Toinen maailmansota yhdessä päivässä

Teimme pienen kevätmatkan esteetikon silmää ja kulinaristin vatsaa hivelevään Gdanskiin, jolla on erityinen historia entisenä autonomisena vapaakaupunkina sekä toisen maailmansodan ensimmäisenä taistelutantereena. Freie Stadt Danzig/ Wolne Miasto Gdańsk perustettiin Versailles´n rauhansopimuksen yhteydessä vuonna 1920 ja lakkautettiin Saksan miehittäessä sen vuonna 1939. Gdanskiin kuuluvalla Westerplatten niemimaalla ja sen Puolan armeijan varuskunnan alueella käytiin ensimmäinen toisen maailmansodan taistelu Hitlerin joukkojen hyökätessä Puolaan 1.9.1939.

Vapaus menetettiin ja vuosikymmeniä myöhemmin se saavutettiin takaisin juuri Gdanskissa. Elokuussa 1980 ammattiyhdistysliikkeen äänitorvena ja sähkömiehenä tunnettu Lech Wałęsa johti telakan lakkoa vaatimuksenaan parantaa työläisten oikeuksia. Tästä alkoi vaiheittainen tie Puolan ja koko itäblokin vapautumiseen. Solidaarisuus-liikkeen johtohahmo Wałęsa on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä nobelistina (1983) että presidenttinä (1990–1995).

Historiafriikin kannattaa ehdottomasti matkustaa Gdanskiin jo yksinomaan hienojen museoiden takia. Oikeastaan vanhakaupunki on jo itsessään kuin iso ulkoilmamuseo. Sodan vaurioittamat ja tuhoamat rakennukset on korjattu entiseen loistoonsa. Menneet vuosisadat ovat vahvasti läsnä kujilla, kaduilla ja toreilla. Suomalainen laatikkokaavoitus, asuinalueiden ylitarkat värimäärittelyt ja vanhojen rakennusten purkuvimma tuntuvat taas suuremmilta synneiltä tämän matkan jälkeen.

Koska aikamme Gdanskissa oli rajallinen, meidän oli valittava kahdesta kehutusta museosta toinen. Jopa yhdeksän vuotta rakennettu, viime vuonna valmistunut Museum of World War II, toisen maailmansodan museo yhdellä maailman laajimmalla historian päänäyttelyllä, oli vaihtoehto numero yksi. Solidaarisuusmuseo on taas ansainnut viime vuonna TripAdvisorin Traveller´s Choice -palkinnon perustuen kymmeniin tuhansiin vierailijoiden erinomaisiin kokemuksiin. Toinen vaihtoehto mielenkiintoisesta ja kuitenkin vähän tuntemattomammasta aiheesta houkutteli vähintään yhtä paljon, ellei enemmän. Valinta oli vaikea, mutta Solidaarisuusmuseo sai lopulta jäädä seuraavaan kertaan kronologisin perustein. No, oli toisen maailmansodan äärelle myös lyhempi kävelymatka hotellilta valvotun yön jälkeen (humalaiset huonenaapurit + viereisen rakennustyömaan betoniporaherätys aamuseitsemältä, ah).

Olimme lukeneet etukäteen, että toisen maailmansodan suurmuseoon saa helposti kulutettua koko päivän. Lähdimme siis matkaan hyvissä ajoin, jotta ehdimme nähdä kaiken edes pintapuolisesti. Olen liian monta kertaa joutunut lähtemään mielenkiintoisesta museosta kiirehtien, kun olen kuvitellut reilun tunnin riittävän vierailuun. Vino lasimonumentti erottui jo kaukaa horisontista. Museon arkkitehtuuri on puhutteleva. Yksinäisenä törröttävä vino monumentti särkyvällä lasilla, ruosteenvärisellä seinällä ja pitkällä bunkkerimaisella osittain maanalaisella siivellä on kuin vertauskuva sota-ajalle, sodan seurauksille ja niiden vaurioittamalle ihmismielelle.

Ihmisiä tulvi ulos museosta jo ennen puolta päivää. Skeptisenä mietin heti, koostuvatko näyttelyt liiallisesta kuiviaistekstistä, onko siellä kuvattu liikaa kärsimyksiä, tai onko tietoa ja huoneita vain liikaa omaksuttavaksi. Ehkä vastaus olisi kuitenkin se yleisin: monet turistit kahlaavat nähtävyydet ja museot läpi varsin pikaisesti kiirehtiessään seuraavaan kohteeseen (joka voi mahdollisesti olla olutterassi. Münchenin tekniikkamuseossa oli sentään ymmärretty sijoittaa olutpiste keskelle museota!). Eräässä kotiseutumuseossa Suomessa meitä oikein kiitettiin erikseen, että luimme myös opastustekstit museossa. Se oli kuulemma erittäin harvinaista!?

Ei muuta kuin sisään bunkkeriin. Ostimme liput kaikkiin näyttelyihin sekä virkailijan suosituksesta vuokrasimme kuulokkeet audio-opastukseen. Aloitimme Westerplatte-näyttelystä Chopinin Nocturnen (C-sharp Minor, 1830) soidessa lähes yhtä vaikuttavasti taustalla kuin Roman Polanskin Pianisti-elokuvassa. Hyvä aloitus. Samalla hennon lannistava, sillä olen harjoitellut vuosikausia soittaakseni samaa kipaletta edes selvästi heikommalla menestyksellä kuin YouTuben 5-vuotiaat ihmekiinalaiset.

Toivottavasti juuri Chopinin takia audio-opastus ei ollut käytössä tässä näyttelytilassa. Tämä oli kuitenkin ainut tila, jossa olisin kaivannut lisätietoa näkemistäni kuvista ja Westerplatten arkeologisten kaivausten annista. Näyttely loi elävästi mieleen sen lamaavan kauhun, mikä on varmasti vallannut pienen varuskunnan sotilaiden sisukset taistelun alkaessa valtavaa ylivoimaa vastaan. Puolalaiset puolustautuivat urhoollisesti ja Westerplatten taistelusta on tullut kiinteä osa kansallista sankaritarinaa. Majuri Henryk Sucharskin mahdollista taistelujen aikaista hermoromahdusta on spekuloitu puolesta ja vastaan. Joka tapauksessa hän päätti antautua alaistensa vastustuksesta huolimatta saksalaisten komentaja Friedrich Eberhardtille 7.9.1939. Kohta myös Neuvostoliitto oli Puolan kimpussa. Toinen maailmansota syttyi ja levisi kulovalkean tavoin. 

Astelimme suurin odotuksin porteista sisään varsinaiseen päänäyttelyyn, joka koostui kolmesta osasta vapaasti suomennettuna: tie sotaan (historian vaikuttimet, aatteiden leviäminen, propagandatehtailu), sodan kauhut (terrori, nälänhätä, pakkotyö, holokausti) sekä sodan pitkä varjo (seuraukset). Ensimmäisenä vastassa oli hieno värikuvallinen elokuva koveralla seinällä ensimmäisen maailmansodan tapahtumista. Muutaman minuutin aikana käsiteltiin nopeassa tahdissa syitä ja tekijöitä, jotka johtivat ilmapiirin kiristymiseen ja lopulta toisen maailmansodan puhkeamiseen. Herkimmät museovieraat perääntyvät ehkä jo tästä salista nähtyään henkisiä ja fyysisiä vammoja, joita ensimmäisen maailmansodan sotilaat saivat osakseen. Kuitenkin ajankuva vieläpä väreissä (mikäli se on ylipäätään mahdollista) on aina hyvä aloitus historian museolle.

Audio-opastuksen alkaminen säikäytti tehokkaasti aistit hereille (volume-nappi kaakossa). Ääni korvassa käski mennä huoneeseen, jossa oli propagandajulisteita Neuvostoliitosta. Seuraava huone keskittyi Mussolinin Italiaan, kolmas natsien aivopesuun. Juliste Veit Harlanin antisemitistisestä propadandaelokuvasta Jud Süssista palautti mieleen, että kyseistä rainaa näytettiin Suomenkin elokuvateattereissa nimellä Vallanhimo. 

Yksi koko museon vaikuttavimmista tiloista oli lavastettu puolalainen kauppakatu ajalta ennen sodan puhkeamista. Tässä museossa oli todella mahdollista astua historiaan. Audio-opastus eli kuitenkin omassa ajassaan, tai sitten kävelin liian lähellä seuraavaa Aasian huonetta. Kuuntelin puolalaisella kadulla faktoja Japanin keisari Hirohitosta. Mieheni keskittyi videokuvaamiseen (kuten yleensä) inspiroivassa ympäristössä, joten jatkoin itse Japanin ja Kiinan läpi Gdanskin historiaan. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt kärsivällisyyteni yli-innostuneen korvamadon kanssa, joka kehotti yhä uudelleen katselemaan näyttelyn läpi ja siirtymään seuraavaan huoneeseen. Miten oivaltavaa! Gdansk-huoneessa kuulin arviolta neljä kertaa kaupungin erityisestä historiasta. Nyt sentään huone ja luurien sisältö kohtasivat. Tässä kohtaa kuitenkin luovuin kuulokkeista ja keskityin tekstien lukemiseen. Ne olivat pitkälti samaa sisällöltään kuin audio-opastus. Jälkimmäinen on toimiessaan varmasti hyvä vaihtoehto niille museovieraille, jotka eivät jaksa tai halua lukea tekstejä tai jotka eivät tiedä historiasta ”perustasoa” enempää.

On todella kunnianhimoista mahduttaa koko toinen maailmansota yhteen museoon. Aiheet vaihtuvat huoneittain tai jopa huoneiden sisällä. Suomen talvisodallekin oli varattu oma pieni tilansa. Tietoa oli yhteensä kaikesta paljon, mutta kuitenkin varsin pintapuolisesti. Ehkä meistä vain tuntui siltä infoähkyn keskellä. Tietoa oli kaikesta liikaa ja silti liian vähän. Maailma eli keskellä myllerrystä. Sellainen tunne meilläkin oli kahden ja puolen tunnin kiertelyn jälkeen. Katsottuamme traagisen ajankuvan Łódźin gheton nälänhädästä, tuntui lähes syylliseltä tuntea itse kurinaa mahanpohjassa. Oli kuitenkin pakko pitää tauko ja siirtyä testaamaan museokahvilan lounasanti. Vielä olisi kaksi kolmasosaa museosta läpikäymättä, joten etenemistahtia oli lisättävä.

Aseveljiä vai liittolaisia? 

Norjalainen propagandajuliste

Olin etukäteen pohtinut, miten toisen maailmansodan kauhuja on kuvattu tässä museossa. Auschwitzissä, Dachaussa ja Vilnan KGB-museossa vierailleena en uskonut, että voisin saada enää niitä kohteita pahempia jälkiä alitajuntaani. Terroriosastolla oli alle 12-vuotiaita lapsia vanhempineen, joten huokaisin helpotuksesta. Silti ihmettelin suuresti, miten niin nuoria lapsia on päästetty katsomaan kuvia ruumiskasoista. Museon alussa olisi ollut oma lapsille tarkoitettu näyttely, jonka sisällöstä emme tienneet sen tarkemmin.

Sodan kauhut –osaston vaikuttavin ja koskettavin näky oli korkea tila, jonka suurissa lasikehyksissä oli satojen holokaustin uhrien kuvia. Ihmiset hymyilivät ja mietiskelivät siviilivaatteissaan aivan kuten kuka tahansa meistä. Puolassa kuoli 6 miljoonaa ihmistä terrorin uhreina. Heistä puolet oli Puolan juutalaisia. Gdanskista monet juutalaiset ehtivät onneksi paeta ennen sodan syttymistä. Museo kouraisi sisintä vielä hitusen enemmän siksi, että mieheni isoisoäidin perhe muutti Łódźista Suomeen, jo kauan ennen sotaa. On valtava onni syntyä oikeaan paikkaan ja aikaan. Tai paeta ajoissa, hyvässä tapauksessa tehdä oikea valinta ennen aavistustakaan väärästä.

Huoneet, joissa oli puolalaisten vanhusten muistoja sota-ajasta, olivat tietenkin kiinnostavia, mutta tässä vaiheessa oli mahdotonta katsoa kaikki audiovisuaaliset materiaalit saatikka valita yksi, johon keskittyä. Jaltan konferenssin huoneesta jäi mieleen lähinnä vitriinistä löytynyt Stalinin piippu. Kuljimme Hiroshiman ja sodan lavasteraunioiden läpi viimeiseen huoneeseen. Seinälle heijastettiin animaatioelokuva Puolan asemasta kahden miehittäjävaltion puristuksessa. On aina tehokasta aloittaa ja lopettaa samalla tyylillä. Animaatio oli äärettömän hyvin tehty ja visuaalisestikin kiinnostavaa seurattavaa. Möreä bassoääni selosti puolaksi toisen maailmansodan tapahtumat puolalaisten näkökulmasta. Puolan hallitus toimi maanalaisesti ja taisteli allianssin puolella vihollisia vastaan. Palkkiona tästä Puola sijoitettiin Jaltan konferenssissa Neuvostoliiton etupiiriin. Puola sai lopullisen vapautensa takaisin vasta Neuvostoliiton romahdettua.

Animaatiota katsellessa voi hädin tuskin ymmärtää, miten rankasti historian tapahtumat ovat rankaisseet puolalaisia ja koulineet heidän mielenmaisemaansa. Se ankeus, jonka tunsin, maistoin ja näin vahvasti ympärilläni Puolassa vielä 13 vuotta sitten, on vain ripe siitä, mitä Kieslowski on halunnut elokuvissaan kuvata. Nyt ilmapiiri oli aivan toinen. Perinteitä kunniottava, mutta moderni ja länsimaihin suuntautunut. Rappiolla olevia taloja näkyi nyt vähemmän kuin remontoituja. Ehkä kyse oli osittain siitä, että vierailimme Gdanskissa emmekä muualla Puolassa. Entinen hansakaupunki on ollut maailmaan suuntautunut, avoin ja vauras kautta vuosisatojen. Mutta Puolassa on myös eletty suuressa ja nopeassa murroksessa neuvostovallan luhistumisen jälkeen. Puolasta on tullut länsimainen valtio, jossa kuitenkin panostetaan esimerkiksi lihan ja vihannesten alkutuotantoon ilman länsimaille tyypillistä tehokasvatusta. Ruoka maistui puhtaammalta kuin monessa suomalaisessa ravintolassa. Puolalaiset ovat ylpeitä juuristaan ja perinteistään ja ovat markkinoineet sen hienosti matkailijoille (itsekin astuin souvenir-markiisin uumeniin ja ostin laadukkaan näköisiä perinnekoristeisia kasseja ja mukinalusia). Myös vaatteissa lukee useammin Made in Poland kuin Made in China/Cambodia/Indonesia/India/Pakistan (perustuen empiiriseen tutkimukseeni Madison-ostoskeskuksessa, jossa törsäsin 520 zlotya garderobini hyväksi). Jos matkailijat ovat tehneet positiivisia huomioita yhteiskunnan kehityksestä, myös museon animaatiosta sai sen käsityksen, että Puola on kansakuntana vahvempi kuin koskaan. Elokuva päättyy lauseeseen (jälleen vapaasti suomennettuna): Koska emme anele vapautta, me taistelemme sen puolesta.

Vaikuttava elokuva lopetuksineen herätti pohdintaa kansallismielisen ajattelun ja liikkeen noususta ympäri maailmaa. Jos animaatio irrotettaisiin ajasta ja paikasta, sen retoriikka ja visuaalinen maisema alhaaltapäin kuvattuine lihaksikkaine sankarisotilaineen tuo - ei niin etäisestikään - mieleen 1930-luvun propagandan, johon tutustuimme museovierailun alussa. Samalta kuulostavaa möreä-äänistä oman kansan nostopuhetta sankari- ja uhritematiikalla on jälleen kuultavissa Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä – lähes joka puolella. Palatessamme takaisin koti-Suomen kamaralle (entiseen?) lintukotoon, postilaatikossa odottivat useamman päivän lehdet. Olin ollut uutiskatveessa, enkä tiennyt, että Trump oli tehnyt diilin Mayn ja Macronin kanssa. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska olivat pommittaneet Syyrian hallinnon kemiallisten aseiden varastoja.

Kremlissä kajahtaa. Putin pitää liittolaiseensa kohdistuvaa hyökkäystä hyökkäyksenä häntä itseään vastaan. Venäjän suhteet länsivaltoihin tulevat heikkenemään merkittävällä tavalla. Muukalaisvihamielisyys, islamofobia ja antisemitismi ovat nousussa kaikkialla Euroopassa. Jännitteet kiristyvät jopa niissä kaupungeissa, joissa ei ole koskaan ennen tarvinnut pelätä väkivaltaa tai terroristista hyökkäystä. Historia toistaa itseään pelottavalla tavalla. Mutta senhän me olemme aina tienneet. Läksyt on aikakaudesta riippumatta aina yhtä helppo jättää lukematta.

Käynti toisen maailmansodan museossa oli ehdottomasti vierailun arvoinen, vaikka kokemus oli läkähdyttävä, hennon sirpaleinen ja paikoin pintapuolinen. Vietimme museossa aikaa viisi tuntia. Olimme maksaneet sisäänpääsyn myös yläkerran arkeologiseen näyttelyyn, jonka yksinkertaisesti unohdimme käydä läpi. Museo oli luonnollisesti keskittynyt sotaan Euroopan ja erityisesti Puolan näkökulmasta. Näyttely oli visuaalisesti todella hieno ja varmasti hyvä kohde heillekin, joiden lempiaine koulussa oli jokin muu kuin historia. Vain megaluokan kiinnostuksella jaksaa kahlata koko näyttelyn läpi sanasta sanaan ja kuvasta kuvaan. Ehkä se ei ole kuitenkaan tarkoitus vaan elämyksen synnyttäminen, jäljen jättäminen kävijään.

Jäämme odottamaan innolla Solidaarisuus-museossa vierailua ja tietenkin uusintakierrosta Gdanskin huippuhyvissä ravintoloissa. Vierailu Gdanskissa kannusti myös suunnittelemaan Puolan kiertomatkaa. Tärisevässä ja ruosteisessa vaunussa 13 vuotta sitten istuneena olisin pitänyt utopistisena, että puolalaisissa junissa saa nykyään samppanjaa. Se täytyy ehdottomasti kokea vaikka läskileivällä ryyditettynä.

Museon nettisivut:

http://muzeum1939.pl/en

Museon arkkitehtuurista:

https://www.archdaily.com/872450/museum-of-the-second-world-war-studio-architektoniczne-kwadrat