Häpeää yli vuosikymmenten - hyvää naistenpäivää!

Juuri mistään ei puhuta tällä hetkellä kuin häpeästä ja Trumpista. Ja hyvä niin. Nämä voi toki pistää samaan lauseeseen, mutta tässä ajatusvirrassa pohdin ylisukupolvista häpeää. Useimmiten, tai ainakin kautta historian se on suotu naissukupuolen taakaksi. Sen sijaan häpeän aiheuttaja, useimmiten valkoinen hyvätuloinen tai - taustainen heteromies pääsee pälkähästä. Tämä kärjistetysti ilmaistuna, mutta entisajan piiat tietävät varmasti, mitä tarkoitan.

Anni Ahlströmille kävi huonosti. Kuva alle linkatulta Ylen sivulta, kuvaaja Laura Rahinatti.

Migreenissä lojuessa olen kuunnellut kaksi podcastia, joista toinen on Ylen Anni Ahlströmin tragediasta. Anni murhattiin vuonna 1936 hänen toimiessa liikeapulaisena kaupassa, jossa hän myös asui. Jos tätä sinänsä kiinnostavaa podcastia pystyi kuuntelemaan ilman tunnelman pilaavia turhia tehosteita, kuten toimittajan myötähäpeää herättäviä kuiskauksia "missä olet Anni?", tarjosi kokemus aikahypyn juuri naisen asemaan. Ennen se oli paljon nykyistä huonompi, kuten tiedämme. Oli kunnollisia ja huonoja naisia. Samaan aikaan mies on mies, lykkipä hän sitten piikaa tai vaimoaan.

Häpeän käsite oli hiljattain puheenaiheena myös koulussa. Aiemmin kävimme läpi päivitetystä lainsäädännöstä, mitä suostumus tarkoittaa. Se ei ihan oikeasti ole selvää hämmentävän monelle. Nyt ei puhuta toki niistä kokemuksista, joissa ruokalan rappuja kulkiessa takana oleva poika avaa edessä olevalta tytöltä rintaliivien hakaset. Tätä tapahtui jatkuvasti omana kouluaikanani, minullekin. Myös pepulle läpsimistä ja muuta kourintaa, jota yhä edelleen harrastetaan. Toivon, ettei enää kukaan tunne tästä itse häpeää, muu kuin tekijä. Nykyisin kokemuksen voisi varmasti valjastaa yhdellä anglistisella sanaparilla #metoo, jota Milka Hakkarainen käsitteli virkistävän erilaisesta näkökulmasta teoksessaan Hiidenjumi. 

Yleisesti häpeää aiheuttaa vähättely, tytön pitäminen tyhmempänä tai osaamattomampana vain sukupuolensa tähden. Tätä alentamista tapahtuu koulussa kuulemma edelleen paljon. Yllättävän monella pojalla (etenkin) on hyvin vanhakantaiset asenteet. Malli varmaan on saatu Tiktokista. 

Juuri Ylen uutisessa mainittiin, kuinka etenkin nuorten välisissä suhteissa väkivalta tai riski siihen jää tunnistamatta. Kaikkeen tähän pitäisi puuttua jo koulussa, tunneilla aiheesta puhumalla. Kaikki tulevat taparikolliset ja vaimonhakkaajat istuvat yleensä jossain kohtaa koulussa. Täytyy muistaa, että häpeä se vasta kova on, jos lähisuhdeväkivallan uhri onkin mies. Onneksi tähänkin on jo saatavilla auttavia puhelimia, mutta kuinka moni uskaltaa luuriin tarttua?

Anni Ahlströmille kävi huonosti, kuten hyvin monelle kohtalotoverille. En kerro tarkemmin, jos joku teistä haluaa podcastin jonkinlaisella kuiskaavalla jännitteellä kuunnella. Määkivä laulu joka välissä oli myös raskasta, mutta todella tehokas korvamato se oli, kun se edelleen soi päässäni. Oli erikoista, että podcastia tehnyt toimittaja törmäsi aiheeseen sattumalta osto- ja myyntiliikkeen kuolinpesän kautta. Olin juuri tullut ulos osto- ja myyntiliikkeestä, jossa puhuimme, miten uskomattomia löytöjä kuolinpesistä voi tehdä. Osa voi olla yhteiskunnallisestikin merkittäviä.

Työviikon päätteeksi migreeni toki räjähti, jo ennen järkyttävää Trumpin ja J. D. Vancen masinoimaa tappelua Zelenskyin kanssa. Kuunneltuani Anni Ahlströmin tarinan pimeässä huoneessa, ajattelin, että nyt on oikea aika tarttua Anne Dahlin esikoisteokseen Sinussa asuu tuulet. Tiesin, että se liittyy jotenkin naisiin ja häpeään, myös ylisukupolvisuuteen.

Makasin tässä sängyssä kolmatta päivää, luin yhden romaanin (kuvassa) ja kuuntelin kaksi podcastia. Toinen oli Riku Rantalan m/s Mystery. Se oli ihan hyvä, mutta mikään Ylen tämän genren podcast ei ole mielestäni ollut parempi kuin Viimeinen johtolanka, jossa entinen poliisi-tv-toimittaja Marko Niemi selvittää vanhoja tapauksia kunnon journalismilla.  

Teos herätti paljon tunteita, etenkin muistoja mummustani. Tuohon aikaan moni nainen ajatteli, hyvä kun jollekin kelpaa. Tunnistan tätä samaa monen nuoren naisen ajattelussa. Nykyajassa on sentään ehkäisy keksitty siten, että sitä osataan myös käyttää. Mutta vielä 1960-luvullakin teiniraskaudet olivat tosi yleisiä. Haettiin sitten poikkeuslupaa mennä naimisiin, ellei haluttu häpeää kantaa. Molemmat mummuni ovat olleet häissään jo vatsat pystyssä. Mutta sitä en tiedä, paljonko he tunsivat tästä häpeää. Ehkä tarina oli niin tavanomainen, että sillä lohduttauduttiin, että oli vieressä sentään mies, joka ei ollut karannut. Ehkä ainakin toinen olisi sitä myöhemmin jopa toivonut.

Taas viittaan hiljattain nähtyyn uutiseen, jonka mukaan nainen on sitä onnellisempi yksin, mitä vanhempi hän on. Naisten parisuhdetyytyväisyys siis heikkenee iän myötä, kun taas miehillä kuvio menee toisin päin. En hetkeäkään ihmettele tätä. Usein parisuhteesta on naiselle vain harmia, jos ruusuiset alkuajat jätetään laskusta pois. On käsittämätöntä, miten moni nainen yhä tänään on taloudellisesti riippuvainen miehestään, vieläpä omasta tahdostaan. Koskaan ei tiedä, milloin tarvitsee kaikki säästönsä. Eikä toki vain parisuhteen päättymisen takia, vaan minkä tahansa katastrofin. Parisuhteen päättyminen on sitä harvemmin naiselle kuin miehelle, jolla alamäki eron jälkeen on usein vääjäämätön. 

Niin miksi naisen pitäisi tuntea häpeää? Siitäkö, että ylipäätään valitsee miehen elämäänsä heikentämään?

Sellainen fiilis tulee lukiessa Anne Dahlin kiinnostavaa teosta, joka vie aikamatkalle naisten tarinoihin männävuosikymmenillä. Nekin miehet, jotka lähtökohtaisesti ovat tarkoittaneet hyvää, ovat sortuneet tyttäriensä vertailuun ja arvottamiseen. Tällä kaikella on suora vaikutus siihen, että tyttö alkaa naiseksi kasvaessaan ajatella: hyvä jos jollekin kelpaa.

Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Ensimmäinen vakava parisuhteeni alkoi noin 17-vuotiaana - en nyt sanoisi näistä lähtökohdista, mutta lähtölaukaus oli toisen osapuolen osoittama huomio. Todella moni ihastuu sukupuolta katsomatta siihen, että häneen itseensä ihastutaan. Tämän jälkeen voi tietysti kuvio syventyä molemminpuoliseksi rakkaudeksi, mutta alkua sanelee hyvin usein ajatus - hei, joku/tuo on kiinnostunut minusta. 

Lukiessa Dahlin novellimaista teosta, jossa henkilötarinat kietoutuvat yhteen, pohdin, että vähempikin häpeän korostaminen olisi riittänyt. Häpeän sanelema elämä kyllä tihkuu rivien välistä muutenkin. Dahl on hyvä kirjoittaja, ja joku varmasti käyttäisi inhokkisanaani "ilmaisuvoimainen". Eikö kaikki kirjoittaminen ole ilmaisua, jolla on voima? Toisilla se toteutuu painokkaammin. Minusta tuntuu, että tämän kirjan kirjoittaminen oli Dahlille henkilökohtaisesti tärkeä prosessi, vaikka varmasti aina kirjan kirjoittaminen on. En sano terapiaromaani missään nimessä, mutta väitän, että kaikki kirjailijat terapoivat kirjoittaessa samalla jotain itsessään. Uskon, että nämä tarinat, joita kirjassa kirjoitetaan, koskettavat jotenkin jokaisen suvun tarinaa. Koska häpeä sanelee niin monella elämän valintoja, ainakin imperfektissä.

Toinen teos, jonka luin juuri, on tavallaan jatkumo Dahlin kirjalle. Nyt puheenvuoron saa chiansiemeniä kaurapuuroon ripotteleva milleniaali, joka ottaa esimerkiksi avokadot, Voguen lukemisen, jatkuvan mitättömyyden tunteen, häpeän omista kyvyistään, riittämättömyyden, halun pohtia jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelevat. Joko arvaatte? 

Lisätään vielä joukkoon joka ikiseltä sivulta löytyvää anglismia, joka otti minua pannuun pahemman kerran. Siksi sinänsä erinomaisesta aiheesta hyvin kirjoitettu Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt menetti minusta kohderyhmän. Kirjoitan tästä erikseen blogijutun, koska liittyyhän teos vahvasti myös omaan kokemukseeni uupumisesta. Siihen se kuitenkin jää, kokemuksilla on vain kuorien tasolla yhteiset nimittäjät. Mutta aiheuttajat ovat aivan toiset. Kun Kolun teos koskettaa vain sitä kuplaa, jossa hän itse elää, jää pahemman kerran tavoittamatta jakomäkeläinen yksinhuoltajaäiti, joka sairastuu ja jolla ei todellakaan ole varaa punnita avokadoja kaupassa tai matkustaa määlomalle Meksikoon. 

Tosin Kolun teoksessa tuodaan esiin häpeä myös uupumisen syistä. Onko hyväosaisella milleniaalilla oikeus valittaa?

Miksi liitän kuitenkin Kolun teoksen tähän häpeäpostiin, on juuri häpeä. Teos on varmasti oivaa luettavaa heille, jotka ovat aina ajatelleet, että he eivät riitä sellaisina kuin he ovat. Heille, jotka tavoittelevat aina enemmän. Perfektionismiin, uskon, ajaa osittain häpeä. Samoin sosiaalisen median algoritmeja ohjaa tarkoitushakuisuus. Ne ovat paras loukku hätääntyneen peuran katseen omaaville nuorille, jotka vertailevat itseään koko ajan muihin. Somen aiheuttama häpeä on nykyajan pahimpia vitsauksia, ja uskon, että tähän kierteeseen ajautuvat helpoiten juuri näiden naisten jälkeläiset, joista Dahl puhuu kirjassaan. Tai sitten ei. Esimerkiksi Aurassa on sellaista raivoa, joka todistaa, että vanhat tomut ovat jo karistumassa jaloista. 

Toki voisin jatkaa Kolun sinänsä osuvan teoksen antia tähänkin, mutta tiedän, että analyysi lähtee lapasesta. Jatkan siis siitä seuraavassa kirjoituksessa. 

Kysyin teiltä lukijoilta juuri siellä pahamaineisessa somessa, mitkä asiat aiheuttavat teissä häpeää. Minulle ainakaan ei aiheuta mitään, jos aivopieruihini ei paineta sydäntä. Varmaan olenkin narsistisen aikakauden esimerkki, minua kiinnostaa käyttää somea vain omana aivopierukanavana. Tietysti mahtavat vuoropuhelut ovat olleet bonusta, mutta elämäni ei riipu somesta tai siitä, mitä kukakin ajattelee minusta. Minua ei yksinkertaisesti hyvällä tavalla kiinnosta. 

Häpeää kuitenkin tuntee meistä jokainen satavarmasti jossain asiassa. Itse olen tuntenut häpeää naissukupuolen edustajana kotiini syntyvistä kasoista, jotka ovat loistava uupumisindikaattori. Kotihäpeästä tai pikemminkin -positiivisuudesta olen kirjoittanutkin. Olen myös luonteeltani enemmän boheemi kuin pedantti. 

Kerran, kun vielä "kotikodissa" asuessani pelasin tyytyväisenä Nintendoa kaaoksessa omassa huoneessani, isäni astui sisään toteamaan "olet sika naiseksi". Jatkoliitteellä, ettei kukaan mies katso tuollaista menoa. Vaikka hän sanoi sen huvittuneena, en voi väittää, etteikö tämä lausahdus olisi jäänyt vuosikausiksi raikumaan takaraivooni. En vain olen antanut sen häiritä. Taisinkin haukkua isäni tuolloin ahdasmieliseksi sovinistiksi. Jos minulla olisi toisenlainen perusluonne, olisin varmasti ruoskinut itseni kanveesiin mitä erilaisin tavoin. 

Voimamies Igorkin on päättänyt itse, millaiset puntit aiheuttavat hänelle kurkkuavanteen ja repeytyneen hauiksen. Tai sitten sen teki joku linjaston uupunut uhri Kiinassa. 

Vastaavia kommentteja sain myös teiltä lukijoilta. Naissukupuoleen liitetään jatkuvan siivoamisen ja siisteyden käsitys. Myös Kolu siivoaa keittiönsä joka ilta, ja varmasti siisteys mielenrauhaa tuo. Se mikä toimii hänellä, ei ehkä toimi kaikilla muille. Itse kuolisin jo ajatuksesta taakan alle, jos kuvittelenkaan, että minun pitäisi joka ilta jynssätä keittiötä, jota käytän työhuoneenani. Joka aamu tuttu kasa odottaa pöydällä, mutta mahdun sentään lukemaan lehden ja syömään aamupalan. Vasta sitten siivoan niin sanotusti täysin kunnolla, kun tulee vieraita. Enkä enää häpeän takia, vaan käytännön. Jos on neljä istujaa pöydällä, pitää mielellään mahtua syömään sen äärellä. 

On täällä silti puoliksi siistiäkin. En asu ryönätunneleiden keskellä. Olisi pitänyt aikanaan asua, jotta olisi saanut vakavan sairauden yhteydessä kotihoitoapua. Siihen ei riittänyt lapseton pariskunta, josta toinen on työkykyinen. Suomessa kuuluu polttaa ensin tämä loppuun, yleensä tilastollisesti nainen. Vasta sitten voidaan harkita, että apua monimutkaisen byrokratian kautta ojennetaan. 

Niin, pääsemme muunlaiseen uupumukseen kuin aivojen pikselöitymiseen, joka minulla saman alan toimijana kuin Kolu tulee vielä kaupan päälle. En silti vertaa, ei uupumisia voi. Sairastumiset ovat aina totta sille yksilölle, joka sen kokee. 

Sain myös miespuolisilta kommentteja. Yksi kertoi, että häpeää ovat aiheuttaneet juopotteluseikkailut ja kokemus siitä, ettei ole tarpeeksi maskuliininen. Uskon, että todella moni on kokenut samaa. Nykyajassa alkaa sentään olla helpompaa olla ei-normatiivinen mies, etenkin kun halutaan rikkoa heteronormatiivisuuden tunkkaista mallia. Tästä luin juuri erinomaisen artikkelin aikansa tunnetusta mallista Kari Silvolasta. Hän tekee väitöskirjaa omasta mallinurastaan. Silloin tietyt kuvat tulkittiin liian homosteluksi, ja ne jätettiin julkaisematta. (Juttu on maksumuurin takana, koska toimittajien pitää saada jostain palkkansa. Jos printtiä ei tilata enää kuten ennen, ei voida olettaa, että nettijutut saisi lukea ilmaiseksi. Ihan vain sivuhuomautuksena ihmisille, jotka eivät ymmärrä asiaa.)

Itse tunnen ehkä eniten myötähäpeää. Tunnen sitä silloin, kun ihminen, kuten vaikka Trump, on liian tyhmä johtaakseen maata. Sixten Korkman sen sanoi: "Tyhmyys on tietämättömyyttä. Se on huonoa harkintaa. Nämä piirteet yhdistyy Donald Trumpissa."

Nämä piirteet yhdistyvät pelottavan monessa. Näillä piirteillä myös ajaudutaan parisuhteisiin ja muihin ihmissuhteisiin, jotka ovat vahingoittavia. Suoranaista tyhmyyttä enemmän kyse on ajattelemattomuudesta ja usein sinisilmäisyydestä. Jollei elämässä aiemmin ole tapahtunut katastrofaalisia asioita, ihminen on herkästi jopa naiivi luottamuksessaan toisiin ihmisiin.

Väkivaltaisessa maassa tämä on myös opittu tapa. Ajaudutaan aina uudelleen suhteisiin, jossa toinen käyttää henkistä, fyysistä tai taloudellista väkivaltaa. Se, että itse olen pystynyt lähtemään kertalaakista pois tällaisesta suhteesta, ei tarkoita, että tämä olisi kovinkaan yleistä. Luulen, että minulla on jostain syystä sellainen resilienssi, joka on suojannut minua paljon pahalta. Siksi en myöskään tunne haitallista häpeää, siis sellaista joka vinouttaisi toimintaani tai ajaisi minut yhä uudelleen ojasta allikkoon. Työelämän muutoksille en kuitenkaan mitään voi, en sairastumisille, en sille, että rahaa on aina jostain taiottava. Jatketaan tästä seuraavassa kirjoituksessa. 

Mistä sinä olet tuntenut häpeää? Oliko näissä tuttuja teoksia?

Lopuksi toivotan kaikille hyvää naistenpäivää, jota olen ruotinut blogissani yhtenä jos toisena vuonna. Ymmärsin vasta nyt, että tuo päivähän on huomenna, vaikka eilen söinkin naistenpäivän leivoksen. Olisiko nyt jo aika jättää naiseuden turha painolasti pois ja korvata se vaikka tällä valkosuklaavadelmaleivoksella? Kilot nyt on viimeinen asia, josta kannattaa tuntea häpeää. Vaikka myönnänkin, että istumatyöstä ja stressistä aiheutunut vatsamakkara ketuttaa juoksulenkkareita sitoessa. Ongelma on käytäntö ja rahanmeno yhtä kokoa isompiin housuihin (avaan siis vain napin). Ei koskaan häpeä, vaikka eräs sukulaistantta koki asiakseen muistuttaa lihomisestani verrattuna aikaan, jolloin ikäni alkoi kakkosella. On se jumalaton ihme. 

Naiset pistävät (kateellisina, mitättömällä itsetunnolla) herkästi vahingon kiertämään, mikä on aivan käsittämätöntä. Itselleni ei tulisi koskaan mieleen kommentoida jonkun ulkonäköä varsinkaan ikävään sävyyn. Koska niin moni on omaa kehoaan kohtaan armoton, kuten Kolu kirjassaankin toteaa, se ruokkii jatkuvasti häpeää ja tulee erittäin kannattavaksi vaate-, terveys- ja kosmetiikkateollisuudelle. Ilman älysormustakin pystyn toteamaan, että minua ketuttaa. 

Milloin ihmiskunnasta tuli niin tyhmä, että se haluaa mitata jatkuvasti kehonsa toimintoja älylaitteilla? Anteeksi, pitäisi varmasti hävetä tätäkin kommenttia, koska on asiassa varmasti monille hyviäkin puolia. Mutta suurimmalta osalta nyky-yhteiskunta on farssi, johon olemme päättäneet itse astua. 

En häpeä edes sitä, että käytin työaikaani itseni työllistäjänä tämän lätinän kirjoittamiseen. Tällä saan piinaavien ihmiskohtaamisten muodostamat aggressiot purettua, ja olen taas "kuin uusi ihminen". Reset, käytti Kolu termiään. Paras nappula siihen on nukkuminen ilman pillereitä. Niin aion viikonloppuna tehdä, ehkä myös kirjoittaa sen kuuluisan jatko-osan, jos jaksan. 

Aurinko paistaa, niin sinäkin.