Hiljaisuus

Sitä kaipaan päivittäin. Nyt, kun ilmat ovat hellineet (luontoa tosin rankaisseet), olen vain istunut töiden jälkeen puutarhassa raukeana. Kuunnellut puiden lehtien kahinaa, kimalaisten surinaa, omia väsymyksestä tyhjentyneitä ajatuksiani. Myös ruohonleikkuria, oksasilppuria, nurmikkotrimmeriä, istutussuunnitelmia, grillivertailuja, halonhakkuuta. Kaikkia käytännön elämän ääniä, joita naapuripihoilta kantautuu, halusin tai en. Meillä on sentään ihmisvoimalla käyvä ruohonleikkuri, jolla uskaltaa huristella sunnuntainakin muiden lähtiessä rautakauppaan tai megamarketiin.

Mitä enemmän ympärillä tohistaan, kaseerataan, pengotaan ja istutetaan, sitä enemmän passivoidun itse. Istun ja ihmettelen. Tiskivuori ja vaateläjä (okei, monikossa piilee totuus) edessäni päätän laittaa oven kiinni ja astua ulos pihalle, joka on vihdoin tyhjentynyt mökille lähtijöistä, maalareista ja ikävä kyllä myös siileistä ja pupuista. Minua melkein nolottaa. Onko tänään tosiaan se päivä, jolloin ME lähdemme rautakauppaan? Miksei kukaan ole näkemässä sitä, että ME kannamme sisään listanpätkiä ja nauloja, joilla toivottavasti emme lautaannaulitse itseämme? Miksei kukaan ole todistamassa, että ME olemme palatessamme tehneet toivottavasti hankinnan, jota suomalaisempaa ei ole. Jos löydämme uuden kiukaan ikivanhan riskimötikän tilalle, pääsemme ehkä juhannussaunaan. Tai saunaan viimeistään syksyllä. Tai juhannussaunaan ilman kiuasta. Sillä saunan sihisevä hiljaisuus on tavoittelemisen arvoinen (puutalossa sihisee kiukaattakin). Uskon vieläkin saunatonttuun, jonka seurassa ollaan nätisti, puhutaan hiljaa, tai mielellään vain ollaan hiljaa. Tottakai olen rikkonut saunatontun sääntöjä vähintään joka kerta, kun en ole saunonut yksin. Se annettakoon anteeksi, sillä sauna on diplomaattisuuden airut. Mitkä olisivat olleet Suomen ulkopoliittiset suhteet ilman presidentti Kekkosen saunabileitä, joissa neuvottelu/ryyppykumppanit ovat vain hauraita, suonikohjuisia ja möhömahaisia pulliaisia? Poikkeuksena toki teräsmies Kekkonen.

Koska kaipaan hiljaisuutta ja olen passivoitunut äärimmäisen palkkajohdetun pakkoaktivoitumisen ulkopuolella, en ole soittanut pianoa, katsonut telkkaria enkä myöskään kirjoittanut loppuun ajat sitten aloitettua julkaisematonta blogitekstiä. Tästähän aiheutuisi melua, sillä minun pitäisi ensin savustaa mieheni pois tietokoneelta (työn alla ikuiset elokuvaprojektit, jotka todellisuudessa koostuvat 30-prosenttisesti youtubenörtteilystä). Pyydän anteeksi suurelta yleisöltäni kirjoittamalla tätä selityslausuntoa puhelimellani. Toivottavasti minulla on vielä hiljaisuuden jälkeenkin neljä lukijaa.

Oikeasti olen kyllä sitä mieltä, että koko tietoyhteiskunta voisi olla kesän ajan tauolla. Voisimme leikkiä pihalla kymmentä tikkua laudalla ja imeskellä muurahaiskekoon dipattuja heinänkorsia. Voisimme juoda itse tehtyä vattulimonadia ja juosta kilpaa hylättyjen latojen heinäpaalipomppulinnoihin. Voisimme kerätä kasveja, tunnistaa lintuja ja runoilla iltaruskossa. Miksi emme voisi vain heittäytyä vapaiksi taiteilijoiksi, elää ikuista kesää kuin Claude Monet unikkopellolla? Joku maksaisi kuitenkin punaisesta läntistä omaisuuden. Sillä voisi rahoittaa seuraavankin kesän.