Meillä on aina Pariisi ja ruotsinlaiva

Matkustusrajoitukset ja maailman tilanne ovat saaneet meidät kuuliaiset kansalaiset linnoittautumaan kotibunkkereihimme. Samaan aikaan kun orientoidumme pitkäkestoiseen kotoiluun tai mahdolliseen mökkikesään, katsomme haikeudella kuvia ja videoita menneisyyden matkoista ulkomaille. Jopa vihdoin järjestettyjä paperikuvia vuosikymmenten takaa ajalta, jolloin ulkomaanmatka oli vielä lähes ihme tavalliselle työssäkäyvälle. 

Katsoessani appivanhempien kuvaamaa kaitafilmitallennetta S/S Bore -laivan irtautumisesta Aurajoen laiturista kohti mahdollisuuksien maata Ruotsia, tunnen suurta haikeutta. Tuota aikaa ei enää ole - ei ehkä myöskään nauravia ihmisiä aurinkoisella kannella, joiden vilkutusta tahdittaa kameran sulkimesta aiheutuva kuvan välke. Olivatko he iloisia edessä siintävästä laivan legendaarisesta voileipäpöydästä vai työmahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli heille tarjota Suomea enemmän? Vai vain matkasta, elämyksestä itsestään?

Kuva: Keijo Hakanen/Turun museokeskus.

Kaukokaipuu ja pelkästään kaipuu naapurimaihin nostaa päätään ennenkuulumattomalla tavalla nyt, kun ei voi matkustaa. Etenkin lentopelkoinen mieheni haikailee koronattomaan Italiaan ja katsoo matkavideoitamme Roomasta harva se päivä. Samaan aikaan ajattelemme, että on hyvä, että ihmisten toisinaan lähes päämäärättömälle matkustus- ja tarvehamuamiselle tulee stoppi. 

Sen verran uskon kuitenkin matkustamisen ekspansiiviseen elpymiseen etenkin lähivesillä, että ostin Viking Linen osakkeita halvalla. Nyt olen entistä vahvemmin kytköksissä punavalkoisiin laivoihin. Onneksi jostain naftaliinista saattaa löytyä vielä Ville Viking -drinkkitikku, joka hohtaa neonvaloa pimeässä ilman Tsernobylia. Jos sen löydän, kastan sen kotona hämmentämääni Tom Collinsiin ja laitan taustalle soimaan ruotsalaista haitarimusiikkia. Vaihtoehtoisesti Tommy Körbergin euroviisukappaleen Stad i ljus, joka on yksi paattien hienoimpia vakiokaraokevetoja - riippuen toki laulajasta. 

Minä siis haaveilen ihan vain matkasta Ruotsiin. Vadelmaveneistä, buffetista ja vasta huonosti pestyistä hyttien vessoista, joiden lavuaarissa on kylmennetty kymmenet juomat vuosikymmenten varrella. Kuulen korvissani hedelmäpelin voittoisan kilinän, pubin kännisen älämölön ja henkilökunnan tervetulotoivotuksen Välkomna ombord. Tätä on mahdollisesti edeltänyt kameran laukaisimen ääni. Seuraavana päivänä on mahdollisuus ostaa tuo kierosilmäinen kuva viidellä eurolla.

Hohdokkampi näkemys risteilystä. Kuva: Matkapojat.

Sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ehkä se pitää ruotsinlaivojen kohdalla jossain määrin paikkaansa, sillä normaalioloissa niille on lähes aina tunkua. Yksi opiskelukaverini jopa tutki aikanaan ruotsinlaivojen viehätystä jonkinlaisena liminaalitilana: matkalla kun voi irtautua ns. normiminästä ja olla kahleista vapaa. Tiedämme kyllä, mitä tämä tarkoittaa etenkin pikkujoulukaudella. Pahempi rikos on kuitenkin prostituutio, salakuljetus ja muunlainen ihmiskauppa, jota laivoilla tai laivojen yhteyksien avulla harjoitetaan. Kyllä minä kaipaan sittenkin enemmän Ruotsiin. Nyt vain näen pelkän risteilyn eri valossa, vahvasti nostalgisessa.

Kuva: godispanatet.se. Pakko saada ensi reissulla uusia suklaakuorrutteisia vadelmaveneitä!

Tällä hetkellä olisimme mahdollisesti juuri nyt Hollannissa, mikäli koronapandemia ei  olisi pannut kapuloita lennonvarausjärjestelmän digirattaisiin. Ehdin jo innostua iloisesta Amsterdamista, upeista tulppaanimeristä ja kauniista hollantilaisesta maalaismaisemasta, johon olisimme saaneet perusteellisen tutustumiskierroksen mieheni sukulaisten ansiosta. Lomahaaveet vaihtuivat kuitenkin verannan hiontapölyyn ja lähes jokailtaiseen elokuvien katseluun takkatulen lämmössä. Eipä ole ennen tarvinnut polttaa enää toukokuussa, mutta nyt kaakeliuunista hohkaava lämpö antaa myös sielua hivelevää turvaa - yhtä lailla kuin sipsipussi. Ostin myös sipsiosakkeita kompensoidakseni kulutustani. Olen saanut osinkoa jo yhden sipsipussin verran! Menee se loma näinkin. 

Vasta nyt pääsen siihen aiheeseen, josta minun alunperin piti kirjoittaa. Katsoimme lomani aikana todella hyvän Woody Allenin elokuvan Manhattan, joka suorastaan pursuaa nerokasta ja hauskaa dialogia, kuten Woodyn leffat useimmiten. Oman lisänsä katselunautintoon tuo se, että esittipä Woody Allen ketä hyvänsä (useimmiten kuitenkin itsensä variaatioita?), hänen maneereistaan tulee aina mieleen hän, jonka vieressä elokuvaa katson. Jos Woody Allen olisi edelleen yhtä nuori kuin tuossa vuonna vuonna 1979 ilmestyneessä elokuvassa, hän sopisi hyvin sätkimään tulevaisuuden koronapandemia-aiheiseen satiiriin. Näen Woodyn jo lähestymässä epätoivoisesti naista valkoisessa suoja-asussa. 

Naisista ja ihmissuhteista on Manhattanissakin kyse. Mistä muusta saa kehitettyä yhtä väkevää draamaa? "Meillä on aina Pariisi", sanoo 42-vuotias eronnut käsikirjoittaja Isaac Davis (Woody Allen) vain 17-vuotiaalle rakastuneelle näyttelijäksi haluavalle tytölle. Alunperin lausahdus We´ll always have Paris on peräisin Casablancasta (1942), jota Allen on halunnut repliikillä kunnioittaa. Allen kirjoittaa jopa elokuvan vuodessa ja tekee tämän käsin kirjoittamalla ja paperia saksimalla ennen kuin kirjoittaa dialogin perinteisellä kirjoituskoneella puhtaaksi. Vain Woody Allen voi maineensa turvin pystyellä erossa digitalisaatiosta. Ja onko se jotenkin näkynyt hänen työnsä laadussa? 

Woody Allen ja Mariel Hemingway, joka oli vasta 16-vuotias kuvaushetkellä ja koki traumaattisen ensisuudelmansa Woody Allenin kanssa (linkki postauksen lopussa).

Kun tiedämme Woody Allenin olevan nykyisin naimisissa ex-puolisonsa Mia Farrow'n ottotyttären kanssa, (jonka kanssa hän adoptoi kaksi lasta vielä yli 60-vuotiaana), mietimme väkisin, kirjoittiko Allen viehtymyksestään jo Manhattanin käsikirjoitukseen. Kuitenkaan Isaac ei ota vakavasti 17-vuotiaan Tracyn (Mariel Hemingway) rakkautta, sillä tietää omasta näkökulmastaan, että nuoren ihmisen rakkaus on haihtuva ja muotoaan muuttava. Silti Isaacin lähipiiri suhtautuu aika ymmärtäväisesti tämän ja Tracyn väliseen vetovoimaan. Pakkaa sekoittavat Isaacin lesboksi kääntynyt ex-aviovaimo Jill (Meryl Streep) paljastuskirjoineen sekä hyvän ystävän salarakas Mary (Diane Keaton), johon Isaac sitten rakastuukin itse. 

On helpompaa valita samanikäinen kumppani samasta elämäntilanteesta, mutta kypsyyttä ikä ei välttämättä mittaa lainkaan. Näin saa myös Isaac lopulta huomata katsojan miettiessä, että lopulta koko elokuvan kypsin hahmo on se kaikkein nuorin, 17-vuotias. Usein kuitenkin "kokeneet ja fiksut" jopa ylenkatsovat nuorta viattomuutta, sillä aikuiset voivat olla paljon turmeltuneempia ja suorastaan sekaisin ihmissuhdemarkkinoilla. Rakkaus on yhtä arvokasta ja puhdasta minkä tahansa ikäisenä. Jos 6-vuotias ilmoittaa olevansa rakastunut tarhakaveriinsa, tuo paljastus on syytä ottaa vakavasti ja kunnioittaen vastaan. 

Kuva: United Artists. Myös tosielämän ex-rakastavaiset Diane Keaton ja Woody Allen ikonisella New Yorkin kuvauspaikalla. 

Ruotsinlaivalla olen minäkin joutunut aikanaan ottamaan vastaan harvat surkeat neuvot rakkaudessa. Erehdyimme ystäväni kanssa lähtemään risteilylle juuri pikkujouluaikaan. Jo terminaalissa oli käynnissä järjetön kollektiivinen seuranhaku, joka yltyi uusiin ulottuvuuksiin laivan yökerhossa. Lopulta istuimme kaverini kanssa puolialistuneina samettituoleilla, joita ympäröi seitsemän nelikymppistä, enemmän tai vähemmän humalaista miestä. 23-vuotiaan näkökulmasta he olivat setämiehiä, myös juttujensa puolesta. Olin parisuhteellinen silloin jo aika huonossa suhteessa, muttei olisi tullut mieleenkään pettää (ei todellakaan tuon tarjonnan eikä paremmankaan kanssa) . Tästä aiheesta juttelimme pitkään naimisissa olevien herrojen kanssa, jotka pitivät minua täysin naiivina. Yksi herroista löi vetoa, että kymmenen vuoden sisällä olen pettänyt. Minulta jäi tietämättä, mitä olisin saanut palkinnoksi, mutta se on edelleen saamatta. 

Tilastoja vasten pettäminen on kuitenkin yleisempää kuin koko elämän kestävä uskollisuus. Minua järkytti se suhtautuminen, jolla arvokysymys leimattiin nuoren ihmisen naiiviksi viattomuudeksi. 

Tämän kääntökollaasin nimi on...

... Nous aurons toujours Paris (meillä on aina Pariisi), 2019.

Ehkä se on sitä samaa naiiviutta, jonka takia en halunnut myöhemmin eronneena jonottaa Pariisissa Eiffelin torniin. Halusin mennä sinne vain rakastuneena. En huomaa itsessäni juuri eroa tuohon päivään. Ehkä olen vain aina ollut romantikko, jota keskiaikainen runonlausuja olisi arvostanut enemmän kuin nykykyynikko. Onneksi minulla on kuitenkin nyt puolisona yhtä lailla romantikko, jonka kanssa laulamme samaa kieltä. Ja meillä on aina Pariisi, vaikka vasta toinen meistä on siellä käynyt. Uskon kuitenkin, että vielä koittaa päivä, jolloin mieheni välttelee pariisilaiskoirien kakkakikkareita kadulla, juo maailman kalleimman kaakaon Champs-Elyseellä ja pettyy Eiffelin tornin gloriattomuuteen japanilaisten tukiessa selfiekeppiensä kanssa samaan kuvaan. Pariisin matkan jälkeen voimme ehkä huojentuneina todeta, että meillä on aina koti, toisemme ja ruotsinlaiva. 

Lue vielä: 

Woody Allenin suurkaupungit

Mariel Hemingwayn kokemukset ja Woodyn mieltymykset

Manhattan Film-o-holicissa