Kaupallinen yhteistyö - itsenäisten blogisisältöjen kuolema?

*Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö eikä teksti sisällä mainoslinkkejä* 

Hahhaa! Kukapa nyt tällaisesta sisällöstä maksaisi, jossa huolestun bloggarien käsittelemien aihepiirien supistumisesta - tai rönsyilemistä maksetun tahtipuikon tahdissa? Samaan hengenvetoon totean, että kaupalliselle yhteistyölle on paikkansa, jos ja kun se sopii bloggarin arvomaailmaan ja tuo lisäarvoa blogin sisältöön.

Mutta. 

Oletteko huomanneet, että hyvin monet ansioituneet bloggarit ovat langenneet toistuvien kaupallisten yhteistöiden ansaan? Koko ajan joku on lähettämässä jotain maistettavaa, haistettavaa, tunnusteltavaa, analysoitavaa tai arvosteltavaa. Näistä meidän lukijoiden pitäisi sitten kiinnostua. Hyvätkin kirjoittajat muuttuvat jossain kohtaa ohitettaviksi "sitten myöhemmin" -vilkaisuiksi, kun ei vain jaksa lukea korvakoruista tai bulkkiviinistä. Janoan asiaa ja sisällöllisiä timantteja. 

En yhtään väitä, että omat juttuni olisivat yhtään sen kiinnostavampia. Mutta veikkaan, että jos itse välttelen "mainosblogeja", niin tekee varmasti moni muukin. Samaan aikaan myös ymmärrän, että kaupalliset yhteistyöt ovat etenkin nyt korona-aikaan monelle elinehto. Ne myös kasautuvat tietyille sisällöntuottajille, joilla on jo entuudestaan paljon seuraajia, kun taas moni yhteistyötä rahasyistä kaipaava saattaa jäädä nuolemaan näppejään.

Kaupallisilla yhteistöillä brändättyssä maailmassa tavoitellaan usein tiettyä elämäntyyliä.
(Olipa vaikea löytää osuvaa kuvaa tähän aiheeseen, mutta olisiko ikuistamani ikuinen kesä hyvä?) 

Etenkin Instagramissa huomaa hyvin, miten täynnä julkisuuden henkilöiden luomat sisällöt ovat kaupallisia yhteistöitä ja mainoslinkkejä. Osa taitaa yhteistyön hienosti yhdistämällä ne oman elämän ja blogin tai tilin intresseihin. Tällainen vaikuttaja on esimerkiksi sijoittaja Merja Mähkä, jonka tili on yhtä aikaa myös viihdyttävä. Mutta on myös paljon blogeja ja tilejä, jotka täyttyvät markkinamiesten sillisalaatista ilman sen kummempia suuntaviivoja. Myöskin näiden vaikuttajien ystäväpiirit saattavat hehkuttaa näitä samoja maksettuja juttuja, kuten vaikkapa täydellisiä kenkiä.

Onko elämästämme tullut pelkkää mainosta?

Sitä voi toki kysyä keneltä tahansa julkisen tilin Instagramiin luoneelta. Tili on ikkuna tämän ihmisen itsestään tai mielenkiinnon kohteistaan luomaan mainokseen. Mainoksen tehokkuus nähdään seuraajien määrissä. 

*Pizza ei ole ravintolasta saatu arvostelukappale* 
Tai no on, mutta maksoin sen itse. Kuvasta ei myöskään tullut pizzeriaan "hashtagatty" ilmainen instamainos. 
Keskityin syömiseen, seurusteluun ja muiden kesäillasta nauttijoiden salakuvaamiseen.

Minulla on seuraajia alle 120, joista vain muutama on tosielämän kontaktini. Osan "tunnen" tämän blogini kautta, mutta en ole tiliäni tai blogiani mainostanut tutuilleni yhtä rivienväliviittausta lukuunottamatta. Instassa seuraajia on siis hyvin vähän, mutta blogissa käy jopa nelinumeroinen lukijamäärä joka kuukausi, kiitos siitä! Se ei ole silti riittävästi, jotta mainostajat kiinnostuisivat. Blogini on myös enemmän mallia karvalakki kuin fashionista. Saan siis olla pääsääntöisesti "rauhassa"  kaupallisten yhteistyöehdotusten osalta. En silti kiistä, etteikö se ainoa tekemäni ollut helppo lisäansio. Jos yhdestä blogitekstistä voi saada 2-3 päivän palkan, se kuulostaa jo varsin houkuttelevalta.

Eräs vanha kollegani sanoi kerran korrektisti: Arvostan, ettet nuole ihmisten p*rseitä, vaikka se voisi joissain tapauksissa kannattaa. Olen ehkä vulgääri, mutta joskus koen, tietyissä konteksteissa, että kaupalliset yhteistyöt ovat ovat tasapainoilua tämän saman toteamuksen äärellä. Annat jotain itsestäsi, saat rahaa vastineeksi. 

Noh, tätähän on koko työelämä. Työhaastatteluissa yritämme tietenkin olla mielin kielin, vaikka todellisuudessa mietimme ehkä jotain aivan muuta. Voin melkein vannoa, että valtaosa ei koe oikeasti olevansa se peräänkuulutettu arjen supersankari, tähtipelaaja, hiomaton timantti tai huippuosaaja. Suuri osa pitää koko nimimarkkinointia pelleilynä, joka vain pitää kestää, jotta vain saisi sen työn vaikkapa siivoojana ja rahaa elämiseen. Näillä termeillä vain halutaan lisätä työn oletettua tai utopistista merkityksellisyyttä sekä työntekijän sitoutumista työhön. Tosiasia on se, että rättiä viuhuttaa käsi, jonka täytyy voida tarttua leipään työrupeaman päätteeksi. Silti voi samaan aikaan olla ylpeä ammatistaan. Ammattiylpeys on kuitenkin eri asia kuin supersankarius. 

Kun on rahaa, on helpompi nauttia noutopizzasta ja ikuisesta kesäillasta. 

Ihmisen on pakko saada rahaa. Karu fakta, jonka vuoksi toiset ovat valmiita tekemään enemmän kuin toiset. Kaupallisiin yhteistöihin sortuminen ei ole todellakaan synti pahimmasta päästä, eikä synti laisinkaan. Mutta minä en jaksa lukea blogeja tai seurata Insta-tilejä, jossa vilkkuu koko ajan kaupallinen yhteistyö. Haluan, että ihminen kirjoittaa tai kuvaa aiheita siksi, että kokee sen itse tärkeänä. Monien teidän seuraajieni blogeja käyn lukemassa aktiivisesti, sillä teidän blogeistanne huokuu intohimo eri aiheita tai aihepiirejä kohtaan ilman toistuvaa rahaliikenteen ohjailua. 

Ehkä tämän paatoksen jälkeen postiluukkuni ilmestyy lempihajuveteni, jota en kyllä enää voi migreenin takia käyttää (eikä sitä valmisteta enää, ai niin) tai joku kirja, jonka olen juuri aikonut itsekin lukea. Noh, tätä pelkoa tuskin on, sillä postilaatikon täyttää toistuvasti mieheni verkkokauppatilaukset ja omat sanomalehteni. Olenkin tällainen paperilehteä lukeva vanha jäärä, joka huutelee täältä anonymiteettinsä suojasta. Älkää siis lynkatko minua, jos vielä teen joskus kaupallisen yhteistyön. Tarjoankin heti kättelyssä intuitiivisia ehdotuksia yhteistyölle:

- Pirkka tonnikalapalat öljyssä (arjen pelastus ja keittiön kauhistus, mikäli tyhjä purkki jää huuhtelematta)

- Lidlin tumma pikakahvi (kiitos tosielämän livevaikuttajalle suosituksesta) 

- Erittäin hieno suomalainen tervashampoo (huippu päänahalle, bonuksena tuoksut eroottisesti tervalle ja kirkon paanukatolle käsittelyn jälkeen) 

Kuvallinen verrokkituoksutodiste Maarian kirkolta, ahh!

- S-ryhmän Rosario Tarocco -veriappelssiinit (salaisuus on Etnan tuliperäinen rinne eli vulkaaninen maaperä, joka on muutenkin kuuminta hottia juuri nyt myös Islannissa)

- Reformin kasvisliemet ja sipulikeitto

- Delicatesse smetana ja créme fraiche (lähemmäs slaavimenoa ei peruskaupan hyllyillä pääse)

- Joe Blascon kakkumeikkivoide (mikäli joskus tarvitsee vielä meikata, tämä riittää pari vuotta jopa aktiivisesti käytettynä)

- Reikäverskayhtiöt, villasukkafirmat ja ruotsalaiset puukenkäklassikot

Listasta on varmasti unohtunut paras suosikkituotteeni, mutta ehkä se olen minä. MINÄ, joka kulutan, keräilen ja harrastan ja syydän rahaa aina uusiin palveluihin. Lopulta olemme kaikki tuotteistaneet itsemme. Olemme jokainen kaupallisen yhteistyön lopputulema. 

Pre-korona-look, jossa mainostan puhelimeni muistille italialaista jakkulöytöäni kirppikseltä sekä suomalaista 1960-luvun pronssisormusta, jonka löysin niin ikään vitosella! Kirppistely on kaupallista yhteistyötä suoraan toisen kuluttajan kanssa jopa ilman välikäsiä!

Viimeinen kaupallinen yhteistyömme tehdään siinä vaiheessa, kun omaisemme valitsevat meille arkkua. Ja siihen päättyy myös maallinen rahaelämämme, vaikka joku heittäisikin kolehdin mukaan arkkuun. 

Mutta omaansa ei kannata naulata kiinni ennen aikojaan. Olkaamme vapaita kulkemaan markkinahenkilöiden lanseeraamassa mainosviidakossa. Kun itse käytän raivoissani sapeliveistä etenemiseen, joku toinen älyää kehua veitsen laatua saaden siitä rahaa ja valmiiksi pedatun ulospääsyn valoisalle aukiolle. Mutta tekstin sisältönä minua kiinnostaa huomattavasti enemmän oikea viidakko kuin se veitsi, jolla yritämme selvittää tiemme ulos pöpeliköstä. 

Mitä mieltä sinä olet kaupallisista yhteistöistä? Tuleeko niitä vastaan jo liikaa, vai pitääkö asiaan vain tottua luontevana osana somemarkkinayhteiskuntaa?