Ikä ei ole vain numero

Menetettyäni äänikirjaneitsyyteni ja palan sydämestäni Eeva Kilven ajatuskokoelmalle Sininen muistikirja aloin pohtia yhä enemmän vanhenemisen mystiikkaa. Tosin, jos kysyisin äidiltäni tai anopiltani, he sanoisivat kumpikin, ettei vanhenemisessa ole mitään mystistä - tiedossa on ainoastaan uutta kremppaa toisensa jälkeen, kehon rapistumista ja mielen voipumista. "Vanhaksi ei ole tulemista" taitaa olla anoppini suosikkilause juuri tällä hetkellä. Sama fiilis välittyy myös Kilven ajatuksista noin 20 vuoden ajalta, joissa vanhuuden tuntemuksista välittyy kuitenkin enemmän yksinäisyys ja ikävöinti kuin fyysisen rappeutumisen tuskaisuus.

Äitini tokaisi minulle viimeksi nähdessämme: "sinäkin se vanhenet kovaa vauhtia". Lienee siis minunkin ajankohtaista pohtia vanhuuden ja vanhenemisen olemusta! Toivon kuitenkin, että minulla on vielä reilusti aikaa elämäni viimeisiin kirjallisiin merkintöihin. Toivon myös, että joku löytää nuo ajatukset ja keksii niille yhtä hyvän käytön kuin Kilven jälkipolvi alunperin käsin rustatulle, lahjaksi saadulle siniselle muistikirjalle.

Viimeisen 1,5 vuoden aikana olemme viettäneet neljät pyöreät. Seuraavaksi on minun vuoroni, klups.

Ihminen vanhenee jo synnyttyään, mutta harva pohtii ikääntymistään kremppojen kautta vielä minun ikäisenä, alle 40-vuotiaana. Kilpaurheilijat kuitenkin tiedostavat varsin hyvin, että ihmiskeho alkaa fyysisesti rapistua jo 25-vuotiaana. Solut eivät enää uusiudu, tai ainakin niiden uusiutuminen hidastuu vuosien vieriessä yhä kiivaampaa tahtia. Suorituskyky alkaa laskea ilman treenaamista, lopulta siitä huolimatta. Kuitenkaan vielä 50-vuotiaanakaan ei ole liian myöhäistä vaikuttaa fyysisesti omaan vanhuuteensa. Oikeastaan silloin alkaa olla viimeiset hetket, jolloin voi vielä merkittävällä tavalla vaikuttaa vanhuuden lihaskuntoon sekä dementian ehkäisyyn eli toisin sanoen omaan elinikäänsä.

Monet "vanhat sielut", joksi tietyllä tavalla luokittelen myös itseni, miettivät vanhenemista jo nuorena. Tiedä sitten, johtuuko tämä omalla kohdallani siitä runsaasta ajasta, jonka olen lapsuudessani viettänyt suvun vanhusten parissa vai siitä, että minua on aina kiinnostanut ihmisten elämäntarinat sekä ajan katoavaisuus. Jälkimmäisen takia olen tuntenut jopa tuskaa esimerkiksi siitä, että lapsuuteni on päättynyt. Tuo vahva tunne läpäisi muuttuvan kehoni viimeisenä kesänä ennen yläasteen alkua, istuessani saunan jälkeen pihallamme isomummuni ompelemassa kylpytakissa.

Muistan myös hyvin kaikki ne hetket, jolloin vuosikymmeneni ensimmäinen numero on vaihtunut.

Kolmenkympin kriisini kesti yhden päivän, mutta se oli huomattavasti runsaskyyneleisempi kuin pitkä, kalvava ahdistus 24-vuotiaana. Tuossa iässä tajusin opiskelevani itseni työttömäksi ja eläväni kaikin tavoin sellaista elämää, jota halusin paeta. Samaan aikaan äitini muisteli, miten hän oli 24-vuotiaana jo äiti ja työskennellyt opiskelemallaan puolikutsumusalalla neljä vuotta. Ajat muuttuvat suoraviivaisemmista koukeroisemmiksi, aivan kuin ihmismielen ikuisuusongelmat. Tippaleiväaivoilla alussakin on koukero, lopussa koukeroiden sekasotku! Eeva Kilpi sanailee hienosti: Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä, että se jännitys edes ajoittain hellittäisi.

Nuoremmalla iällä, siis alle keski-ikäisenä, vanhenemisen ongelmat liittyvät usein saavutuksiin ja omaan paikkaan maailmassa. Toisaalta vanha ihminen kelaa näitä asioita mielessään yhtä lailla, perspektiivinä on vain eletty elämä, joka ei enää palaa. Terveydentilasta ja iästä riippuen ei ole enää uusia mahdollisuuksia, ellei kahvimerkin vaihtoa ja ajatusten kirjaamista ylös lasketa sellaisiksi.

"Tässäkö tämä oli? ". Kun mummolleni kerrottiin, että päiviä on jäljellä vain vähän, hän ei olisi arvannut olevansa "niin kipiä". Hän ei myöskään arvannut elävänsä niin pitkään. Mummoni oli pelannut spiritismiä nuorena ja saanut silloin päähänsä, että hän kuolee 78-vuotiaana. Täyttäessään 78 hän kertoi asiasta minulle, muttei edelleenkään ainoastakaan ruumiin vaivasta. Mummoni ei koskaan valittanut mistään. Hän vain eli, luki sanomalehtiä, katsoi Kauniita ja Rohkeita ja nauroi maailman menoa. Mummoni eli 12 vuotta povattua kauemmin, ollen valmis lähtemään, mutta tuntien siitä suurta haikeutta.

Eeva Kilpi kirjoittaa (äänikirjassa Eija Ahvo puhuu) ikävöinnistä ja siitä, miten tuo sana on juuri suomen kielelle tyypillinen. To miss somebody on aivan muuta merkitykseltään. Ikävöinti on abstraktimpaa, siinä paljon vähemmän konkretiaa kuin kaipauksessa. Kuitenkin itse koen, että ikävöinnissä on usein kyse ihmisen ikävästä toisen luo. Ihmisellä on ikävä aikaan, jolloin hän oli kiinteä osa jotakin, osa yhteisöä. Eeva Kilpi muisteli aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Myös äitini kuvailee usein, miten ihanaa elämä tuolloin oli huolimatta sen silloin koetusta ajoittaisesta raskaudesta. Elämä oli täyttä, täydellistä juuri sellaisenaan. Vasta perspektiivi, jo orastava ikävöinti on antanut näille ajatuksille tilaa.

Minusta elämä on juuri nyt, tämän ikäisenä, todella kuormittavaa henkisesti. Tässä iässä tehdään monet loppuelämään vaikuttavat valinnat ja yritetään luoda urakuplaa täysillä. Elämäni on silti monessa suhteessa aivan samassa pisteessä kuin 24-vuotiaana. Olen ihan yhtä pihalla. Nyt sentään omallani tai pankin omistamassa, mutta tämäkin asia voi muuttua riippuen valinnoistani. Jokin minussa pistää silti vastaan, että seurasin kuvitteellista kutsumusalaa vaikkapa toiselle puolelle Suomea. "Mieluummin tuttu helvetti kuin tuntematon paratiisi", tulee joskus mieleen. Minulla on  niin kiire ratkaisemaan elämän ongelmat, etten malttaisi elää niiden keskellä. Työvalmennuksessa käytyäni ehdotinkin itselleni valtakunnansovittelijan ammattia.

Jos henkinen kuorma painaa, niin tunnen myös fyysisesti, etten ole yhtä nuori kuin parikymppisenä. Tiedän, että tämä kuulostaa vuosikymmeniä iäkkäämmän mielestä huvittavalta, mutta minulla ei ole vielä kokemusta muusta. Lähinnä tunnen ikääntymisen rytmin tarpeena, rytmittömyydestä johtuvana aivosumuna. Tarvitsen enemmän säännöllistä unirytmiä ja pidemmän mikrotauon huhkiessani töissä jonkin monotonisen liikkeen parissa. Juostessa nautin enemmän pysähdyksistä, jolloin voin katsoa kauas horisonttiin ja antaa myös silmieni levätä. Vielä en tunne, ettenkö jaksaisi kantaa elämää, ainakaan omaani. Vielä tunnen pystyväni mihin vaan, tietyistä terveydellisistä rajoitteista huolimatta.

Yli 60-vuotias äitini on jo aivan toista mieltä. Hänen mielestään elämä oli 50-vuotiaaksi asti laadukasta, sitten alkoi hikinen ja uneton vuoristorata, joka loiveni tylsäksi alamäeksi. Lopulta on edessä enää ylämäki, jota ei kahdenkymmenen vuoden kuluttua jaksa kulkea ilman rollaattoria ja huohotustaukoja.

On ravisuttavaa nähdä omat vanhempansa niin erilaisina ensimmäisiin muistikuviin verrattuna. Katsoessani oman käteni ihoa muistan hetken, jolloin kysyin tuolloin 36-vuotiaalta äidiltäni, miksi hänen kätensä ovat jo niin ryppyiset. Luulisi, että 12-vuotiaalta tulisi jo järkevämpiä kysymyksiä suusta, mutta persikkaihoa vasten äitini kädet olivat hyvin ahavoituneet, töistä ja jatkuvista pesuista rasittuneet. Omat käteni näyttävät nyt tismalleen samalta, mutta olen yrittänyt panna asiaa koronakevään hygieniahärdellin piikkiin.

Mummoni sanoi 80-vuotiaana, että tuntee ja ajattelee yhä samoin kuin 20-vuotiaana, kroppa vain näyttää eriltä. Jossain määrin uskon tähän myös omalla kohdallani, etenkin tuohon kehon muutokseen! Mutta muuttuuko ihminen lopulta merkittävästi aikuisiällä? Perspektiivi muuttuu ja tietynlainen idealismi ja mustavalkoisuus vähenevät (yleensä) ja opimme virheistämme. Mutta muuttuuko sisäinen perusminä - se, jota emme ehkä aina paljasta lähimmillekään? Pystyn pääsemään eri ikäisiin elämäni hetkiin tuosta vain, tunnistaen täysin sen mielenmaiseman, jonka jaan nuoremman ja vanhemman itseni kanssa. Onko vanheneminen siis lopulta enemmän nuoruuden fyysisen helppouden ja mahdollisuuksien ikävöintiä? Kremppalähtöinen voivottelu ja tuskastuminen lopulta vain korostavat sitä, että monttu odottaa valmiiksi kaivettuna.

Mitä ironiaa, että mentyäni toissaviikolla lenkille hautausmaan kautta, iltakymmeneltä paikalla olivat vain minä ja haudankaivaja. Katsoimme toisiamme hetken kummastuneina. Ehkä minun aikani ei ole vielä montun oma, mutta tuo hetki muistutti keskellä hautaustoimistomaista iltaruskoa hienolla tavalla ihmiselämän rajallisuudesta.

Mutta haluaisiko kukaan lopulta olla enää nuorempi kuin juuri tällä hetkellä on? Uskon, että nuoruuden henkistä ponnistelua ja epävarmuutta harva ottaisi enää uudelleen elettäväksi. Ehkä paras ikä on nyt, jota parhaillaan elämme. Ikä on sittenkin vain numero, kun sen irrottaa ajan kontekstista ja säilöö hetkessä eläjän mukana kulkevaan naftaliiniin.

Sininen muistikirja sitaatteineen muissa blogeissa:

Kirjailija Hannu Mäkelän blogi

Marjatan kirjat ja mietteet

Kirjojen kuisketta

Elämä on ihanaa


Eeva Kilven haastattelu:

Suomen Kuvalehti