Morsiamen kirja - ehta opas avioliittoon

Entisaikojen valistuskirjat ovat hupaisaa ja aika usein myös provosoivaa luettavaa. Aina viime vuosisadan loppuvuosikymmenille asti monet ihmisyyteen jollain tavoin liittyvät neuvonanto-opukset ovat korostaneet vahvasti perinteisiä arvoja. Sukupuoliroolit ovat yhtä selvät kuin raittiusseuran jäsenet, ja elämän valinnat määrittyvät sekä määritetään lähes poikkeuksetta genitaalialueen mukaisesti. Nyt, kun Pride-kulkue ja romanttiset häät Helsingissä ovat tuoreessa muistissa (yritimme navigoida itsemme heterohäihin läpi sateenkaarikulkueen ja ihme kyllä onnistuimme siinä jopa korkeissa koroissa – jotka tosin oli vain yhdellä eli allekirjoittaneella, mutta yksi koroilla mukulakivikadulla koikkeloiva määrää koko seurueen tahdin), on ajankohtaista esitellä kirjahyllyni ehkäpä liian vähän käytetty timantti: Morsiamen kirja. Opastusta nuorille tytöille (1946, kolmas painos):

Luin teoksen pitkästä aikaa läpi toukokuun korvilla, kun olimme viettäneet omaa hääpäiväämme ensimmäistä kertaa ilman alkoholia. Ilman samppanjaa!?! Olin tehnyt 13-tuntisen työmatkan ja mieheni herne-maissi-paprika-kanasalaatin, joten skoolasimme jopa huomaamattamme yhteistä saavutustamme vichyllä. Siitä tuli mieleen raittiusseura, josta taas löysin aasinsillan hyveelliseen ihannemorsiameen. Mielestäni olen onnistunut vaimon roolissa varsin kiitettävästi, vähintäänkin kahdeksikon arvoisesti, ottaen huomioon, etten ole edes koskaan haaveillut häistä tai avioliitosta. Luettuani Morsiamen kirjan voin vain todeta epäonnistuneeni lähes kaikessa. Silti teoksesta voi löytää monia yhtymäkohtia tämän päivän kumppaninvalintaodotuksiin ja tapoihin, vaikka jotkut rivit saavat maltillisimmatkin lukijat repimään hiukset päästään.

Vaikka kirjan otsikko on vielä kolmannen kerran mainittuna Morsiamen kirja. Opastusta nuorille tytöille (toim. Kaksi rouvaa, Arvi A. Karisto Oy), valaisevan opuksen voisi yhtä hyvin lukea sulhanen, joka haluaa olla tulevan aviomiehen roolissaan mahdollisimman oikeanlainen – tosin sulhon vaadelista on huomattavasti lyhyempi kuin morsiamen. Kuten tiedämme, tärkeimmät sulhasen ominaisuudet ovat (yhä?) kunnollisuus, järkevyys, toimeentulo ja alkoholiongelmattomuus. Morsiamen kirjan alkuperäinen omistaja sai tai otti paremman puutteessa juuri tällaisen sulhasen, mutta rakkautta ei tuossa liitossa juuri ollut. Loppuvuosina pikemminkin inhoa, jonka loppukaneettina oli siihen aikaan harvinainen avioero, jolle piti perustella hyväksyttävä syy. Vasta vuodesta 1988 lähtien on voitu jakaa haarukat ja lusikat nykyiseen tapaan, juridisesti varsin vähällä vaivalla.

Kirjan omistaja oli koulutettu lääkärisneiti, jolla oli avioituessaan takanaan yksi sota-aikana purkautunut kihlaus. Vaikka ex-sulho purki kihlauksen (mikä Morsiamen kirjankin mukaan on aina nöyryytys naiselle), kihlailmoitus ja romanttiset kuvat olivat yhä tallessa pienessä lippaassa. Ehkä tämä ensimmäisen aviomiesehdokas olisi ollut se oikea rakkaus. Lopulta lääkärisneiti meni naimisiin vasta yli kolmekymppisenä, eli siirtymäriitin vaihe ajoittui aika lailla samaan hetkeen kuin nykyään (Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 nainen hieman yli 31-, mies yli 33-vuotiaana). Tuolloin verrattain kypsää avioitumisikää ei kuitenkaan paheksuttu, sillä kirjassa mainitaan sivulla 34, että koulutettujen ihmisten avioitumisiän kuuluukin olla korkeampi opiskelu- ja elintaso-odotusten vuoksi: ”Lakimies ja lääkäri saavat odottaa jokseekin kauan, ennen kuin heidän on mahdollista perustaa koti oman säätynsä mukaisesti.”(s.34)

Minua on aina kiinnostanut ja usein huvittanutkin, miten paljon männävuosina on korostettu säätyä, ammattia ja vaurautta. Toki edelleen historiasta kumpuava arvomaailma ja sosiaalinen tai taloudellinen pääoma näkyvät hulppeilla asuinalueilla, joissa korkeissa tai hyväpalkkaisissa viroissa tienaavat ihmiset elelevät kuin ruotsalaissarja Solsidanin Fredde ja Mickan suomalais-tanskalaisen designin keskellä. Vanhan ajan ylevä sivistysporvaristo lienee kuitenkin jo aikoja sitten menneen talven lumia, ellei legendaarista historioitsija Matti Klingeä lasketa mukaan (suosittelen muuten lämpimästi lukemaan kyseisen herrasmiehen teoksen Kadonnutta aikaa löytämässä (2012), jos haluat rikastuttaa itseäsi klingeläisellä mielenmaisemalla ja eurooppalaisella tapakulttuurilla. Mene lukemaan kirja vaikka kaupunkisi betonilähiöön tai Tokmannin edessä olevalle penkille, jotta kontrasti olisi mahdollisimman suuri). Nykyään ei kuitenkaan kaiverruteta hautakiveen kuopassa uinuvan ihmisen ammattia eivätkä köyhät kumartele rikkaiden edessä kuten ennen. Luokkayhteiskunta on silti olemassa kaiken tasa-arvoeetoksen juurakossa. Morsiamen kirjassa tuo yhteiskunta on normi – sen mukaan eletään, sen mukaan valitaan tai tuodaan eteen sulhanen.

Jo teoksen sisällysluettelo avaa varsin hyvin odotukset, joita avioelämään liittyy ja jotka hyvän morsiamen kuuluu täyttää. Jollei oteta huomioon kirjan ensimmäistä lukua, jossa avioliiton taustaa valotetaan osin juridisessa valossa, teos alkaa kappaleesta Järkevä valinta ja päättyy viimeiseen osioon Synnytys. Tässähän muodostettiinkin jo entisajan naisen elämänkaari – puoliso valitaan järjellä (talous, puitteet, käytöstavat, raittius) ja avioliiton tarkoitus on perustaa perhe. Viimeinen virke kuuluu yhä siviilivihkimisen puheprotokollaan, joskaan perheellä ei enää automaattisesti tarkoiteta lapsivelvoitetta, vaan ensisijaisesti kahden aikuisen liittoa (johon sitten joko syntyy lapsia tai ei). Morsiamen kirjassa lapsen saamista avioliitossa pidetään itsestään selvänä tarkoituksena, muu haluaminen tai eläminen on haihattelua:

”Olemme kokeneet, että kunnolliset ja arvokkaat naiset yleensä haluavat saada lapsia, ja nekin kamalat rouvat, jotka sanovat lapsia kakaroiksi ja värisevät ajatellessaan pienokaista, useimmiten muuttuvat aivan verrattomiksi äideiksi, kun luonto ei jätä heille muuta valinnanvaraa. Lapsettomuus ja vastenmielisyys lapsia kohtaan oli jo viime vuosikymmennellä suuressa maailmassa mennyt pois muodista (eikä se koskaan ollutkaan järkevien ihmisten tapana).” s. 264

Lainauksen lopussa viitataan iloiseen 1920-lukuun ja 1930-luvun alkuun, jolloin nainen itsenäistyi kovaa vauhtia ja saattoi tietyissä kaupungeissa elää hyvinkin vapaata (ja lapsetonta) elämää. Tällöin Suomessakin rikottiin ensimmäisen kerran tuhannen särkyneen liiton katto per vuosi, luvun ollessa vuosisadan alussa vain reilu sata (pieni kontrasti 13485:een eli avioerojen määrään vuonna 2017). Sotien jälkeen konservatiivisuus palasi värittämään arkea yhä voimakkaammin kehittyen kenties huippuunsa 1950-luvulla.

Onko yhteiskunta kuitenkaan lapsiasian suhteen nykyään kovin erilainen? Jos liittäisimme edeltävän lainauksen Vauva-lehden Aihe vapaa-palstalle (etsit Googlesta mitä vaan, tulee hakutuloksiin vähintään yksi Aihe vapaa-vastaus) syntyisi varmasti upean rakentava keskustelu nykyisestä lapsettomuustrendistä. Voimme varmasti huomata, että lainauksen ajatus kytee yhä voimakkaana, paljon väkevämpänä kuin aiemmin perinteiset odotukset naimisiinmenosta. Avioliiton voi nykyisin ohittaa, mutta vapaaehtoisesti lapsettomat ovat monelle yhä kummajaisia. Yhtä lailla tahditonta käytöstä saavat osakseen tahattomasti lapsettomat, joilta yhä uudelleen kysellään haikarauutisia niin sukujuhlissa kuin kassajonossa, aivan kuin ympäristön odotusten täyttäminen olisi vain kalenterista kiinni.

Järkevän valinnan ja synnytyksen väliin sopii onneksi muitakin teemoja, kuten kuherruskuukausi ja häämatka, kodin perustaminen, palvelijoiden valinta ja tapojen noudattaminen. Minua ilahduttavat eritysesti kappaleet Rakkaus ja kaksi maailmaa, Avioliitto ei ole suruttomuuden valtakunta, Onnen säilyttäminen sekä luku Luonteet. Se sisältää aika törkeän, mutta hilpeän kappaleen: Avioliitto tyhmän kanssa!?

"Useimmissa tyhmissä ihmisissä on se vika, etteivät he osaa salata tätä ominaisuuttaan. Sillä tyhmä on melkein aina myös lörppö: täytyyhän hänen puhua, koska häneltä muutoin loppuisi kokonaan ajatusjuoksu. Suusta pursuavat sanat kuvastavat aivojen hämytilaa ja pitävät sitä vireillä." s.48

Niin rehellistä tekstiä vailla minkäänlaista epäilyä, onko kenties korrektia ilmaista asia juuri tällä tavoin tai ylipäätään leimata ihmistä tyhmäksi. Olemme silti olleet varmasti jokainen tilanteessa, jossa olemme ajatelleet jotain lainauksen suuntaista, oli se korrektia tai ei. Mutta hetkonen, asiasta vaikeneminen on fiksuuden merkki. Hurraa! 

Huomaan ainakin itse tunteneeni yllä olevan kuvan tekstin kaltaisia tuntemuksia aikanaan treffaillessani jotain aivan väärää tyyppiä. Mielestäni Morsiamen kirjassa on myös todella osuvia kuvailuja parisuhde-elämästä ja parinvalinnasta ah, niin ihanalla ja lähes sukupuuttoon kuolleella korukielellä. Sen vastapainona on raskas nykyisin epäkorrektina pidetty kieli, joka sisältää nykyisin rasistisenakin pidettyjä mielipiteitä. Esimerkiksi lapsen saantia pidettiin yleisesti etenkin 1930-luvulta 1950-luvulle vain kahden terveen oikeutena: ”Lapsilla pitää olla oikeus terveen ruumiin perimiseen. Jokainen lääkäri kai pystyy vastaamaan kysymykseen: Saanko mennä naimisiin?”(s.107). Esimerkiksi epilepsiaa sairastavat ja monet mielenterveyspotilaat olivat tuolloin ehdottomalla nou nou-listalla lisääntymisen ja näin myös avioliiton suhteen. Kirjan toimittaneet kaksi rouvaa eivät myöskään kehota lisääntymään ulkomaalaisten kanssa:

”Rotuominaisuudet ovat sitkeämmät periytymään kuin yksityisten sukujen. Kahden erirotuisen jälkeläiset perivät myös kummankin rodun huonot puolet. Sekarotuisia pidetään sentähden aina epäilyttävinä.”s.108-109

Vieraan pelko ja rotuoppi eli eugeniikka vaikuttivat voimakkaasti suomalaistenkin ajatusmaailmaan. Tästä aiheesta kannattaa lukea lisää esimerkiksi Marjo Kaartisen teoksesta Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. (2004), jota olen näemmä hiirenkorvien perusteella käyttänyt myös graduni yhtenä taustatutkimuksena (muuten olenkin tehokkaasti blokannut mielestäni kyseisen ajanjakson elämästäni). Olen lukenut graduani varten aikanaan niin paljon nykymittapuulla rasistista tekstiä (kolmella eri kielellä, lukuisilla eri käsialoilla) että suhtaudun asenteelliseen tekstiin nykyisin varsin neutraalisti. Voisiko sanoa, jopa tieteellisesti? Ajankuva on aina yhtä mielenkiintoinen yhteiskunnan todellisuuden heijastaja, olipa kyse sitten tekstistä, kuvasta tai esineestä. Emme ole kovin kaukana ilmapiiristä, joka vallitsi ennen toista maailmansotaa. Emme myöskään yleisissä asenteissamme vierasta kohtaan, vaikka nykyisin ”monikansalliset” avioliitot ovat jo arkipäivää. 

Kappale Mistä tunnetaan oikea mies? on mielenkiintoinen ja täysin kurantti kysymys yhä tällä vuosituhannella. Tinderin perusteella, mitä nyt olen työtovereiden kahvituntipläräyksillä päässyt seuraamaan, tarvitaan vain kitara, virveli tai puntit sekä hauska fiilis mökkilaiturilla tai kohtalokas hauiksenpullistus peilin edessä. Ja silti kriittisten neitojen sormet swaippaavat luurissa esittäytyvät poloiset kandidaatit aina äxän puolelle, ei jatkoon. Mitä nainen oikein haluaa? Millainen on oikealta vaikuttava mies? Kaksi rouvaa kertovat:

"Oikeassa miehessä on rehellinen ja varma tunne siitä, mitä hän on ja mitä muut ovat. Hän ei ole röyhkeä, ei hätikkö eikä pelkuri. Hän pystyy lannistamaan toisten ylimielisyyden ja rohkaisemaan arkoja. Hän jaksaa kuunnella paljon typeryyksiä, mutta ei niiden takia poikkea omalta määrätietoiselta uraltaan." s.45

Amen. Mutta milläs tuot tämän esiin Tinderissä? Toki frouvat jatkavat listaa paljon muullakin, kuten kyvyllä luoda taloudellista pääomaa ja pitää perheestä huolta, mutta veikkaan niilläkin ominaisuuksilla olevan jonkinlaista painoarvoa tämän päivän parinvalinnassa. Kuitenkin rouvat painottavat sielun yhteyden merkitystä, mikä ilahduttaa minua vanhaa romantikkoa suuresti. Kuitenkaan rakkaus ei saa olla niin sokea, että järkevyys jää täysin jalkoihin. Monilta murheilta olisivat tuhannet ja taas tuhannet ihastuneet naiset välttyneet, jos olisivat totelleet rouvien neuvoa: ”Katsokaa eteenne, naimisiin aikovat nuoret naiset – älkää ottako tyhmää miestä!”(s.44). Sama pätee myös toisin päin. Unohtamatta nais- ja miespareja, joista rouvat eivät olisi voineet kuvitellakaan kirjoittavansa. Ja jos nyt käytetään ikävää sanaa tyhmyys, se voi tarkoittaa nykyajassa myös arvostamattomuutta. Toisen pitämistä itsestäänselvyytenä. Latteana arkena, jossa ei ole sijaa tai edes kykyä hyville keskusteluille. Sillä ei ole mielenkiintoa toista kohtaan. Ja kun ei ole mielenkiintoa, ei ole vuosien jälkeen arvostusta. Tämän rouvan ohje: paina stop-nappulaa heti. Aika usein nämä piirteet näyttäytyvät jossain määrin jo ennen yhteen muuttoa.

Kolmasosa Morsiamen kirjasta koskeekin häitä, häämatkaa ja toimenpiteitä yhteisen kodin luomisen eteen. On suorastaan liikuttavaa lukea kirjaan painettua listaa, mitä kunnon morsian varaa mukaansa häämatkalle:

Samanlaisia katalogeja löytyy myös kodin astiaston hankintaan. Häiden protokollassa ei jää neuvotonkaan huuli pyöreänä ihmettelemään, kun on lukenut ensin asiantuntevan Morsiamen kirjan. Olisipa nykyäänkin häissä kehotuksena varata juotavaksi puoli pulloa samppanjaa per vieras!

Lopulta, kun oikea sulhanen on löytynyt, häät on vietetty ja vaimoksi muuttunut morsian tarjoilee aviomiehelleen voileivän nojatuoliin raskaan työpäivän päätteeksi, hän hymyilee siunatussa tilassa onnistunutta valintaansa ja tuntee suunnatonta tyytyväisyyttä koko elämäänsä kohtaan. Tämän päivän vaimo tuntee varmasti samoin, mikäli saa istua itse nojatuolissa, katsoa tosi-tv:tä ja vastaanottaa rakkaalta mieheltään hänen saalistamansa höyryävän kiinalaisaterian tai rasvaisen pizzan. Vatsassa kasvaa jotain, mistä ei vielä tiedä, viittaako se elintasoon vai jälkeläiseen. Kirjoitan tätä kieli poskella, sillä a) minulla on taas nälkä ja tekee mieli edellä mainittuja -eteeni tuotavia- ruokia, b) kriiseilen avioliittokilojani, joita on kertynyt enemmän kuin naimavuosia. Onneksi kilot ovat kuitenkin vihkisormuksen muotoisena renkaana mahan ympärillä symboloiden toivottavasti kestävää liittoamme. Siis todennäköisesti kestävää, sillä vatsarasvahan on ikuinen. Mikäs sen mukavampaa, kuin syödä yhdessä herkkuja sohvalla, sotia Johnina ja Yokona pahaa maailmaa vastaan aseina lämpimät vällyt ja ruoka. Vastuu jokaisesta suuhun pyrkivästä juustonpalasta, viinintilkasta (hah!) ja konvehdista on kuitenkin vain ja ainoastaan minulla itselläni. Samaa vastuuta omista valinnoistaan peräänkuuluttavat myös kaksi rouvaa. Kukaan muu ei voi olla oman elämäsi suunnannäyttäjä kuin sinä itse. Ei edes kirjan kirjoittamisen aikakaudella. Sillä ainoa asia, jota voimme muuttaa, on oma luonteemme ja käytöksemme. Oivallus, jonka käytäntöön paneminen säilyy ikuisena kehityskohteenani. Veikkaan, että sinunkin. Onneksi vuosikymmenien päästä on (toivottavasti rakkauden lisäksi) jäljellä vain huono muisti ja sitäkin huonompi kuulo. Ja kuten rouvat sanovat ja josta olen täysin samaa mieltä:

”Arvokkaimpia luonteenlahjoja nuorilla ja vanhoillakin on rauhallinen hilpeys. Se hallitsee aina miellyttävällä ja usein voitokkaalla tavalla tilannetta elämän vakavilta ja vaikeiltakin näyttävissä käänteissä.” s.51

Ehken allekirjoita Morsiamen kirjan kaikkia väittämiä avioliiton kaikkivoipaisuudesta, mutta olen aina vilpittömän iloinen, kun jotkut päättävät astua avioliiton satamaan aidosta rakkaudesta tänä kyynisyyden ja rumuuden aikakautena (joka on toki vallinnut erinäisten kirjallisten lähteiden perusteella aina, yhtä kauan kuin on valitettu villin nuorison raggaroinnista kylänraitilla). Kenenkään ei tänä päivänä tarvitse mennä naimisiin. Niin, Suomessa. Olemme onnekkaita. Jos pitäisi valita yksi ohjenuora, joka elämäni aikana on jäänyt vahvasti mieleen ja jota olen myös noudattanut, on 100-vuotiaan mummon sanomalehtihaastattelusta luettu neuvo. Mummolta kysyttiin, minkä ohjeen haluaisit antaa nuorille. Mummo vastasi: Mene naimisiin vain puhtaasta rakkaudesta.

Lähteet Morsiamen kirjan lisäksi:

Suomen virallinen tilasto (SVT): Siviilisäädyn muutokset [verkkojulkaisu].
ISSN=1797-6413. 2017. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 10.7.2018].
http://www.stat.fi/til/ssaaty/2017/ssaaty_2017_2018-05-08_tie_001_fi.html?ad=notify

Marjukka Litmala: Avioeroprosessin piirteet. Tutkimus helsinkiläisistä avioeroista vuonna 2000. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2001. Verkkojulkaisu 2002.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10224/3725/litmala.pdf?sequence=1