Siellä missä koti on - asuntohaaveita ja maalaisnostalgiaa

Kuulun siihen pesänrakentajakoulukuntaan, joka innostuu tasaisin väliajoin etsimään kuvitteellista, muka parempaa asuinpaikkaa. Luonnollisesti kuvitteelliseen paremmuuteen liittyy aina raha. Parempi ja ihanampi on yhtä kuin kalliimpi, mutta palkkani laahaa ikävästi unelmien loittonevassa perässä. Toisaalta sisämaasta löytyvän mummonmökin voi saada todella halvalla, jopa koronaisen mökkibuumin keskellä. Emme kuitenkaan voi muuttaa ympärivuotisesti asumaan keskelle korpea, vaikka sinne mieleni usein tekevi. Ymmärrän varsin hyvin, että oltuani vuoden vailla jatkuvia ihmiskontakteja, olisin ehkä jo valmis palaamaan kaupunkiin.

Vanhaa miljöötä - ei korvessa vaan Naantalissa. 

Ja mikäs täällä on ollessa. En usko, että meidän varallisuudellamme voisimme saada kovin paljon parempaa kotia verrattain kalliilta asuntomarkkina-alueelta. Kuin asuisimme pikkukylässä kaupungin ulkopuolella, ja silti voimme vielä kävellä torille.

Ennen ei välttämättä edes tarvinnut. Lapsuudenkodissaan asuvan naapurimme mukaan täällä oli vielä muutama vuosikymmen sitten 20-30 kivijalkakauppaa sekä monien yhä muistamat pankit, kukkakaupat ja kuppilat. Nyt on palveluista jäljellä... hmm, kebabkioskeja!? Nykyaika rantautuu kovaa vauhtia muunkin kuin uudelleenkaavoituksen muodossa. Kebabit tosin ilmestyivät suomalaisten huulille jo 1990-luvulla.

Lama-aika oli myös lopullinen kulminaatiohetki suomalaiselle asuin- ja ympäristöpolitiikalle. Jäljelle jäivät tyhjät konttorit, laput kauppojen luukuille. Vanhuksia alettiin kärrätä palvelutaloihin jatkuvasti tyhjenevältä maaseudulta.

Vaikka Ruotsiin muutto ja kaupungistuminen 1960-1970-luvuilla vaikuttivat valtavasti suomalaiseen väestöhistoriaan, tuolloin oli vielä olemassa niin sanottu kylä- ja maalaiskulttuuri, joka ehkä oli jo muuttumassa esikaupunkialuiden ja lähiöiden myöhemmin hiipuviksi aktiviteeteiksi. Lähiöistä löytyvät betoniset seurakuntakuutiot toimivat kuin linkkeinä lapsuuden kotipappilaan, lohtuna ja turvana. Nyt nuo rakennukset ovat joko purettuja homevaurioiden takia tai valjastettu uusiin käyttötarkoituksiin. Sen sijaan vanhat pappilat saattavat olla nykyisin "tavallisten pulliaisten" asuinkäytössä eikä enää kirkonväen. Vanha restauroitava pappila on luonnollisesti myös oma haaveeni - ehkä se kaikkein hintavin ja parisuhdekriittisin.

Olohuoneemme käy sentään pienoispappilasta. Jos soittaa vielä virsiä pianolla (tai vielä pahempaa, nokkahuilulla), tunnelma on autenttinen!

Mennään kuitenkin vielä hetkeksi takaisin kaupungistumisen äärelle, tai oikeastaan moderniin maalaiskaupunkilaisuuteen. Olemme olleet jo vuosia palaamassa jossain määrin uuteen vanhaan kotoilun, mummoilun ja kaupunginosaviikkojen suunnittelun myötä. Kaupunginosien pihakirppikset ovat osa tätä kehitystä, jonka osallisiksi pääsemme toivottavasti tänäkin vuonna.

Olemme jälleen innostuneita kutomisesta, perinneruuasta ja kaikesta siitä, mitä mummokin teki. Tosin emme vaihtoehdottomuudesta, sukupolvet ylittävästä alistumisen ketjusta sekä työnteosta työnteon itsensä vuoksi. Haluamme valita itse elämämme sisällön tuomalla siihen nostalgisia ja usein myös järkeviä osia menneisyydestä yhdistämällä ne modernin maailman helppouteen ja trendikkyyteen.

Haluamme elää merkityksellistä elämää. Ehkä tämä haave on noussut monen kohdalla uuteen arvoonsa koronakevään aikana. Pakollinen tai haluttu irtiotto töistä joko kokonaan tai fyysisesti etätöihin on ollut merkittävä askel kohti uudenlaista tulevaisuutta. Jatkossa voimme haaveilla yhä enemmän sellaisesta asuin- ja työskentely-ympäristöstä, joka vaalii ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Vaikka kaupungistuminen kiihtyy edelleen, myös vastareaktio on ollut selvästi nähtävillä (esim. pako Helsingistä "uusille" hipsterikeitaille Mathildedaliin ja Fiskarsiin).

Kuva: Johanna Holvikallio/Visit Finland.
Loviisan wanhat talot -tapahtuma on tältä vuodelta peruttu, mutta ehkä ensi vuonna minutkin löytää sieltä?

Some ja sisustuslehdet ovat täynnä viehättäviä puutalounelmia, joita selatessa mietin usein, miten "noin nuorilla" on varaa hankkia tuollainen paratiisi, aikaa remontoida sitä ja vieläpä jaksamista puunata koti kuntoon kolmen samaan henkeen puetun lapsen kiljuessa jaloissa. Tuskin kaikki ovat voineet saada taloa perintönä tai järjetöntä pankkilainaa. Ehkä he ovat vain riittävän hyvätuloisia. Jos molempien palkka alkaa kolmosella, monenlaiset haaveet alkavat olla mahdollisia toteuttaa. Mutta meidän vaihtelevat palkkamme alkavat ennemmin yhteensä kolmosella! Onneksi sentään some ja taloparatiisilehdet ovat ilmaisia tai edullisia!

Tämä tölli löytyy Nääsvillestä eli Tampereelta, mutta se on valjastettu venematkailijoiden tarpeisiin. 

Täytyy myös muistaa, että moni asuntohaaveeni ja -haaveemme on jo toteutunut, vaikken joskus voinut mitenkään uskoa siihen. Asumme nyt kauan etsimässämme puutalossa, meillä on yhden sijaan jopa kolme toimivaa tulisijaa, vanhat vetoisat, mutta ihanat ikkunat, vanhat peiliovet, lautalattiat ja -katot koristeluineen, pinkopahvit, veranta, puutarha, puuvaja, sekä oikeasti mahdollisuus asua tässä paratiisissa meidän tuloillamme! Miksi ihmeessä siis haikailen mitään muuta?

Liköörin antimetkin heruvat omalta pihalta. 

Ehkäpä vastaus on yksinkertaisesti loputon ihmisen tyytymättömyys. Kun johonkin tottuu, alkaa kaivata muutosta, vaikka jopa pelkäisi sitä tai ei pitäisi sitä järkevänä.

Asuinpaikan viihtyvyyteen vaikuttaa myös hyvin paljon ympäröivät ihmiset. Jos on itse kotonaan taipuvaisempi erakkouteen kuin jatkuvaan sosiaalisuuteen ja kuulumisten vaihtoon, voi perinteisellä puutaloalueella asuminen käydä ajoittain raskaaksi. Tämä on aivan toista kuin koskaan aiemmin kerrostalossa koettu tai vielä aiemmin omakotitalossa, asuessani vielä lapsuudenkodissani. Ehkäpä sieltä on peräisin tarve saada kaikki: vanhan talon henki, mutta myös niin suuri piha ja etäisyys, että saa elää aivan rauhassa.

Esivanhempani asuivat Högsårassa lähes 200 vuotta...

---mahdollisesti näissä jäljellä olevissa taloissa. Täältäkö kaipuuni omaan rauhaan on peräisin?

Kaikkea ei voi kuitenkaan saada - se on hyvä muistaa erilaisista unelmakodeista haaveillessa. Minulla ei ole enää yhtään ikävä tunkkaista 1960-luvun retrokotiamme, mutta huomaan kaipaavani vanhoja Marimekko-verhoja sekä ihme kyllä myös psykedeelistä vessan seinää. Kumpikaan näistä ei sopisi tähän kotiin sitten lainkaan. Ehkä vaihtelunhalu onkin se, mikä ohjaa meitä yhä uudelleen kohti Oikotietä ja Etuovea. Jos emme voi itse saada, voimme ainakin kuvitella. Ja onhan aina yhtä hauskaa tirkistellä muiden koteihin, eikö?

Keittiömme oli joskus siisti. Muuttopäivän aamun verran!

Parempi vain katsoa tätä kuvaa ja ajatella: ei koskaan enää. Lähes 400-kiloinen antiikkipianoni saatiin lopulta sisään parin kuukauden "yrityksen" jälkeen neljän miehen voimin poistamalla ensin karmit verannan ovesta. Jos pianoani ei saa täältä enää ulos, en taida lähteä minäkään! 

Millainen olisi oma unelmakotisi ja -ympäristösi, vai elätkö kenties jo keskellä sitä?