Hidasta elämää

Sinäkin ehkä tunnet vähintään jonkun linkittämänä kyseisen sivuston tai olet kuullut slow life -ilmiöstä. Hidastamisesta, elämän leppoistamisesta, itsensä kuuntelusta. Se toimii vastapainona kiireiselle elämänrytmille ja usein myös ulkopuolelta tulevan haitallisen ohjailun vaikutusten välttämiselle elämassämme. Hitailu, löysäily, himmailu ja itse käyttämäni zen-elämä voi ulottua myös kokkailuun ja sisustamiseen. Tanskalainen hyvän elämän synonyymi hygge on meidän kaikkien (hyväosaisten) ulottuvilla, jos vain annamme sille mahdollisuuden. 

Viinitilalla elo voi vaikuttaa täydelliseltä hitailulta, mutta tosiasiassa kaikki maataloustyö on rankkaa ja hektistä. Ehkä kuitenkin terveemmällä tavalla kuin toimistossa?

Mutta hei? Milloin meistä tuli ihmisiä, jotka pyrkivät ohjaamaan elämänsä suuntaa erillisellä ajatustuotteistamisella? Miksemme voi vain rentoutua, jos siltä tuntuu, kiireenkin keskellä? 

Olisipa se näin yksinkertaista. 

Saattaa olla jopa tutkittu, että tavoitteisiin on helpompi sitoutua tekemällä suunnitelma tai koko elämänalueesta erillinen "juttunsa". Usein koko lähipiiri ja kaupan kassakin tietää, mikäli henkilö on vaikkapa ketogeenisellä dieetillä tai on muuttanut jollain tavalla elämäntapojaan. Jakamalla tietoa muille voi saada tarpeellista tukea ja näin lisämotivaatiota pyrkimyksiin. 

Oon mä juonut viinii Wienissä...

Kiireeseen on vielä helpompi solahtaa takaisin kuin suklaaseen. Ahmiessamme mieheni kanssa viikonloppuna sohvalla sipsiä, kokista ja Fazerin sinistä työviikkoni päätteeksi (alkuruokana toki juustolautanen ja viiniä, heh), mietimme, mistä herkusta luopuisimme mieluiten. Mietin tätä jo kollegani kanssa töissä todettuani, että karkista voisin luopua mutten sipseistä. Mieheni ei kyennut valitsemaan näin jyrkästi, mutta valitsisi kuitenkin seurakseen ainakin sen juustolautasen. 

Tällä vertauskuvalla valitsemme elämäämme ne tarpeellisimmat asiat. Huomaamme, että niitä onkin lopulta aika paljon. Lopulta huomaamme, että monet tarvitsevamme herkut ovat näennäistarpeita, joilla täytämme jonkinlaista tyhjiötä. Ovathan sipsit ja karkit hyviä, mutta miksi niitä tekee aina mieli työviikon pätteeksi kuten viiniäkin? Siksi, että ne lohduttavat ja kertovat meille, että elämässä on muutakin kuin työ. Elämässä on nautintoja, joita voi parhaimmillaan saada parin euron panostuksella ja kuulemma niitä parhaita jopa ilmaiseksi. 

Ei nyt mitenkään itävaltalainen annos, mutta herkullinen kantarelli-kanapasta ravintolan omalla vadelma-sitruunalimonadilla. Joskus muutakin kuin viiniä!

Ahmiessamme herkkuja saatamme plärätä samalla somesta visioita siitä, miten joku on toteuttanut haaveensa ja luopunut kaikesta kävellen samalla Hangosta Utsjoelle. Toinen taas elää täydellistä perheonnea perinnepuutalossa itsellisenä yrittäjänä. Me emme kuitenkaan hetken stalkkauksen perusteella tiedä, miten haastavaa heidän on elää erityislapsen ja epäromanttisen nettiaddiktipuolison kanssa. Varjopuolet hiipivät mukaan myös hitaaseen elämään, mutta siinä ehtii harjoitella rajanvetoa. Ehkä juuri hidasta elämää viettävä huomaa, mitkä asiat tarvitsevat oikeasti muutosta, jotta elämä voisi jatkua laadukkaampana. Voin kertoa, että kolmas sipsipussi viikon sisään ei ole paras lääke. Mutta silti ihan paras siihen nimenomaiseen hetkeen!

Oma jaksaminen on ehkä suurimpia syitä hidastaa tahtia. Länsimainen yhteiskunta on sairastunut kiireen tunteeseen. Ellemme ole oikeasti kiireisiä, olemme näennäiskiireisiä. Minua ainakin ahdistaa jo nyt, että vapaata on jäljellä enää alle vuorokausi. Minun pitäisi ehtiä toteuttaa itseäni kirjoittamalla sekä hakea vapautusta toisenlaiseen elämään utopistisen työhakemuksen väsäämisen kautta. Verantaprojektin edistyminen on jo suuri vitsi, mutta olen todella oivaltanut, että tärkeintä on istua siellä rapisevien maalien keskellä ja lukea kirjaa. Viimeksi luin kaupungin kirkollista lehteä, josta bongasin entisen sielunhoitajanaapurini. 

Mietin elämääni verannalla (ja sen ulkopuolella). Täällä minä istun ja luen retriiteistä, joissa länsimaiset ihmiset hakeutuvat yhteen tilaan ja ovat siellä yhdessä tai erikseen hiljaa. Mikä juttu tämä on? Okei, itämaista virrannut tuhansia vuosia vanha nerous, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Mutta voimmeko me niin huonosti, että meidän on pakko järjestää itsellemme meditaatiotila? Miksemme osaa höllätä ja hiljentyä keskellä normaalia arkea? Miksi ahtaudumme kuntosaleihin juoksemaan juoksumatolla, kun voisimme juosta ulkonakin? 

Emmekä enää sielläkään ilman jatkuvia kehonkoostumusmittauksia. Kuulun varmaan nykyään vähemmistöön, sillä minua ei kiinnosta, mikä sykkeeni on juostessa. Valtaosaa tuntuu kiinnostavan kaikki kerätty oman kehon data. Ensimmäisiä näistä on painokäyrä. Sitä tuijotetaan neuvolassa kuin mitäkin jännitysnäytelmää ja lopulta aikuisina seisomme vaa'alla etenkin ennen rantasesonkia. Mutta tämä touhu kuuluu vielä analogiseen aikaan. Nykyään on unimittarit, vireystilavalvojat ja kaikki sellaiset sovellukset, joiden käytöstä olen kuullut, mutta joita en juuri nyt onneksi muista.

Valitsetko sovelluselämän vai menetkö köynnöksen alle odottamaan rypäleen putoamista suuhun?

Uskon, että luopumalla näistä kaikista elämämme näennäishelpottajista eläisimme hieman hitaampaa elämää. Vasta pystyessämme irtautumaan itsemme helposti haitalliseksi muodostuvasta tarkkailusta, irtaudumme myös aikataulutetusta elämästä. Mitä teet miljoonalla sovelluksella ja laskurilla, kun niitä ei kuitenkaan tarvita normaaliin elämään? Miksi pidät ilmoituksia kännykässä päällä, kun sinun ei ole pakko reagoida jokaiseen viestiin ja tykkäämiseen nanosekunnissa? Kaikella tällä koulimme itsestämme vapaaehtoisesti tekniikan orjia. 

Hitaan elämän suosio on kasvanut räjähdysmäisesti älypuhelinaikana, mutta terminä se on huomattavasti vanhempi. Kaikki sai alkunsa slow food -liikkeestä Italiassa jo vuonna 1986 vastalauseeksi pikaruokakulttuurille. Huvittavaa, sillä olin siinä uskossa, että vielä tuolloin italomammat väänsivät patoja tuntikausia peräkammarissa vartoville pojilleen. Mutta ei. Juuri katsomassani Rick Steinin loistavassa sarjassa Ruokamatka Ranskaan mainittiin, että hitaasti kokkailu on jäänyt länsimaisen työvelvoitteen alle. Vain rikkailla on nykyään mahdollisuus kokata ajan kanssa kuten ennen vanhaan. Työssäkäyvät turvautuvat eineksiin ja muihin nopeisiin helpotuksiin. 

Suomessa ja maailmalla nuoret eivät enää ehkä osaakaan kokata, vaikka haluaisivat. Muistan hämmentyneeni, kun opetin aiemmassa työssäni sellaisenkin sivuseikan (mutta tärkeän pääasian), kuinka perunat keitetään. En osannut edes ajatella, ettei se olisi loogisesti pääteltävä itsesäänselvyys.  On kuitenkin selkeästi havaittavissa, että paluu ruokaperinteiden juurille on alkanut kaikissa ikäpolvissa. Se on hienoa, vaikka samaan aikaan polarisaatio ajaa ihmiset hifistelijöihin ja uusavuttomiin. 

Ymmärsin tätä kirjoittaessani, miksen ymmärrä, että hitailusta pitää tehdä erillinen juttu. Minähän olen itse aina rakastanut hidasta kokkailua ja kulkenut auton sijaan pyörällä töihin. Jälkimmäinen ei ole vain ollut riittävä palautumismuoto, vaikka maisematkin ovat rentouttavat. Harrastan myös päämäärätöntä juoksemista ilman syketavoitteita ja liikun paljon luonnossa. Elämäni on ollut niin sanotusti hidasta elämää aina, työn ulkopuolella. Aiemmalla työsavottamökilläkin osasin aina pysähtyä ja nauttia elämästä viinilasin kera. Miksi rehkiä itsensä uuvuksiin vapaaehtoisesti? Ei mitään järkeä.

Vain täällä lomailussa oli järkeä. 

Ainut ongelma onkin se työ. Siellä on rehkittävä palkkaa vastaan, vaikka toki jokaisessa työyhteisössä on heitä, jotka kippaavat lastin muiden kannettavaksi. Ehkä oma ongelmani onkin se, että luonnollinen "hitauteni" luolanaiskaikuineen ei sovi nykyaikaiseen monikanavaiseen työelämään. Sekoan liiallisista ärsykkeistä, joihin pitäisi reagoida heti. Nykyisin puhutaan paljon erityisherkkyydestä ja tunnistan näitä piirteitä myös itsessäni. Mikä sitten kuuluu luontaisiin ominaisuuksiini, mikä taas migreenin aiheuttamaan herkistymiseen, on kysymysmerkki. Uskon kuitenkin, että nykyisen kaltainen kilpailuun ja tulostavoitteellisuuteen tähtäävä vertaileva työelämä aiheuttaa myös itsessään ihmisten herkistymistä ärsykkeille. Ahdistun esimerkiksi siitä, että työntekijät pisteytetään ja heitä vertaillaan jatkuvasti. Minä en ole piste, olen ihminen ja PISTE. 

Tämä ajatuskulku lienee hitailijoiden taustalla hyvinkin usein. Kun taas he, jotka juoksevat oravanpyörässä luterilaistyömoraalisten esi-isien haamujen hönkiessä niskaan, saattavat pitää hitailijoita työn vieroksujina ja laiskureina. Tällaisina pidetään Suomessa hyvin usein esimerkiksi taiteilijoita. Jos joku kysyy minulta joskus tulevaisuudessa, mitä ajattelit tehdä elääksesi, voin vastata: ajatella. Sillä eikös se niin mene - ajattelen, siis olen? Ja samalla vähän kirjoitan ajatuksiani. Jollen ajattelisi ja eläisi sen mukaisesti, minusta tulisi eloton työtä tekevä muumio. Olematon kaikkialla muualla paitsi työnantajan pisteytyksissä. Olin muumio vielä reilu vuosi sitten, ja meinasin olla tänäkin vuonna, mutta enää en jaksa. Pieni sipsipitoinen face lift on paikallaan (ilman kauneuskirurgiaa). Muutoksia tarvitaan.

Hitaaseen elämään liittyy usein ekologinen tapa elää, luonnon ehdoilla eläminen kierrätyksineen ja kirpparointeineen. Erilaisia ekoutopiayhteisöjä on syntynyt Suomenkin moneen kolkkaan, mutta itselleni moinen yhteisöllisyys tai tietynlainen elämäntapaehdottomuus olisi liikaa. Katselen kuitenkin sivusilmällä erakkotorppien myynti-ilmoituksia, mutta kaikki kosahtaa aina viemärittömyyteen, sähköttömyyteen, ikivelkaantumiseen tai siihen, että haluaisin jatkossakin käydä pyörällä töissä enkä autolla. 

Alan vähitellen uskoa, että unelmat ovat täydellisiä vain kuviteltuina. Mutta jollet tavoittele unelmia, et löydä merkitystä elämääsi. Länsimaisen ihmisen ongelma. Itämaissa ihminen tavoittelee sisäistä rauhaa. Niinhän me kaikki, mutta metodit pallon tällä puolella asian suhteen ovat selvästi pielessä. 

Kukkulalta näkee kauas, mutta sinne voi myös eristäytyä. 

Usein hidas elämä on hyvinvointiyhteiskunnan parempiosaisten mahdollisuusvalinta. Hitailu vaatii sitä, että et ole ollut pitkäaikaistyötön vuosikausia ja ostellut tai vastaanottanut päiväysvanhaa punalapputavaraa pysyäksesi leivänsyrjässä. Säästäminen ruokakuluissa on motivoivaa vain niin kauan, kun sitä ei ole pakko tehdä. Hitailukaan ei tunnu samalta, jollei ihmisellä ole muuta kuin aikaa lähiöbetonikuutiossa, jossa seinät kaatuvat päälle. Ymmärrän siis olevani itse myös länsimaisen "kaikki mulle heti nyt" -kulttuurin uhri ja toteuttaja. 

Aito hitailu on kenties mielentila, johon kykenee toivottavasti muutkin kuin Dalai Lama. Hänkin varmasti hermostuu, haaveilee pikaruokahampurilaisista ja haluaisi lyödä elämänsä toisinaan ranttaliksi. Hidas elämä on elämäntapa, jota ei horjuta pienet harharetket. Hitauden perustana on oikeastaan vain yksi asia: armollisuus itseämme ja muita kohtaan. Uskoisin, että siinä meillä kaikilla on paljon opittavaa. Ja ellei yksilötasolla, niin ainakin työkulttuurin ja yhteiskunnan toimintojen näkökulmasta 

Mistä tekijöistä oma hidas elämäni koostuu aiemmin mainittujen lisäksi? Minulle tärkeimpiä toistuvia zen-hetkiä on tunteja kestävä aamiainen lehden parissa. Pianonsoitto, lukeminen ja kakluunin poltto. Minulle tämä on yleensä aina ilo, mutta sielultaan kerrostaloasujalle ehkä helposti rasite. Jos on muuttanut puutaloidylliin hitailun perässä, on ihsn OK todeta että haluaakin takaisin kerrostaloon, jossa kaikki on helpompaa. Me emme silti tunnelman puolesta sitä halua, mutta tehokkaammin varaavat uunit talvella olisivat kyllä kivat. Kaikkea ei voi saada, mutta tarvitseeko edes?

Miten sinä vietät hidasta elämää?