän tuore kuudellasadalla alkava tartuntaluku.

Jos jokin on ihanaa, niin se, että ihmiset eivät enää höngi liian lähellä. Paitsi kaksi ihmistä tänään töissä, joista toinen tuli kertomaan saapuneensa suoraan koronatestistä, köh köh! Sentään maski yllään, olen siis vähemmän paniikissa kuin vihainen kyseiselle tyypille. Jos joku ihmettelee lunkia suhtautumistani, niin olen nähnyt lähes kaiken. Ja jos jotain asiaa en ole henkilökohtaisesti nähnyt tai kokenut, niin joku kollegoistani on. 

Minun puolestani maskit voisivat tulla jäädäkseen etenkin flunssakausina. On myös kiva, ettei tarvitse  hymyillä, jollei jaksa. Kukaan ei myöskään kommentoi esimerkiksi sitä, sopiiko huulipuna minulle vai ei. Silti kaipaan sitä kaikista turhamaisuuksista kenties eniten. Että voisi käyttää työlookissakin huulipunaa. Nyt laitan vain kyproslaista oliiviöljyrasvaa huuliin, joille pakkaspyöräily on todella tehnyt gutaa.  

Viime viikolla tein osan työpäivistä etänä kotona. Puuhellan ja kahvipannun lämpö eivät aivan riittäneet sormenpäihin asti, mutta etätyöt kyllä maistuisivat jatkossakin näin kylminä päivinä. Koronan myötä ainakin etätyö on tullut jäädäkseen. Koululaisten kohdalla sitä ei kuitenkaan voi toivoa. Jo nyt nuorten parissa työskentelevät ammattilaiset ovat hyvin huolissaan kehityskulusta oppimisen ja syrjäytymisen suhteen. Mietin, aiheuttaako tämä korona-aika samankaltaisia vaikutuksia nuoriin kuin 1990-luvun lama. Minä muistan sen ajan todella ankeana, mutta silloin sentään saattoi nähdä kavereita vapaasti ilman syyllisyyttä. Toivottavasti nyt ei leikata vääristä kohdista. Mutta etäopiskelu ja eristys ovat niitä leikkureita.

Tähään väliin sopii kolme aiemmin toteutunutta nykyisen unelman kohdetta: RAVINTOLASSA istuminen MATKALLA (ihanassa Gdanskissa) sellaisen VIININ parissa, jota ei saa Suomesta! Ihme kyllä en nyt muista, mikä tämä oli. Toisaalta eipä siinä mitään ihmeellistä ole, sillä en muista nykyään enää mitään, lähimuistini on ihan hapoilla. Parempi muisti kuin maksa?

Edelleenkään emme tiedä ajankohtia rokotuksillemme. Minä saan sen toki vasta viimeisten joukossa. Sairaalassa työskentelevät ystäväni ovat rokotteet jo saaneet, eikä heille tullut onneksi minkäänlaisia sivuoireita. Rokotevalmistajia on kuitenkin monia. Mistä tiedetään, mikä sopii kellekin? Onko kaikki vain arpapeliä, kuten nyt elämä tuntuu muutenkin olevan? Nyt alkoikin soida korona-ajan klassikko päässä: arpa kohtalon on aina arvaamaton, kaikki huomenna voi olla toisin. 

Kyllä tämä todella on muutosten vuosi, kuten ennustelin. Myös omalla kohdallani. Kun on liian kauan yrittänyt pitää koko palettia kasassa niin kotona kuin töissä, universumi ja keho suorastaan huutavat muutoksen perään. Kuormitusta on jotenkin kevennettävä tai löydän itseni seuraavaksi Kupittaalta (en nyt tarkoita Citymarketin käytäviä!) Olen luottavainen, että jokin ratkaisu ongelmavyyhtiin löytyy, vaikkei se sitten kaikkia miellyttäisikään. On monia tapoja elää omannäköistä elämää. Joskus ja etenkin meidän tapauksessa se vaatii suuria uhrauksia, mutta silti tunne asioiden vääjämättömyydestä ajaa eteenpäin. Kohtalon arpa on heitetty, mutta emme näe vielä sen lukemaa. 

Kuin ihmeen kaupalla olen samaan aikaan pystynyt edistämään romaanin kirjoittamista. Hidasta se on nyt töihin palattua, mutta odotan aina, koska pääsen seuraavaksi jatkamaan. Unet ovat olleet tässäkin työstössä avuksi suorastaan ihmellisellä tavalla. Unista kenties kirjoittelenkin seuraavaksi, sillä löysin niistä jonkun vanhan luonnoksen täältä blogini uumenista. 

Ennen unten maille menoa kuitenkin vielä hirvikeiton hämmennystä ja ne klassiset puoli yhdeksän uutiset!

Toivottavasti sinäkin olet pysynyt terveenä ja suhtaudut positiivisen odottavaisesti kevääseen. Ja jollet, niin kerro minulle huolesi! Olemassaoloni yksi tarkoitus on ehkä huolien ja murheiden vastaanotto, sillä tuntemattomatkin joskus pysäyttävät minut kadulla omaksi terapia-automaatikseen! Ehkä ryhdynkin guruksi ja muutan korpeen. Kohta luonani olisi jono tarvitsevia, ja minä voisin jaella elämän almuja. En ole kuitenkaan sairastunut Jeesus-syndroomaan, huvittelen vain ajatuksilla kun ei muitakaan hupeja ole näköpiirissä. Oikeasti auttamistyössä kyllä palaa nopeasti loppuun. Guru on siis ammattina parempi, kun voi vain todeta jotain älykästä ja vastaanottaja on tyytyväinen. Gurua kunnioitetaan, ammattiauttaja taas on maksettu likaviemäri.

Ja nyt tämä koronaoraakkeli lopettaa, kiitos hei :D