Kauan aikaa sitten (la vie en rosé)

Ihminen tekee läpi elämänsä löytöjä. Parhaita ovat usein ne, joiden aiemman olemassaolon on unohtanut. Varmuuskopioin romaanikäsikirjoitukseni aina Siniselle muistitikulle (tämäkö uuden ajan Eeva Kilven tuotantoa kunnioittava tuleva ajatusteos?), josta löytyy myös graduni, sen aineisto ja muumioutunut määrä kaikenlaista ennen tai nykyisin tärkeää. 

Olin kuitenkin unohtanut kuva-arkiston vanhalta tietokoneeltani, joka lakkasi toimimasta vuonna 2010 tai 2011. Yksi tuon arkiston kansioista sisälsi Ranskan matkan kuvia. Seikkailin siellä yksin, kiersin viinitiloja ja kuvittelin löytäväni unelmieni viinintekijäuroon, jolla olisi tyhjä vierashuone harmaakivilinnassaan. Sen salakäytävää pitkin voisin sitten rakkauden leiskuessa muuttaa varsinaiseen asuintilaan ja pullottaa nyt tekemääni keräilyharvinaisuutta täydellisen satovuoden annista. Tämä oli suunnitelma. Toisin kävi, paremmin. 

Nähtyäni tämän kuvan, ymmärsin, miten monta kertaa olen nähnyt unta tästä samasta puistosta Nizzassa tajuamatta, että kyse on juuri tästä puistosta. 

Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin jaan nyt tänne blogiini "pari" kuvaa. Nämä herättävät minussa suuria muistoja ajasta, jolloin hyvästelin epävarman nuoruuden ja vastaanotin sitäkin epävarmemman aikuisuuden. Mutta aina olen kysynys miksi. Ja miksi minäkin olen juuri jossain tietyssä lokaatiossa kysymässä miksi. 

Onnistumiseni kuvassa, jonka ottajaa en muista. Varmaan joku ohikulkija, joka otti tasan kaksi kuvaa. Toisessa katson maahan (tämä), toisessa tuulenpuuska nostaa hameeni liian ylös. Silloin ajattelin sen olevan marilynmaista, kun en vielä tiennyt tuulen enteilevän pahaa myrskyä ja tulvaa, jonka keskellä minä toki tuurillani sinnittelin. Mutten kuollut, kuten osalle kävi. 

Pidin tätä kuvaa järkyttävänä nähtyäni sen, sillä jalkani ovat kalkkunankalpeat kuten aina alkukesästä, usein syyskuussakin. Lähdin matkaan kesäkuun alussa ennen pahinta turistiaikaa. Myös siksi, että silloin hinnat olivat alhaisemmat. Olin gradua vaille valmis opiskelija, joka ei saanut enää opintotukea, muttei voinut käydä liikaa töissäkään, jotta gradu valmistuisi. Mitä siis tehdä? Käyttää toki viimeiset rahat mää-matkaan, jollaista ei sillä termillä vielä tuohon aikaan tunnettu. Yli kymmenessä vuodessa yhteiskunta on yksilökeskeynyt entisestään, vaikken tuolloin voinut kuvitella niin tapahtuvan. Mutta tämä oli aikaa ennen somea ja älypuhelimia. 

Kun lento saapui Nizzaan yöllä, soitin itselleni puhelinkopista kyydin enitseen nunnaluostariin, joka toimi hostellina. Nuori mies saapui hakemaan minut valkoisella pakettiautolla. Uskoin matkan olevan viimeiseni. Olinhan nähnyt vuosia aiemmin hirveitä painajaisia, joissa sarjamurhaaja liikkuu samanlaisella autolla. Pelkoni kesti vartin. Sinä aikana selvisin hengissä ylinopeutta serpentiiniteillä ajavan nuoren kuskin kyydissä. Minua odotti turvallinen hostelli, jossa kuulin miltei ensimmäiseksi suomen kieltä. Jotenkin pieni pettymys, vaikka toisaalta se ilahdutti. Kapusin kerrossängyn toiselle kerrokselle nukkumaan, nukahdin kuin tukki. Heräsin aamun välimerelliseen sarastukseen, kahvin tuoksuun ja lintujen lauluun. Ajattelin, että taivas on totta. 

Järkevä olisi hyvin nopeasti huomannut, että ilma enteilee huonoa. Monta päivää ehti kuitenkin kulua sielua hivelevässä lämmössä. 

Vielä parina ensimmäisenä päivänä uimarannalla riitti porukkaa. Sitten punaiset vai mustat liput ilmestyivät rannalle ja minä suuntasin sisämaahan, tiedostamattani lähelle painajaisteni tarinan alkuperää. 

Kuvat vanhan roomalaisen kylpylän raunioilta, Matisse-museon lähettyviltä, ovat piirtyneet sisuksiini ikiajoiksi. Äänetön keskustelu raunioissa piileskelleen kulkukissan kanssa, punaisten unikkojen löytäminen niistä koloista, missä niitä voisi vähiten uskoa kasvavan... jokin ikiaikainen mysteeri, joka ei jättänyt minua rauhaan. Aistin, etten ollut yksin, vaikkei ketään näkynyt missään. Ja samalla hetkellä huomasin kylpylän rivivessat, jotka eivät muistuttaneet keskitysleiristä vaan ajasta, jolloin politiikka oli suurinta viihdettä ja sitä ruodittiin vessoissa vierekkäin istuen. Liitelin näiden raunioiden ja peltojen yllä lierihatussani kuin impressionistisessa maalauksessa, tunsien elämän olevan kaikkea muuta kuin takana. 

Näin jälkiviisaana olen ymmärtänyt, miten monia merkkejä sain tällä matkalla tulevasta miehestäni, jonka tapasin kohta matkan jälkeen. Kaikkein voimakkaimpana koin sen Chagall-museossa, josta muistaakseni kerroinkin jossain aiemmassa kirjoituksessani. 

Pursuava tarjonta herkkuja teki valinnoista vaikeaa. 

Usein yksinkertaisin oli parasta, jollei kaikkea voinut valita. 

Tähän kuvaan olen ehkä tyytyväisin koko matkalta. Minulla on kova ikävä terasseilla istumista, koska niistä käsin voi kuvata Elämää. 

Kapusin Ezeen pitkin Nietzschen ja Brigitte Bardot`n tallaamaa ajatuspolkua. Matka oli lievästi sanoen pitkä, joten se vaati hyvää kuntoa. Sen olemassaoloa en nuorempana kyseenalaistanut laisinkaan, enkä kyllä usko, että vieläkään tekisi tiukkaa. Mutta tällä migreenillä tuskin pystyisin tarpomaan päiväkausia jopa hellelukemiin yltävässä atmosfäärissä ilman tietoa seuraavasta ruokapaikasta. 

Huipulla söin patonkia ja juustoa. Ostin ne minimarketista, kuten myös räyskän pullonavaajan, joka minulla on vieläkin. Palautusjuomana oli Terres de Bernen rosé, joka maksoi kaupassa 7 euroa ja tuolloin Alkossa noin 15 euroa. Muistini toimii olennaisten asioiden kohdalla. Mietin nyt jälkikäteen, kuinka euforista olisi jälleen tallata tuota polkua, vaikkakin sitten vaivaisempana, nälkäisempänä ja janoisempana. En muista kuinka pitkä Chemin de Nietzsche olikaan, mutta yli tunnin jyrkkää nousua huikein maisemin. Olen aina halunnut päästä korkealle, missä tahansa olen tallannutkin. Päätepiste oli miltei kuin maailman huipulla. 

Nuo rakennuskuvat ovat juuri sieltä, johon vain rikkailla oli asiaa. Minä vain kävelin läpi harmaan kiven haaveillen nyt enemmän illan ruokapaikasta kuin vierashuoneesta, vaikka toki sekin olisi ilmaiseksi kelvannut. 

Jännää, että nyt, kun tililläni on paljon enemmän rahaa kuin tuolloin, olen työelämästä tauolla olevana enemmän paniikissa rahojen riittävyydestä kuin 12 vuotta sitten, jolloin tililläni oli ehkä korkeintaan 800 euroa. Pystyisinkö nyt käyttämään kaiken samalla aatteen palolla? Voisinhan nyt varata rahoillani ainakin viikoksi majoituksen tuohon linnaan ja kirjoittaa siellä, järsien samaa minimarketpatonkia kuin yli 12 vuotta sitten. Tai no, toivottavasti patonki olisi kuitenkin tuoreempi. 

Monaco.

1700-luvulta peräisin oleva talo, jossa yövyin Aix-en-Provencessa. 

Joku ihana kappeli jossain. 

Viinit muistan. tämä oli Brillanen viinitila Aix-en-Provencen maaseudulla. Siellä oli ihmetyksekseni suomalainen enologiaa opiskellut harjoittelija, joten tasting vedettiin suomeksi!

Ruusut köynnösten päässä suojelevat tuholaisilta, mutta ovathan nuo myös kauniit.

Tältä näyttää Ranskan maaseudulla asuva chien, jostain kumman syystä.

Majoittajani koira lekottelee varmaankin jo koirien taivaassa yhtä onnellisena. 

Flassans-sur-Isole. Bussi jätti minut jonnekin periferiaan. Luotin siihen, että kuski tietää mitä tekee ja että minä ymmärtäisin häntä. Löysin onneksi seuraavan majapaikkani. 

Abbaye du Thoronet, luostari keskellä ei mitään. Tulvavesi alkoi kertyä hiljalleen ojaan sinä aikana, kun testasin kaikua täällä. Vaikka taivas on vielä pilvetön, kohta ropisi kaatamalla. 

Käytävät ja kaikki olivat upeita. En ymmärtänyt ranskankielisestä opastuksesta juuri mitään muuta kuin sen, että täällä on maailman kahdeksanneksi hienoin kaiku ja sen tähden täällä pidetään usein musiikkiesityksiä. Kuka näitä kaikujen hienouksia oikein mittaa?

Viimeinen ilta ennen hasardille tasolle ehtivää tulvaa. Olimme viinitilalla, jonka vieressä oli leipomo. Majoittajani oli siellä töissä. Haimme sieltä oliivileipää, jonka rinnalla Stockmannin pakastetavara hiipii häpeillen pois laarista. 

Koska kuvia on tarinaksi aivan liikaa, olkoon tämä viimeinen. Chagall-museosta. Sen kopio oli esillä myös häissämme. 

Ilman varsinaista lopetusta päätän tämän muistelon. Tai, ehkä tuo lopetus on tulva. Elämä yllättää aina ihmisen, toisinaan vähän ikävämmillä tavoilla, mutta usein viimeistään myöhemmin onnellisin kääntein. 

Tänä talvena olen kaivannut takaisin Etelä-Ranskaan (ja Sisiliaan) oikein erityisesti. En tiedä, osaanko enää lentää kuten joskus, vailla huolta ja murhetta, vailla saastuttamisen tuskaa. Mutta saatan lentää eri paikkaan jo huhtikuussa, mikäli suunnitelmat toteutuvat. Jos on kyse työtehtävästä, jollaisia minun ei pitänyt sopia sitten alkuunkaan vielä tässä kohtaa, sallinen tämän itselleni. Kuten kymmenennen konvehdin tätä kirjoittaessa. La vie en chocolat ja todellakin, La Vie en Rose. 

Joko sinulla on kaukokaipuu? Siihen loistava ja halpa lääke on valokuvamuistelo!