Käväisy Koirapuistossa

Nyt SE on vihdoin luettu. Olisiko vuoden 2019 kirjailmiö ollut Sofi Oksasen Koirapuisto? "Sofi Oksanen tekee sen taas ja osoittaa kuuluvansa maailmankirjallisuuden valioliigaan" on yhdistelmä takakannen alta löytyvistä kehusitaateista. Koirapuistosta on kirjoitettu paljon kaikkialla, eikä tietenkään suotta. Onhan kirjassa hyvä juoni ja aikatasot polveilevat laadukkaan elokuvamaisen kuvakerronnan tavoin eli koukuttavasti. Olen lähes varma, että Koirapuistosta tehdään vielä elokuva.

Mitenkään tähän kirjaan liittymättä pohdin, onko meidän lukijoiden helpompi pitää kirjasta, kun joku toinen on sen ensin ylistänyt taivaisiin, oikein painetusti. Yksilöt seuraavat massaliikettä, suositukset ohjaavat valintoja ja niin edelleen. Sofi Oksanen on kuitenkin jo saavuttanut aseman, jossa ei tarvita kirjaan liitettyjä korupuheita. Oksanen ei myöskään tarvitse pahinta luovan ihmisen painajaista: myyntivertauskuvaa itsestään vaikkapa hatustatemmatusti Suomen Liza Marklundina tai Pohjolan Paulo Coelhona. Jokainen taiteilija ja kirjailija haluaa tulla muistetuksi ja arvioiduksi omana itsenään. Hekin, jotka kirjoittavat anonyymina tai peitenimen suojissa.

En käy tässä läpi Koirapuiston juonta tai poimi kirjasta minuun vaikuttaneita sitaatteja, sillä en kuitenkaan löydä koskaan niitä oikeita kohtia jälkikäteen. Lyhyesti: Sofi Oksasen instavideon mukaan Ukrainaan ja Helsinkiin sijoittuva Koirapuisto on rakkaustarina. Nyt kirjan luettuani näen sen tarinana unelmien tavoittelusta, joka toisenlaisista lähtökohdista ja olosuhteista käsin voisi olla myös todellinen rakkaustarina. Unelma rakkaustarinasta on usein yhtä kuin rakkaustarina, vaikka jäljelle jäisi vain tyhjyys ja hukatut haaveet. 

Laskelmointi ja rakkaus eivät sovi mielikuvissamme yhteen, mutta karu todellisuus voi tehdä niistä erottamattomat. Kirjan kantava teema, hedelmöitysbisnes, on itse asiassa laskemoitua yritystoimintaa, jota markkinoidaan rakkauden täyttymyksellä. On vaarallista, kun ihminen alkaa tehdä mitä hyvänsä sen eteen, että saisi toiveensa toteutetuksi. Erityisen vaarallista tästä tekee nykyajan tekniset innovaatiot yhdistettynä maksimaalisia voittoja tavoittelevaan markkinakoneistoon. Kirjan loppu sinetöi kokonaisuudesta mielenkiintoisen ja se jää pitkäksi aikaa askarruttamaan mieltä - koko kirjan aihepiirin lisäksi. Pieni kontaktini Ukrainaan näyttäytyy myös uudenlaisessa valossa. Sellaisessa, jota sävyttää tapahtumakulkuihin liittyvät kysymysmerkit.

Koirapuisto jäi minulta joulukuussa pahasti kesken. Huomasin lukevani uudestaan pitkän matkan tekstiä - pidemmän kuin länsimaisesta elämästä haaveilevien ukrainattarien keskimääräinen juurikasvu. Edellä mainutun kaltaiset vertauskuvat ja aikaan sekä paikkaan sidotut nostalgisetkin mielleyhtymät arkisten tapahtumien symboleina toistuvat pitkin kirjaa kuin papanat koirapuistossa konsanaan (jossa ne tosin pitäisi olla kerätty säiliöön). Silti - suurena vertauskuvafanina pidin niistä kovasti (en papanoista), vaikka huomasinkin alkavani lukea tekstiä välillä aivan liikaa vertauskuvat edellä. Aloin pohtia, lentääkö ajatukseni myös tällä suomalaisella kotisohvalla muihin maisemiin kuin Keihäsmatkat Kanarialle. Pitäisikö minun suhtautua yhtä muka-älykkäästi lukemaani kuin naapureita kyyläävä pihapoliisi paikallislehtiuutisointiin? Toisaalta, ihminen, joka on joutunut jättämään maansa tai joka kaipaa jonnekin muualle, näkee kaikkialla muistutuksia haaveistaan. Kefiirinmakuinen makuinen arki voi olla juhla toisessa todellisuudessa. 

Koirapuiston yksi ansio on se, että siinä on jälleen kerran hallittu loistavasti aikakauden kuvaus. Jollei tiedä mitään Ukrainan lähimenneisyydestä, Koirapuiston lukemisen jälkeen tilanne on varmasti toinen. Jokaisen lapsesta haaveilevan ihmisen kannattaa ehkä myös lukea teos. Koirapuisto osoittaa hyytävällä tavalla, minkälainen moraalinen dilemma ja suoranainen rikosvyyhti voi syntyä tilanteesta, jossa ihminen päättää leikkiä jumalaa hinnalla millä hyvänsä. Lapsitehtailu alkaa muistuttaa tietyissä maissa jo rodunjalostusta ja siihen sisältyvät riskit ja jopa henkensä maksavat vähäosaiset luovuttajat. 

Suomessa tilanne on vielä varsin "hyvä", mutta moraaliset ongelmat hedelmöityshoitoihin liittyen ovat alkaneet nousta median uutisointiin yhä useammin. Yhdellä sukusolun luovuttajalla voi olla kymmeniä jälkeläisiä eri puolilla Suomea. Joku näkee hedelmöitysbisneksessä vain mahdollisuuksia, minä näen vakavia riskejä. Sillä toden totta, veri on usein vettä sakeampaa. Mitä seuraa, kun yhä useampi kansalainen on saanut alkunsa luovutetuilla sukusoluilla? Yksi paha visio löytyy Koirapuistosta.

Pidin Koirapuistosta, koska sitä piti helppolukuisuudestaan huolimatta pureksia. Se ei ollut liian kova luu, muttei myöskään pehmyttä huttua, jota koiranruokanakin markkinoidaan. Hehkutusjäännös: Neljä tähteä ja yksi puolikas tärkeän aiheen nostosta koko maailman tietoisuuteen.