Elämän riipaiseva merkityksettömyys

Jotkut päivät kuuluvat niihin, joita leimaa suuri eksistentialistinen kriisi. Tänään, aivan mielettömän viinitastingin ja makuhermoja hivelevän aterian jälkeen laahustin yli märkien, historiaa huokuvien mukulakivien ja kuuntelin kirkon kellojen säveltämää tuomiotunnaria. Kaiken yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin keitaassa piipahtamisen jälkeen koin suurta merkityksettömyyden tunnetta. Tuo tunne on varmasti tiettyyn pisteeseen asti terveellinen muistus ihmisen pienuudesta suuren ja käsittämättömän alaisuudessa. Tuo tunne voi olla voimakaskin muistutus siitä, että elämää ei voi hallita.

Vaan mistä koostuu se hallitsemisen arvoinen elämä? Kolmasosa siitä on nukkumista, mikäli on siunattu hyvillä unenlahjoilla ja käy töissä muualla kuin kambodzalaisen alihankkijan vaatetehtaalla. Valtaosa valveillaoloajasta menee valtaosalla aikuisväestöstä kuitenkin työntekoon. Sillä, miten voimme töissä, on elämänne kannalta aika suuri merkitys.

Sain kuulla työlleen omistautuneen ihmisen kertomusta hengentuotteistaan sellaisella palolla, että motivaation aste ei jäänyt epäselväksi. Rakastamalleen alalle antaa kaikkensa - riippumatta sääolosuhteista, poliittisesta tilanteesta, muotitrendeistä tai omista hetkittäisistä fiiliksistään. Sitoutuminen aaltoliikkeeseen on helpompaa, jos ja kun voi uskoa siihen mitä tekee. Tai siihen, miten elää.

Viime aikoina olen kuullut useasti luvun kolmekymmentä. Näin monta on kertynyt aviovuosia tai työvuosia saman yrityksen palveluksessa. Näiden kahden määreen välille voi varmasti laittaa monissa tapauksissa yhtäläisyysmerkin. Kun toinen pursuaa paloa kolmenkymmenen vuoden jälkeen ja toinen jättää aikaistetun eläkehakemuksen, voimme kysyä, kumman työllä on ollut tekijälleen suurempi merkitys. Toinen näistä työntekijöistä on isäni, jonka elämänfilosofian voi kiteyttää hänen ikivihreään pohdintaansa: "Tänne me synnytään ja sitten me kuollaan."

Karu fakta. Joitain voisi silti tapahtua siinä välissäkin. Jopa pessimistis-realistinen, mutta työmoraaliltaan liiankin tunnollinen isäni kertoi hiljattain ymmärtäneensä, että elämässä täytyy olla muutakin sisältöä kuin työ. Työ, josta ei lopulta jää muistoksi kiitoskuoria ja -tauluja enempää. Veikkaan, että valtaosalle ei jää niitäkään. Monien eläkepäiviä leimaa vain tyhjyys, jossa kukaan ei enää kaipaa näkymättömiä suorituksia. Elämän saa näkyvämmäksi astelemalla lähimarketiin, apteekkiin tai Alkoon, joissa asiakas huomioidaan nykyään välittömästi. Tämä huomio on monelle eläkeläiselle päivän oljenkorsi, happinaamari ja possumunkin aikaistettu korvike.

No, ihan eläkeiässä ei olla vielä, joten palataan aikaan ennen oman hautakiven suunnittelua (vaikka minua on totta puhuen kiehtonut työvöenopiston ruumisarkuntekokurssi). Kysyin isältäni, mikä hänen elämästään on tehnyt merkittävän. Hän kertoi vastaukseksi tarinan omasta isästään, joka hetki ennen kuolemaansa (en näköjään kykene nyt välttelemään elämän loppupäätä) sanoi lapsilleen: "Olen mä edes jotain hyvää saanut tässä elämässä aikaan." Lapset ovat varmasti elämän rikkaus ja sisältö silloin, kun lapsia on. Mutta monella ei ole. Yhä enenevällä määrällä ei ole, ja yhä harvemmalla on työ, josta todella voi nauttia. Isäni ymmärsi filosofisessa norsunluutornissaan, että työ ja lapset eivät välttämättä riitä elämän merkityksellisyyden syntymiseen: "Ehkä elämän merkitys on vain olla ja elää". 

Nyt kriisini ratkesi. Se päättyi kuin seinään. Kiitos isä!

Mutta lopulta, niinhän tekevät koiratkin. Ovat ja elävät. Ja hännät heiluvat. Mutta joku pitää koirista huolta (ei ajatella toista vaihtoehtoa nyt). Kuka meistä ihmisistä huolehtii silloin, kun olemme heikoimmillamme ja kaipaamme lohdutusta? Uskontojen edustajat tarjoaisivat tähän kysymykseen suoria vastauksia. Niin. Me tarvitsemme jumalat ja aatteet, jotta joku näkymätön pitäisi meistä huolta, antaisi elämällemme merkityksen, jota emme suorittamalla voi saada. Tarvitsemme merkityksen muiden seikkojen kuin tekojemme kautta. Silti hautailmoitusten ahkerat kädet ovat rauenneet joka ikinen sunnuntai. Omaisetkin muistelevat lähimpiään työn ja tekojen kautta.

Olen alkanut etsiä hyvinvointia ja merkityksellisyyttä aivan muista asioista kuin työ. Yritän käyttää vähäisen vapaa-aikani maalaten taivaanrantaa ja kulkien kotona rumissa haaremihousuissa, jotka eivät pysy ylhäällä säädyllisesti. En välitä, vaikka kotona olisi sotkua, sillä tuskin mietin sitä asiaa kuolinvuoteellani (taas!). Silti täytyy sanoa, että nyt, kun kotona on siivottu tip top puolittaisen pakon edessä (vieraita kävi kylässä), olo on seesteisempi kuin pitkään hetkeen. Paitsi nyt, kun poden kriisiä. 

Oikeastaan koko eksistentialistinen kriisi on hyvinvoinnin, valinnanvaran ja liiallisen ajattelun aiheuttama ongelma. Olen liian väsynyt ja viinipöhnäinen käydäkseni laajempaa filosofista monologia eksistentialismista. Googlettakaa. Mielenkiintoisempaa kahvipöytälukemista kuin sataan kertaan läpi luetut tarjoukset.

Kun edessäsi on kymmenen lasia täynnä toinen toistaan upeampia viinejä, ei yksikään maistu ainutlaatuiselta.  Vaikka jokainen ON ainutlaatuinen. Sen sijaan elämästä voi löytyä hetki, jolloin ainut kaapista löytynyt kyykkyviini onkin korkkiviallinen, mutta se maistuu silti hyvältä oikeiden ihmisten seurassa. Joskus tuo oikea seura voi olla oman persoonan valoisampi puoli. Ehkä nyt on aika kolkutella pääkoppaa ja kutsua tuo ikuinen optimisti esiin.

Katsoessani tätä pikkujoulukorttia keittiön pöydällä voin helpommin asettaa aivoni narikkaan kortin esikuvan mukaisesti.

Lisää kuvateksti