Laulu kuolleesta mahdollisuudesta

 

Mietin
mitä sinulle kuuluisi nyt
jos olisit yhä täällä
Olisit hengissä pysynyt

Olisitko vierelläni
jakamassa teininä tumpattua sätkää
vaiko muistoja siitä
kun muut pelasivat vain lätkää

Olit joulukuun lapsi
niin kuin minäkin
mutta kerran tarhassa mies
Kenties joskus isäkin

Tuon illan pakkasöisen
muistan tuoreena vieläkin
Se oli ensimmäinen ja viimeinen
hetki uuden alkamisen
Olin ystävä ja nainen

Kun saavut perheinesi luokseni
kaksoisolentosi kuorissa
minä mietin
miten vähän aikaa sitten
olimme uteliaita nuoria
Odotimme mitä elämä tuo tullessaan
mutta se veikin sinut
lopullisen laivan satamaan

Mietin sitä
kun astut ilmalaivaan
Bond-elokuvassa
Olet ollut niin kauan vainaa
Lepäät koivun alla suuren
rakkaan toisella puolen
kuin toinen toisissanne
toista tarinaa luoden

Ehkä kohtaan vielä sinut
kun viimeinen pakkasyö saapuu
ja peittelee halla minut
suruttomuuden mustaan kaapuun

Kuulen äänettömän kutsun
tunnen näkymättömän höyryn
Luen huuliltasi toiveen
Saavu tarhan pihalle
takaisin

Vai oliko se toiveeni minun
Sitä tiedä en
Tarinat jäävät kesken
elämässä joka kestää
vain lyhyen hetken

E. P. / 1.5.2021

Migreenisenä oli pakko tämän verran kirjoittaa. Kun on maannut koko päivän sängyssä, ollut lähellä vain kynä, paperi ja aurinkolasit... ja Elena Ferranten kerrassaan loistava Loistava ystäväni, voi kyynelkanaviin ponnahtaa väkeviä muistoja ajasta, jolloin tulevaisuus näyttäytyi pelonsekaisena mahdollisuutena. Kuten yhä edelleen, mutta vain toiselle meistä. 

Tosiasiassa olen miettinyt häntä paljon viime aikoina, jostain syystä. Elämään tulee kausia. Kertoessani hänestä tarkempia yksityiskohtia loistavimmalle ystävälleni, tajusin vasta sillä hetkellä, miten monet asiat heitä yhdistävät. Oliko hän kuin alitajuinen esikuva kaikelle myöhemmin tapahtuvalle? Hänkin soitti rumpuja ja oli Queen-fani. Mutta ennen kaikkea, hän oli oikealla tavalla herkkä ja hauras, mieleltään vauras. 

Muistan hänet lämmöllä hönkiessäni  yöpakkasilmaa. En sentään enää nikotiinilla höystettyä. En enää muista, tiesikö hän jo silloin olevansa jälleen sairas, viiden vuoden jälkeen, vai saiko hän kuulla siitä vasta kuukausi myöhemmin, jolloin morfiini jo yritti tehdä tehtävänsä. Mutta sitä, että hän tulisi kuolemaan, sitä hän ei kuulemma saanut tietää. Silti uskon, että hän tiesi. 

Siksikö tarinan keskeneräisyys? Vaiko siksi, että hämmennys yhdistettynä ujouteen vie niin monella nuorella voiton uskaltamisesta? En saa tietää. Siinä yksi syy nuoruuden vetovoimaan ilman näin traagista kohtaloa. 

Ferrantesta kirjoitan vielä myöhemmin lisää. Vapunpäivän iltayötä toivotan minä, vaikka vähän vaisuissa tunnelmissa. Mutta eilen oli hetken juhla. 

Elämä on juhla.