Itsenäisyyspäivän ajatuksia poikkeusoloissa

On aika itsestäänselvän kirjoitusaiheen, vaikka Suomen itsenäisyys on kaukana itsestäänselvästä. Se on iskostettu kollektiiviseen tajuntaamme sinivalkoisella eetoksella ja hyvä niin - on hyvä, ettemme elä enää 1970-luvun ilmapiirissä, jolloin veteraanien uhrauksia vähäteltiin tyyliin "mitäs menitte sinne". Eipä paljon kyselty. Ei kyselty yhdeltätoista minun ja mieheni yhteenlasketulta sukulaiseltamme, jotka taistelivat rintamalla. He olisivat varmasti mieluummin hoitaneet metsää, uittaneet tukkia, soittaneet pianoa hotellin aulabaarissa tai jatkaneet torppansa rakentamista nykyisin menetetyllä maalla, jos olisivat itse saaneet valita. Yksi heistä olisi varmasti halunnut ollut läsnä lomilla taiotun tyttärensä syntymässä sen sijaan, että saapuu paikalle vainajana arkun uumenissa. Näiden tositarinoiden täyttämä maa on Suomi, jossa taistellaan nyt näkymätöntä vihollista, koronapandemiaa vastaan. 

Suomalaista sinnikkyyttä Turun jokirannassa.
Paljain jaloin läpi hangen kohti toivottavasti edessä siintävää tulevaa on myös ollut
karu todellisuus monelle sodan kauhut kokeneelle. 

Tänä vuonna vietämme itsenäisyyspäivää poikkeuksellisissa oloissa - ensimmäisen kerran itsenäisyytemme koetinkiven toisen maailmansodan jälkeen. Monet ikäihmiset ovat tuoneet esille, kuinka koronapandemia on pieni vitsaus sota-ajan kärsimysten rinnalla. Ja kuitenkin samalla niin merkittävä, ettei moista ole koettu sota-ajan jälkeen. Edes sota-aikana ei rajoitettu kokoontumisia, vaikka Linnan juhlia ei vietettykään. Eristäyttyminen läheisistä ja tuntemattomista on ollut monelle suurempi haaste kuin olisi voinut kuvitella, kun se liittyy vielä mahdollisiin taloudellisiin ongelmiin ja elämää jo muutenkin rajoittaviin perussairauksiin. Ja jo aiemmin koettuun sielua riipivään yksinäisyyteen, jonka torjuntavoittoa yrittää tarjota pimeydessä välkkyvä tv-ruutu. 

Näissä kahdessa poikkeuksellisessa aikakaudessa on paljon yhdistäviä tekijöitä, joista vähäisin ei ole tarve järjenkäyttöön perustuvalle yhteistyölle. Konsensukselle, joka löydetään saman veneen sisäpuolelta ainoastaan samaan suuntaan soutaen. Sillä ei pitäisi olla väliä, näyttääkö taivaanranta sinertävältä vai punertavalta. Kunhan se on yhteinen, sinne kyllä mahtuu kaikki värit. Toisen maailmansodan aikana häivytettiin ansiokkaasti valtavaa jäljelle jäänyttä juopaa punaisten ja valkoisten väliltä, joka toki yhä tänään on jossain määrin nähtävissä. Mutta sota-aikana tehtiin yhteistyötä aseveljien taustoista riippumatta. 

Tämä kuva taitaa olla oikea suomalaisuuden keskittymä.

Sen sijaan koronapandemia tuntuu pikemminkin kasvattaneen ääriajattelua sekä yhteiskunnan polarisaatiota. Ehkä tähän on vaikuttanut koko maailman tilanne, Trump-johtajuus kirsikkana kakussa. Elämme viihteellistyneessä, mutta sitäkin karummassa todellisuudessa. Perussuomalaiset on nyt gallupeissa suurin puolue kannatukseltaan, enkä ihmettele. Kautta historian kriittiset ajat ovat sataneet apetta äärioikeiston ja uskovaisleirien laariin. Kriisin keskellä on tyypillistä etsiä syyllisiä ilmiöihin ja tapahtumiin, joten on luontevaa, että jo entuudestaan syyllisiä etsivillä ryhmittymillä on tarve tarjota helppoja "vastauksia" kansakunnan hätään. Silti on ollut ihailtavaa, että eduskunnassa on myös kyetty aitoon konsensuksen etsimiseen eikä vain päälleliimattuun opposition pyrkimykseen vääntää kaikesta ongelma, johon heillä olisi tarjota parempi ratkaisu kuin hallituksella.

Niin, Suomen "tyttöhallitus" on pärjännyt koronapandemian keskellä kansainvälisestikin arvioituna kovatasoisesti. En haluaisi kirjoittaa perään naisten taidosta olla joskus tai useinkin pätevämpiä johtajia kuin miesten, sillä en halua nähdä tässä sukupuolierottelua. Mutta naisten kykyä johtajuuteen ei pitäisi enää vähätellä piiruakaan. Naisilla saattaa olla myös luontaista organisointi- ja selviytymiskykyä ammennettavaksi ihan jo evolutiivisista syistä, vaikka aina nostetaan esille naisten miehiä pehmeämmät arvot johtajuudessa. Nainen on sinnikäs ja etenkin kriisien keskellä naisista löytyy resilienssiä ja kykyä tukeutua verkostoihin miehiä enemmän. Tämän näkee pienoiskuvana siitä, miten valitettavan monelle miehelle käy avioeron jälkeen naisen porskuttaessa elämää eteenpäin. 

Suomi jälleenrakennettiin vahvasti naisten tekemällä työllä. Tämä rupeama alkoi jo sota-aikana, jolloin kaikki aiemmin miesten tekemät työt jäivät pakosta naisten kontolle. Yksi sodan uhreista - tämän arkussa tuodun vainajan vaimo, joka menetti kotinsa lisäksi miehensä kuopusta odottaessaan, viljeli yksin tulevaa vuokramaatilaa, hoiti eläimet ja siinä samassa kuusi lasta. Hän ei koskaan huolinut uutta puolisoa edes avuksi itselleen, sillä parempaa ei voinut saada. Elämä oli köyhää, mutta isättömiksi jääneiden lasten mielestä silti hyvää. Silti he kuulivat, miten äiti itki öisin ja tukahdutti kyyneleensä pitäkseen elämän kasassa.

Kun ihmisen on pakko selviytyä, hän yleensä selviytyy. Romahdus iskee vasta myöhemmin, eikä kaikilla silloinkaan. Toiset taas lamaantuvat pysyvästi, menettävät mielenkiintonsa elämää kohtaan. Ulkopuolisille ehkä tämäkin näyttäytyy tyynenä selvitymisenä, vaikka totuus olisi toinen. Näin kävi sukumme toiselle sotaleskelle, joka kasvatti neljästä kolmeen vähentyneen lapsijoukon yksinään appensa rahallisen tuen avulla, kun sotalesken tuki ei riittänyt elämiseen.  

Kolmas sodassa kuollut yhdestätoista siellä taistelleesta sukulaisestamme ei ehkä ollut perheellinen. En tiedä tätä ja nyt on liian myöhäistä kysyä. Hän kuoli sodanjälkeisissä miinanraivaustöissä, ei rintamalla. Haluaisin selvittää tätä sukulinjaa enemmän. Linkki siihen oli nyt jo menehtynyt mummoni, joka kertoi vasta viimeisenä joulunaan toimineensa lottana. Kukaan ei tiennyt tätä. Hän ei tehnyt koskaan itsestään numeroa, vaikka maailman luvuista olikin kiinnostunut. Ja kun ei itse tiedä jotain asiaa, ei osaa kysyäkään siitä ajoissa. Tarinat vaativat keskustelua tai perustellisen muistelijan omaehtoisen kirjaustyön kantaakseen tuleville sukupolville. Arkistojen kirjoitetut detaljit jäävät tyngiksi ilman niiden elävöittämistä kertomuksiksi. Mutta jotain sentään niistäkin selviää. 

Ryhdyimme eilen laskemaan varmuudella tietämiämme, sotaan osallistuneiden sukujemme henkilöitä eri näkökulmista. Vielä 60 vuotta sitten laskeminen olisi ollut aika lailla turhaa, sillä oli selvää, että lähes jokainen suvun jäsen on osallistunut sotaan jollain tavalla. Mutta nyt aikaa on kulunut, emmekä enää tiedä kaikkia käänteitä. Varmuudella tiedämme että: 

- 11 henkilöä taisteli sodassa (tähän todennäköisesti voi lisätä ainakin 5 henkilöä)

- 3 kuoli (joista yksi haavoittui taistelussa, yksi sai sairauskohtauksen rintamalla ja kuten mainittu, yksi menehtyi miinanraivaustöissä)

- 2 alkoholisoitui sodan jälkeen (6 selvityneistä ei tietääksemme, mutta yhden ei-alkoholisoituneen veteraanin neljä poikaa alkoholisoitui enemmän tai vähemmän).

- 5 naista toimi lottana joko rintamalla tai ns. kotilottana

- 3 henkilöä osallistui asekätkentään ja sen suunnitteluun

- 2 tuomittiin rangaistukseen sodan jälkeen kiitokseksi edellisestä eli itsenäisyytemme varmistamisesta

- 10 lasta jäi ilman isää

- 2 vaimoa jäi leskeksi, molemmat alle 40-vuotiaina

- 1 haavoittui kranaatista osallistumatta itse sotaan - tämä tapahtui harjoitusleirillä ja kohta sota oli onneksi ohi

Miltä sinun sukusi lista näyttää ja huomaatko tietäväsi käänteistä liian vähän? Toivottavasti ehdit vielä kysyä. 

Meille tietämys sota-ajan käänteistä ja sodan ylisukupolvisista vaikutuksista on lisännyt ymmärrystä ja ennen kaikkea armollisuutta läheisiämme kohtaan. Joiltain sukulaisilta ei oikeastaan voi odottaa tietynlaista toimintaa tai käyttäytymistä, kun tietää, millaisissa oloissa he ovat koko lapsuutensa eläneet. He ovat kuin teflonia, ei löydy tarttumapintaa. Teflon on toki ollut myös suojakuori, mutta joskus mietin, tuntevatko he edes itse itseään. Voiko liian traumaattisissa oloissa elänyt lapsi oppia tuntemaan syvintä minäänsä, kun on joutunut käyttämään aikuisen vastuuta aivan liian varhain? Siihen päälle puhumattomuus, alkoholi ja valitettavasti myös väkivalta. Näitä sodan jäljet nahoissaan tunteneita ihmisiä löytyy Suomesta kymmeniä ellei jopa satoja tuhansia. Silti heistä lähes jokainen on varmasti ollut niin hyvä vanhempi omille lapsilleen, kuin vain lähtökohdiltaan voi. Eivät toki kaikki, valitettavasti. 

Kaikkiin sota ei vaikuta samoin, eikä liioin koronapandemia. Kuulun tämän kriisin hyväosaisiin, sillä minulla on työ eli toimeentulo ja toistaiseksi myös terveys. Minä en myöskään kärsi eristätymisestä yhtään niin paljon kuin joku toinen, sillä en työni takia eristäydy kuin vapaapäivinä. Jos olisin ollut maaliskuusta asti vain kotona, olisi tilanne ehkä toinen. Tai jos olisin yksineläjä. Mietin usein, millaista tämä korona-aika olisi, jos olisin (nyt jo varmasti kyynistynyt) sinkku ja vailla työtä. Ehkä sitä reslienssiä venyteltyäisiin siinä tapauksessa jo liikaa.

Itsenäisyys on nykyajassa paljon muuta kuin sotamuistelot, joista media täyttyy aina 6.12. Itsenäisyys on vapautta olla mieltä, opiskella, ansaita toimeentulo ja valita elämänsä konteksti ainakin osittain itse. Suomessa on aina arvostettu koulutusta, myös köyhissä väestönosissa (tähän liittyen on Turun yliopistolla käynnissä mielenkiintoinen tutkimusprojekti liittyen koko Pohjoismaiden kuriositeetin Turun Käsityöläismuseon alueen köyhälistön elämään). Monilla ei ollut muuta kuin vähäiset luonnonvarat ja pyrkimys kohti aineetonta rikkautta, sivistystä. Nämä kaksi ovat hyvän ja yltäkylläisen alku ja juuri. Itsenäisyyttä on pitää kiinni näistä yhä muuttuvassa maailmassa. Luonnonvarojen menestyksekäs hoitaminen kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti sekä sivistyksen vaaliminen ovat suomalaisia valttikortteja. Näiden yhdistelmästä syntyy uusia innovaatioita, joista Suomi ja suomalaiset ovat aina olleet tunnettuja. Ei siis vain kännäämisestä ja huonosta itsetunnosta, joka minun mielestäni on pikemminkin kansallista introverttiyttä. 

Mutta itsenäisyyspäivänä me olemme ainakin Linnan juhlien alkaessa ekstroverttejä, halusimme tai emme. Odotan innolla illan poikkeuslähetystä ja pohdin jo etukäteen, miten aiempien vuosien pukutuomarointi paikataan. Ehkä voin katsoa vain reikäverskoihin pukeutunutta itseäni ja olla hiljaa, etenkin kun röhnötän sohvalla todennäköisesti huonossa ryhdissä. 

Viime vuonna bongasin yllätävän monta tuttua kättelyjonosta. Todella, Suomessa on "tavistenkin" mahdollista yltää korkealle työnteolla, idearikkaalla mielikuvituksella ja sinnikkyydellä. Myöskin auttamisenhalulla, joka ennemmin tai myöhemmin huomataan jopa valtiollisella tasolla. Meistä kuka tahansa voisi olla Linnan juhlien vieras, ja se on maailmanlaajuisesti arvioituna ainutlaatuista. Miettikää sitä, mielenosoittajat. 

Hyvää itsenäisyyspäivää teille lukijat ja onnea 103-vuotias Suomi! 

Kuvat: Viime itsenäisyyspäivän alla ottamiani, nyt ei ole lunta eli maisema ei ole riittävän sinivalkoinen tämän kirjoituksen kuvitukseen! Lumipeitettä odotellessa!