Päiväkirja kiiltokuvilla

Sain ensimmäisen päiväkirjani joululahjaksi noin kuusivuotiaana. Kirjoitin siihen tavuviivojen avustuksella heti aattoiltana, mitä joulupukki oli tuonut lahjaksi. Liimasin myös kaikki kiiltokuvani pienen kirjan vaaleanpunaisille sivuille. Pian oivalsin, että voin kirjoittaa muutakin kuin luetteloita vähäisestä, mutta verrattain toki runsaasta omaisuudestani. Aloin kirjoittaa runoja muun muassa koirastani (söpö lemmikkirunous teipatuilla koirankarvoilla höystettynä) ja pikkusiskostani (väylä käsitellä ärsyyntymisen ja vahingonilon tunteita runomitan keinoin, sisältäen toki ääneen lukemisen pikkusiskolle räkänaurun säestyksellä). Lopulta sisko kirjoitti Afrikan tähti -pelin himotuimman timantin taakse lyhyen ja ytimekkään vastineen. Voin yhä kohottaa itsetuntoani kääntämällä tallessa olevan Afrikan tähden pallolätkän, jossa lukee: olet pas*a.

Olen uskotellut itselleni, että runouteni ja muun verbaliikkani taso on noussut alkuasetelmista. Aloin havainnoida maailman tapahtumia, kuten Miss Universum –kisoja. Koska missit yleensä toivovat maailmanrauhaa, oli luontevaa raportoida seuraavaksi Yhdysvaltojen hyökkäyksestä Irakiin. Huomasin nopeasti, että yhteiskunta-asiantuntijan rooli tuntui teennäiseltä. Mielessä pörräsivät sotahelikopterien sijaan vähintään kuukausittain vaihtuvat ihastuksen kohteet. Kun teini-ikä ravisteli vähintään 6 richterin voimakkuudella, päiväkirjan tyylilaji vaihtui painokelvottomaksi vihapuheeksi. Jottei syntyisi väärinkäsityksiä, ilmoitan, että aggressiivinen ruodinta kohdistui lähinnä itseeni ja vanhempiini, jotka olivat estäneet pääsyni Bon Jovin keikalle Ruisrockiin. Ei auttanut muu kuin huudattaa cd-soitinta entistä kovempaa ja tekemisen puutteessa pukea koira naamiaisasuun.

Tulihan se vastuullinen nuori aikuisuus. Siltä ainakin tuntui avatessani tervetuloa yliopistoon-kuorta. Olin shokissa. Vaikka olin lukenut jonkin verran pääsykokeisiin, olin vastannut kysymyksiin täysin improvisoiden. Käytin jopa yhdessä kysymyksessä hyödyksi Aku Ankasta saatua tietämystä. Tajusin, että kirjoittamalla voi päästä minne vaan. Kynä on todellakin miekkaa väkevämpi ase. Kirjoitin kynä tahi näppäimistö sauhuten sekä kotona että koulussa. Onneksi olin vastapainoksi töissä marketissa, jossa ladoin tavaraa hyllyyn tehden samalla empiiristä tutkimusta ihmisyyden eri ilmenemismuodoista. Olin taitava löytämään hyvät puolet puuduttavistakin asioista.

Lannistuin hieman huomatessani, että myös kiinnostavasta aiheesta kirjottaminen saattoi muuttua puuduttavaksi, kun se liittyi suorittamiseen, sisäiseen haluun saada opinnot päätökseen. Vasta ja etenkin sen etapin jälkeen olen todella nauttinut kirjoittamisesta. Vain kahleista vapaa ajatus lentää. Juuri siksi päiväkirjan kirjoittaminen ei ole tuntunut koskaan pakolta vaan päinvastoin vapauttavalta. Ja kun kuorma kevenee, nauru levenee.

Nykyään on tunnustettu päiväkirjan kirjoittamisen merkitys terapeuttisena itsetutkiskelun välineenä. Päiväkirjan pääsy Duodecimin terveyskirjastoon lienee linkityksen arvoinen meriitti:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=onn&p_artikkeli=onn00156

Linkin tekstissä rohkaistaan muun muassa juomaan kuppi kahvia ja luomaan rauhallinen ympäristö kirjoittamiselle. Tässä kohtaa melkein lopetin ahaa-elämyksiä synnyttävän lukemisen, mutta jatkoin kuitenkin vaihtaen omaa lukijan rooliani. Jos olisin ihminen, joka ei olisi koskaan kirjoittanut muita kuin pakollisia asioita, saattaisin terveysfoorumin innoittamana tutkiskella ensimmäisen kerran itseäni kirjoittamisen keinoin. Se on myös muodikasta. Työväenopistossa kuka tahansa jantunen voi opiskella himmelinteon ja ikonimaalauksen lisäksi elämänkaarikirjoitusta tai luovaa kirjoittamista. Ei tarvitse olla arvostettu kirjailija voidakseen kirjoittaa. Tuskin on koskaan tarvinnut (kirjoitustaito ja moisen hömpötyksen salliva ilmapiiri ovat tietenkin helpottaneet asiaa), mutta julkisuuden kynnys on ollut melkoinen ennen tätä vuosituhatta. Nykyään fokuksessa on omaan itseen syventyminen modernilla twistillä eli kollektiivisuudella tai julkitulolla höystettynä. Facebook on tehnyt historiaa muokatessaan yksityisen ja yleisen rajaa ihmisten mielikuvissa ja käytöksessä. Duodecimin tekstissä kuitenkin arvellaan, että useimman kirjoittajan pahin kuvitelma on julkisuus: ”Kirjoittaja ei yleensä toivo muiden lukevan tuotoksiaan. Se mahdollisuus voi olla jopa painajainen kirjoittajalle.”

Niinpä. Olen pohtinut vuosia, pitäisikö joskus kirjoittaa muuallekin kuin päiväkirjaan tai pöytälaatikkoon. En tarkoita vessan seinää, vaan tätä päiväkirjan nykymuotoa, blogia. Vaaleanpunaisia hömppäsivuja, valkoisia sisustusunelmia, henkilökohtaisia päiväkirjamaisia tilityksiä kiilto(lihas)kuvilla. Jokainen on joku, vaikka haluaisi olla paljon enemmän. Oma käsitykseni blogimaailmasta on ollut kapeahko ja varmasti ennakkoasenteiden vinouttama. En ole edes seurannut ainuttakaan blogia. Käytin viikko sitten ensimmäisen kerran kunnolla aikaa blogien lukemiseen. Huomasin, että netti on pullollaan todella tasokkaita asia- ja viihdeblogeja. Sisustusunelmastakin löytyy aidosti itseäni kiinnostavaa asiaa, kun se kietoutuu vaikkapa vanhan rakennuksen historiaan. Ruokablogit ovat auttaneet monet kerrat menusuunnittelussa tai uuden kokeilussa. Blogeja löytyy juuri niin avoimina tai tiettyihin aiheisiin rajattuina, kuin kirjoittaja itse on halunnut. Miksen siis voisi ottaa itsekin kauan epäröityä askelta ja kirjoittaa blogiin niistä asioista, jotka eivät päädy välttämättä päiväkirjaan, mutta jotka silti ovat omasta mielestäni pohtimisen arvoisia? Miksen harrastaisi kirjoittamista myös tässä muodossa? Miksen minäkin voisi olla joku muiden joukossa?

Suurin este on ollut geneettisesti periytynyt omanarvontuntoni sekä asia, joka on nykyään hieman passé, eli anonymiteetti. En ole kirjoitellut lehtien mielipidepalstoille, vaikka joskus olisi tehnyt mieli täräyttää. Googletan välillä, ettei nimelläni löydy mitään liian henkilökohtaista. Samalla vilkaisen pas*a-kiekkoa ja nauran, miksi ketään edes kiinnostaisi. Silti monia on kiinnostanut, mitä kirjoitan. Minua on kannustettu kirjoittamaan näkyvämmällä tavalla. Jostain syystä blogiehdotus houkuttelee enemmän kuin väitöskirja. Haluan, että kirjoittaminen avaa ja lisää luovaa energiaa sen sijaan, että tukahdun työn määrään. Haluan kirjoittaa vapaasti. Ajatuksenjyvänen on lopulta poikinut taimen, sopivasti kevään korvilla. Tämä teksti korvatkoon sen rairuohon, jota en tänäkään vuonna saanut aikaiseksi kylvää.

En voisi luopua fyysisestä päiväkirjasta, sillä sitä tunnetta ei voi korvata, joka syntyy kynän ensi kosketuksesta paperiin. Se tunne, kun kynä sauhuaa sanojen meressä ajatusmyrskyn voimalla, on joka kerta ainutlaatuinen. Lopulta tyhjyys, tyyneys ja uni vievät voiton. Maailma on taas hetken parempi paikka. Mikäli blogin kirjoittaminen antaa lähellekään samankaltaisia tuntemuksia, on harppaus tuntemattomaan kannattanut. Nyt minäkin olen joku, yksi niistä kymmenistä tuhansista, jotka tänään päättivät perustaa blogin.