Juhannuskeidas

Lähellä kotiamme sijaitsee pieni, aivan ihastuttava metsä. Se on kuin sadusta puineen, puroineen ja kasvustoineen. Ihmettelen joka kerta polulla tallustaessani, miten näin lähellä teitä ja asutusta voi olla tällainen rauhan tyyssija, jossa voi jopa kohdata peuran iltapalalla. Olin juoksulenkilläni vain muutaman metrin päässä peurasta, joka mussutti ahnaasti keskikesän fine dinea iltaruskossa. En yleensä pidä puhelinta mukana lenkillä (vaikka varmasti pitäisi ihan turvallisuussyistä), mutta se ei silläkään kerralla harmittanut. Oli vain ihanaa tarkkailla peuraa lähietäisyydeltä ilman jaappanilaista Nikon-ilmiötä. Lopulta, vetäytyessäni pois bongauspaikaltani, peura huomasi minut. Se katsoi minua hetken suoraan silmiin, kunnes jatkoi murkinointia kaikessa rauhassa. En siis ollut vihollinen! Tästä kokemus sai jaetun ykkössijan taannoisen mäyrän kohtaamisen kanssa. Silloin juoksin saaristossa lähellä kaislikkoa, samanlaisessa iltaruskossa kuin satumetsässä. Mäyrä lienee harvinaisin eläin, jonka olen luonnossa nähnyt. Tuo viirusilmäinen raukka ei nähnyt, mutta ilmiselväsi haistoi minut keskellä tietä (vaikken myönnäkään pahemmin hikoilevani) ja kipitti jähmettymisen jälkeen äkkiä karkuun suhisevaan kaislikkoon.

Onneksi lähimetsäkin voi tarjota joka vuodenaika unohtumattomia luontokokemuksia. Olen kompuroinut itseni juurakoiden edessä mustelmakuntoon, löytänyt sateenkaaren päätepisteen eli herkullisen sieniapajan, hankituttanut itselleni kymmeniä hyttysenpistoja ennen juhlavaa edustustilaisuutta ja katsellut jylhää horisonttia kallioilta kera liian nopeasti hupenevien eväiden. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka yllättäen tervehtivät polulla, vaikka eivät huomaa kerrostalonaapuria edes puolen metrin etäisyydeltä. Yleensä satumetsässä saa samoilla yksin, mutta aina perhosten ja hyönteisten ympäröimänä. Paitsi syksyllä, talvella ja keväällä. 

Näin juhannuksen aikaan satumetsä on täydellinen kuvauskohde. Tulimme myös varsin ikävistäkin syistä paikalle. Aivan metsän viereen aiotaan rakentaa rivitaloja. Hakkuita on jo tehty, ja punaiset rajakepit törröttävät maassa kuin tikarit ruumiissa. Anteeksi brutaali vertauskuvani. En vain pääse yli siitä, että kaupungissamme on vallalla jatkuva täydennysrakentaminen ja puistojen tehoraivaaminen asuinkäyttöön. Vähäisetkin vehreät keitaat joutuvat tekemään tilaa asfaltille, luovuutta tyrehdyttävälle kuutioarkkitehtuurille ja vähintään kahdelle "kauppakassille" per asunto. Mikä pahinta, satumetsän sijoilla on ollut pronssikautista asutusta. Sikäli en siis voi valittaa, toki saman puron varrella voitaisiin edelleenkin asua. Metsässä kuitenkin aistii menneisyyden (ehkä, kun tiedän siitä?), jota pitäisi vaalia. Pystyn hyvin kuvittelemaan, että samoilla poluilla on kävellyt muinaissuomalaisia päivän keräilysaalis selässään. Metsässä on paljon vanhoja lajikkeita ja läheltä löytyy kaksi kalmistoa. Ne sijaitsevat aivan eri puolella kuin uusi rivitaloalue, sentään. Ihmettelen silti, ettei kaavoituksesta ole noussut suurempaa vastarintaa. Ehkä muutkin ovat kuten minä. Päivitellään ja harmistellaan, ollaan kiukkuisiakin. Mutta anarkismi ja aatetta viimeiseen asti puolustava idealismi ovat jääneet teini-ikään (kuten onneksi pari muutakin piirrettä).

Metsän rauhoittava vaikutus on niin suuri, että verenpaine laskee oitis ja kaavoitusasiatkin unohtuvat. Keltaiset, valkoiset ja violetit kedon kukat inspiroivat minut poimimaan juhannuskimpun. Tyynyn alle en ole enää juhannuskukkia kerännyt, sillä en halua enää koskaan nähdä seuraavana yönä unta isästäni. Toisaalta, nainenhan kuulemma valitsee alitajuisesti isäänsä muistuttavan henkilön puolisokseen. En ole koskaan ymmärtänyt tätä väitettä. Mutta suurin syy tyynyn alle poimattomuuteen on tietenkin se, että näin rouvashenkilönä tulevasta sulhosta haaveilu on tarpeetonta. Kuinkahan yleisiä vanhat juhannusperinteet yhä ovat käytännössä? Itse olen vuosia poiminut kukat tyynyn alle, jo lapsesta lähtien. Kerran olen myös viuhahtanut saunan ympäri, mutta jätettäköön se tänäkin juhannuksena. Poliisi on jo muutenkin ylityöllistetty. Eikä hankkimaamme kiuasta edes voinut noin vain asentaa vanhaan saunaamme, joka ilmeisesti on joskus ollut maitokaupan kylmiö. Mukava kontrasti tulee siis värittämään vihdan tai vastan heilutteluamme joskus ensi vuosisadalla. Me olemme käyttäneet  koivuruoskasta molempia murresanoja sukumixin ansiosta!

Lopulta sain juhannuskimppuni valmiiksi. Verenpaine oli jo kiitettävästi kohonnut poseeratessani kyykyssä puron reunalla kimppu kädessäni, jolloin itikat söivät minut lähes elävältä. Ohi ajava maastopyöräilijä luuli todennäköisesti, että olen puskassa asioillani. Kuvausasioilla kyllä, tällä kertaa. Olisi ollut romanttista istahtaa vielä koivusta tehdylle penkille ja siteerata Eino Leinoa viheriöivän koivikon katveessa. Realiteetit (lintujen pommittama penkki ja se ainainen nälkä) ajoivat meidät kuitenkin takaisin kotikoloon katsomaan, mitä näimme ja koimme juuri äsken satumetsässä. Juhannusvideoiden aatelia, valon ja varjon leikkiä, luonnon herkkää kauneutta ilman känniälämölöä, vilkkuvia kolikkoaukkoja, ravunpunaisia rusketusrajoja ja hukkumistilastoja.  Tänne tulemme aina uudelleen, niin kauan kun metsä on ja pysyy. Kaunista juhannusta ja keskikesän taikaa jokaiselle lukijalle!