Kummitustalon tarina

Nyt päästään aiheen äärelle, joka kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin koko aiheen totaalinen teilaus. "Järjellä selitettävissä oleva pseudoilmiö" on kuitenkin totisinta totta sadan vuoden ikäisssä töllissämme, jossa merkilliset aistihavainnot ovat usein kahden ihmisen yhtä aikaa kuulemia, näkemiä ja kokemia.

Kyllä kodissamme kummittelee. Jos olisinkin yksin kokemuksineni, saattaisin miettiä oman mielenterveyteni tilaa. Ensimmäisen asuinvuoden aikana olin huomattavasti useammin yksin kotona ja tällöin myönnän pohtineeni, alanko tulla "hulluksi". Mutta tiesin ja aistin jo tuolloin, että kummitukset ovat totta. Juteltuani aiheesta varovaisesti myös naapurien kanssa, he vahvistivat asian. Siispä asiaan, pitkällä versiolla!

Ensimmäisenä asuinyönä, kun olimme saaneet vihdoin kaikki tavarat ulkoa sisätiloihin, raahasimme patjat ryytyneinä makuuhuoneen lattialle. Emme jaksaneet edes koota sänkyä muutamaan päivään. Nukahdin heti kuin nuijanukutuksen saanut. Näin voimakasta unta, jossa alapuolella sijaitsevasta kellarikamarista leijui naisen henki ylös lattialautojen läpi. Sinertävänvalkoinen, läpikuultava henki leijui ensin ympärilläni ja siirtyi sitten minuun, imeytyen osaksi itseäni. Tunsin hyytävän kylmyyden kehossani ja heräsin tähän säpsähtäen keskellä yötä. Lattiassa tuntui veto. Yritin ajatella, että uneni johtui siitä, vedosta. Mutta tiesin heti, että joku tuli kertomaan meille olemassaolostaan. 

Kummituksen kenkä.

Ensin uskoin kummituksen olevan nainen, ensimmäisen yön unen perusteella. Uskoin hänen olevan talon alkuperäinen asukas. Aloin selvittää talon historiaa, näin olisin toki tehnyt muutenkin. En enää muista, mistä sain tietää, että tässä satavuotiaassa talossa oli asunut Ruotsista Suomeen muuttanut pariskunta 1960-1970-luvulle asti. Edellinen omistaja kertoi sivulauseessa nimen, siitä se tieto taisi olla peräisin. He olivat tunteneet tai ainakin tienneet alkuperäisen asukkaan pojan, jolta he ostivat talon. Alkuperäisten asukkaiden kuoleman jälkeen heidän poikansa jäi asumaan taloon. Vasta 1980-luvun lopulla tämä siirtyi ensimmäisen kerran "ulkopuolisille" asukkaille ja lopulta meille. Tavallaan olemme vasta kolmannet asukkaat sadan vuoden aikana. 

Koska kuulimme jatkuvasti omistuisia ääniä makuuhuoneen yläpuolelta, rappujen kapuamisia ja verannan oven avautumista, minut valtasi pakkomielle päästä vintille katsomaan, mitä sieltä löytyy. Muutenkin vintillä käymisen pitäisi olla jokavuotinen rutiini, katon kunnon takia. On suoranainen ihme, että katto on säilynyt niin hyväkuntoisena. Siinä on kuitenkin ollut ajan saatossa myös reikiä. Vesivahinkoja ei ole tapahtunut, sillä alkuperäinen vintti hengittää. Kattoa on voitu vain paikata silloin, jos on ollut tarve.

Katon kunto on ihme myös siksi, että vintillä ei oltu käyty kenties vuosikymmeniin. Heti ensimmäisenä asuinkesänä kapusin ylös pienestä kolosta ja sain miltei hengenahtauman tomusta ja purusta. Vintin paloturvallisuus ahdistaa minua edelleen välillä kovasti, paljon enemmän kuin sieltä löytyneet tavarat. Ne ainoastaan kiehtovat ja kertovat, ketkä täällä ovat asuneet ennen meitä. 

Samettidivaani, valkoiset rautahetekat, urheilulehdillä ja Tuulilaseilla vuorattu mancave 1960-luvulta. Joku on paennut vintille pahaa maailmaa. Vintiltä käsin saattoi tehdä myös surullisen näyn: kuinka jossain kohtaa, kenties 1960-luvulla, on käytetty paikoiltaan irrotettuja peiliovia hormien lämpöeristeenä, foliomaisen pinnoitteen lisäksi. En tiedä, ovatko ovet esimerkiksi kellaritiloista, siellä kun on aikoinaan ollut kauppa. Ovet näyttävät komeroiden ovilta. Ne voivat olla myös keittiön pitkiä ovia. Tai ehkä ne on tuotu jostain puretusta talosta, kuka tietää. 

Kenkäpari, joka löytyi vintiltä lähes priimana, kuului luultavasti naispuoliselle kummitukselle, talon ensimmäiselle asukkaalle. Kengät saivat jäädä paikoilleen, kuten lähes kaikki muukin. Lehtiä toin hieman alas hapertumaan, kuten myös ihanan pikniktuolin, jonka kangas puhkesi hipaisusta. Piianpöytää ja peiliovea oli mahdoton kuljettaa pienestä, myöhemmin tehdystä kulkuaukosta alas. Tavaroiden on tarkoitus jäädä vintille niin kauan, kun tässä talossa on sama, alkuperäinen katto. Kun se joskus joudutaan uusimaan, koko vintti on laudoitettava ja tehtävä paloturvalliseksi. Se on toisaalta sääli.

Kengät istuivat täydellisesti jalkaani kapeuden puolesta, mutta pituutta oli liikaa. Naiskummituksella on ollut harvinaisen pitkä jalkaterä. Jo kengästä näkee, ettei käyttäjä ollut suomalainen. Sanon tämän kaikella rakkaudella!

Tarinani rönsyilee tajunnanvirtana, jollaisena pienet tiedonjyvät asukkaista on saatu. Yksi merkittävä tietolähde on ollut puhelinluettelo, jonka löysin kirjamessulta. Siitä selvisi pariskunnan vaiheet ennen tämän talon valmistumista. He asuivat Uuden Apteekin talossa Turun jokirannassa. Miksi he olivat saapuneet Turkuun lahden toiselta puolelta? Olivatko he vuokralla vai asunnon omistajia tuolla arvokkaalla paikalla? En tiedä, olivatko he rikkaita alunperin, mutta ainakin vuosikymmeniä myöhemmin mies tai hänen poikansa on ollut velkainen. Kuulemma, todentamattomien juorujen perusteella. Mutta alussa, tänne muuttaessaan, perheellä on ollut varaa isoon kotiin. Täällä on ollut ilmeisesti jo alunperin kylpyhuone sisävessoineen. Ei kai Tukholmassa käyty enää huusseissa. 

Poika kannettiin vauvana vasta valmistuneeseen taloon, veli oli syntynyt jo aiemmin. Nyt kaikki ovat tietenkin jo kuolleet, mutta tiedän pariskunnan lapsenlapsenlapsen nimeltä. Ehkä vielä joskus uskallan kysyä jotain (yhteisen tutun kautta), mutta hänellä ei voi olla omakohtaisia muistoja tästä talosta, ainoastaan joitain tietoja sen edesmenneistä asukkaista.

Upea krumeluuriopus kirjamessuilla oli niin kallis, että jätin sen ostamatta. Eniten tietoa olen kuitenkin saanut asukkaista sitä kautta, että toinen heistä oli ammatiltaan valokuvaaja. Hänen ottamiaan kuvia löytyy maakunnasta pilvin pimein, siksi myös jonkin verran tietoa hänen vaiheistaan. Muttei ainuttakaan hänestä otettua valokuvaa. Ainoastaan yksi maalaus, jonka on tehnyt ruotsalainen taiteilija ennen muuttoa Suomeen. 

Uskon, että ullakon divaani on ollut aikoinaan valokuvaajan ateljeessa.  Jäljelle jääneiden digitoitujen kuvien perusteella valokuvaaja kuvasi enemmän maisema- ja rakennuskohteita, museoita ja kulttuuriaarteita, kuin ihmisiä. En ole nähnyt hänen ottamiaan potretteja juurikaan, vaikka hänellä todistetusti oli ateljee. Ehkä ambitiot olivat taidekuvissa, ja ateljeekuvaus ainoastaan elätti - koko perheen. Ennen vanhaan ateljeessa otettu potretti oli ihmisen arvokas käyntikortti. 

Vanhan talon ovet narisevat ja saranoita on pari kertaa vuodessa öljyttävä. Sen jälkeen ovi aukeaa helposti itsekseen. Näin yritän itselleni selittää. Viime viikolla ovi aukesi jälleen itsestään, kun olin kylpyhuoneessa. Näin oven aukeavan pelottavasti lasi-ikkunan läpi. Oli aikamoiset kauhuelokuvafiilikset... sillä muistin, etten ollut juuri tämän oven saranoita öljynnyt.

Jos ja kun jossain kummittelee, kummitukset eivät näyttäydy kaikille. Esimerkiksi tämän kodin edelliset asukkaat eivät naapurin mukaan uskoneet kummituksiin eivätkä aistineet täällä mitään. Minä taas aistiherkkänä en tuntenut kummitusten läsnäoloa ystäväni vanhassa talossa, jonka tietyssä pelottavassa huoneessa testinukuin myös kummitusten näyttäytymisen varalta. Nukuin hyvin vailla minkäänlaisia yliluonnollisia kokemuksia. Tämä ei silti tarkoita, etteikö kummitusta olisi tuossa talossa olemassa. Ehkä homma oli liian tarkoitushakuista, eikä hän siksi näyttäytynyt minulle juuri sinä yönä. Mutta täällä kummitukset ovat tehneet alusta asti selväksi läsnäolonsa. 

Ensimmäisen vuoden aikana he olivat aktiivisimmillaan. Vasta myöhemmin ymmärsimme, että he halusivat tutustua meihin. Ja me pelkäsimme aivan turhaan. Toki öiset askeleet makuuhuoneen katon yllä säikäyttävät, kuten myös keskellä yötä itsestään aukeava verannan ovi. 

Vielä pelottavampaa on kuitenkin ollut askeleet verannalla, oven avauksen ääni, uudet askeleet... kun olet yksin kotona olohuoneessa. Tervehdin miestäni, ei vastausta. Myönnän kerran kävelleeni eteiseen mukanani kättä pidempää, sillä pelkäsin jonkun narkkarin tunkeutuneen taloon. Vaikken ollut unohtanut ulko-ovea auki. Ei ketään. Ketään ei ole yhtään missään, mutta aistit jonkun olevan täällä. Näin kävi alussa niin monta kertaa, että jouduin hyväksymään kummitusten olemassaolon. Enkä enää pelkää, vaikka epämääräisiä askelia kuuluisikin. Ne muuten vähentyivät heti, kun puhuin kummitukselle tuttavallisesti. Kummituksille kannattaa puhua kuin kasveille. Rakkautta kaikki haluavat.

Näin pimeää on vintin toisessa päässä. Silti voitte nähdä, että tyylini on huipussaan. Tämä kuva on viime kesältä. Oliko tosiaan niin kylmä, että olen tunkenut villasukat Reinojen sisään!?

Joku voisi kuvitella, että syksy on kummitusten aktiiviaikaa. Silloin, pimeyden keskellä, ehkä kiinnittää enemmän huomiota erikoisiin ääniin. Mutta tosiasiassa kummitukset näyttäytyvät ylivoimaisesti eniten kesällä, jolloin tienoo hiljenee juhannuksesta lähtien. Kaikki muut lähtevät mökeilleen, paitsi me ja kummitukset. 

Usein joku kysyy, olenko nähnyt kummituksia. Olen nähnyt valkoisen naishahmon pihamaalla, kävelemässä keskellä muinaista syreenimajaa. Kenties saman naisen näin kerran ullakon ikkunassa. Talon vanhan miesasukkaan olen taas todennäköisesti nähnyt olohuoneessamme, seisomassa kuin jähmettynyt mustavalkokuva. Tämä on mielenkiintoista, ottaen huomioon hänen ammattinsa. Tällöin en vielä tiennyt sitä. Hänellä oli pimiö kellarissa - ties vaikka olisi täällä kehittänyt kaikki valokuvaamossa otetut potretit. Hän otti erityisen taitavia maisemakuvia, kuten hänen poikansakin, joka aloitti valokuvaamisen isänsä jalanjäljissä alle 20-vuotiaana. Molemmat olivat aikansa arvostettuja kuvaajia. Heidän kuvistaan välittyy jotenkin rembrandtmainen valojen ja varjojen leikki, jonka tunnistan myös omaksi suosikkityylikseni. 

Tämä pohjustukseksi näylle, harmaapartaiselle miehelle, joka seisoi pianoni edessä. Hetken kuluttua näky hävisi ja tilalle ilmestyi paikalla aiemmin ollut mieheni kamerajalka. Minusta tuntuu, että valokuvaajakummitus oli innoissaan siitä, että täällä asuu taas kuvaaja. 

Olen yhä edelleen yrittänyt etsiä valokuvaa isä-valokuvaajasta, mutta sellaista en ole löytänyt, mikä tuntuu käsittämättömältä, Ehkä ne ovat vain sukulaisten hallussa tai mies ei viihtynyt kameran toisella puolella. Pojasta olen löytänyt kuvia, ja hän näyttää hieman samalta kuin mustavalkoisen näyn mies. Muttei samalta. Siksi uskon, ettei kummitus ole poika-kuvaaja vaan isä-kuvaaja. Ja naishenki on hänen vaimonsa, jonka ylempänä näkyvät 1920-luvun kengät löysin ullakolta, mutta jätin ne sinne. Kun ne olivat siellä hyvinä säilyneet sata vuotta, en halunut tuoda niitä alas. Ehkä myös pelkäsin mahdollisia seurauksia. Sillä kummitukset kyllä osaavat myös protestoida.

Tällä paikalla on kenties kumottu viinilasillinen jos toinenkin. Myös kirjaimellisesti tällä sohvalla, joka on peräisin Inkoon kartanosta. Porkkalan miehityksen aikana sohva on varmaan toiminut venäläisupseerien angstien kohteena, sillä miehityksen jälkeen sohva löytyi palasina vajasta. Sittemmin se on entisöity. Kuva on viime vuodelta. Tuo verhotanko on vihdoin löytänyt tiensä pois sohvalta - sohvan alle :D Miten se voi olla niin vaikea saada paikoilleen?

Kummituksemme ovat mitä ilmeisimmin pitäneet viinistä. Meillä on jo kolme kertaa auennut viinipullon korkki aivan itsestään silmiemme edessä, eikä tämä ole viinihifistelijän toiveunta. Kaikki nämä viinit ovat olleet Bordeaux´n alueen viinejä, joita sai myös Oy Alkoholiliike Ab:stä aikoinaan. Eipä silloin juuri muiden alueiden viinejä juotukaan. Suomalaiset keskittyivät salapolttoon, eivät viiniin. Mutta kummitukset olivat varmasti tottuneet Ruotsissa viinin nauttimiseen, etenkin, jos heidän taustansa on ollut yläluokkainen. Voitte varmasti kuvitella ilmeemme, kun korkki nousee itsestään hyvin hitaasti ylös ja plopsahtaa lopulta pöydälle. Nämä kolme kertaa ovat olleet kuin jotain spiritistisiä istuntoja!

Kaikki korkit ovat tässä talossa myös aina hukassa. Minulla on viinin ilmaukseen käytettäviä kumikorkkeja. Kummitus ei selvästi pidä siitä, että niitä käytetään. Lopullisesti on myös kadonnut termospulloni sekä metallisen vesileilin korkki. Niitä ei kerta kaikkiaan löydy mistään. Bara vin, tack. Muuten särkyvät lasit. 

Kuulimme viime kesänä, istuessamme keittön pöydän äärellä, järjettömän lasien särkymisen äänen. Olin juuri pessyt viinilaseja ja ne olivat kuivumassa tiskikaapin ylimmällä tasolla. Miltei itkin kauhusta, miten Riedelini ovat särkyneet dominoefektinä tuusannuuskaksi. Avasimme tiskikaapin ovet ja hämmästyimme. Kaikki lasit olivat paikoillaan. Mitään ei ollut myöskään pudonnut puuhellavälikköön, jonne aina joskus jotain lentää. Tämä on ollut ehkä selittämättömin kokemuksemme. Mistä se ääni oikein kuului? Se kaikui molempien korvissa niin kovaa, että miltei kuulo särkyi.

Tiskikaapista on myös hävinnyt astioita. Ostaessani viime kesänä Marimekon Primavera-mukit, varmistin äidiltäni, että ostinhan niitä neljä kappaletta. Tarkistin vielä kuitista määrän. Olin nimittäin tiskannut neljä mukia, ja seuraavana aamuna, avatessani kaapin oven, mukeja oli vain kolme jäljellä. Myös mieheni muisti, että mukeja oli kaapissa neljä. Kesti monta viikkoa, eikä neljättä mukia löytynyt mistään. Olin siirtänyt kolme mukia jo astiakaappiin puolilannistuneena. Ja eräänä aamuna, avatessani tyhjän tiskikaapin oven, ritilällä paistatteli kadoksissa ollut muki. Tämä kokemus oli aivan käsittämätön. Siirsin mukin neljänneksi kolmen joukkoon. Siitä lähtien kaikki osat ovat olleet tallessa. Yhtä monta, kuin oli talossa asukkaita. 

Kaksi lasta oli aika vähän sadan vuoden takaiselle perheelle. Ehkä lapsia ei vain tullut lisää, tai Ruotsissa oltiin edistyksellisempiä niin sanotulla säännöstelyrintamalla. Täällä on ollut ruhtinaallisesti tilaa lasten temmeltää, kun naapurustossa on kymmenlapsinen perhe tunkeutunut yhteen hellahuoneeseen. Kai varallisuus oli kummituksilla tosiaan kohdillaan. 

Alkuperäisasukkailla on myös luultavasti ollut palvelija tai vuokralainen nykyisessä keittiössämme, ainakin alussa. Ehkä lastenhoitaja? Sillä makuuhuoneemme eli entisen toisen keittiön ovessa on tilkitty postilaatikko kirjeille. Palvelija on siis laittanut isäntäväelle kuuluvat kirjeet sinne, otettuaan ne verannan yhteisluukusta. Nykyisen keittiön puoli on vaatimattomampi ja vähän pienempi kuin asuntomme toinen puoli, eikä tällä puolella ole ovessa postiluukkua. Oletamme siis, että tämän puolen asujan tehtäviin kuului verannan luukkuun jätetyn postin kaseeraus. Verannalta löytyy myös erikoinen soittokello, jossa on jokin muukin toimimaton funktio kuin ovikello. 

Jo varhain kaksi samalle perheelle kuulunutta asuntoa on yhdistetty peiliovella, joka on myöhemmin poistettu ja aukkoa samalla levennetty. Verannalla oleva vanha postiluukku ja soittokello muistuttavat kuitenkin vielä tuosta alkuperäisestä ajasta, jolloin kodissamme oli jopa neljä tulisijaa. Nyt on jäljellä kolme, sillä makuuhuoneemme puuhella on purettu. Luukut löytyvät yhä puuvajasta sekä liuta Pukkilan vanhoja kaakeleita, niitä kuusikulmaisia, jotka ovat taas trendikkäitä. Pukkila on entinen Turun Kaakelitehdas, jonka tuotantoa myös kaunis kakluunimme "ruskea rouva" on. 

 

Alkuperäisen ja nykyisen keittiön puuhella, sekä "turmion välikkö".

Toisen keittiön muuttaminen makuuhuoneeksi sekä yhden seinän piikkaus auki ovat ainoat selkeät muutokset, joita tähän asuinkerrokseen on vuosikymmenten aikana tehty. Paperitapetit paljastaisivat mukavia ajallisia kerrostumia, mutta meillä ei ole ollut tarve vaihtaa tai purkaa mitään, myöskään alkuperäiseten pinkopahvien takia. Patterin takaa olen nähnyt, että joskus olohuoneessa on ollut kauttaaltaan tummanvihreä tapetti kultaisin koristeluin. Miten kuninkaallista! Se olisi upea edelleen "empirehuoneessa", mutta kauttaaltaan tapetoituna niin tummalla tämä tila näyttäisi varmaan paljon pienemmältä.

Tämä kirjoitukseni on jo näin pitkä, enkä ole päässyt kuin vasta alkuun! Kuulen epämääräistä askelta eteisestä, tai ehkä kyseessä on mieheni. Ai, hän istuukin sohvalla. Näitä kokemuksia tulee viikoittain, joten niihin ei enää kiinnitä huomiota. Minun täytyy jatkaa tarinointia toiste, sillä näitä kummitteluesimerkkejä löytyy. Olemme kuvanneet kertomukset "nauhalle", jotteivät ne unohtuisi. 

Lopuksi listaan edelleen kadoksissa olevia tavaroita, jotka ovat hävinneet mystisesti kuin tuhka tuuleen tässä kodissamme:

- Huomenlahjaksi saamani Longines-kello, joka oli vintagetyylinen ja korvaamaton. Itken yhä sen perään. Mikään ei ole yhtä hieno, eikä mikään uusi ostos sama. 

- Gdanskista ostamani punainen vanhan tyylinen nahkalompakko vai onko se nykykielellä clutch-laukku. En ehtinyt käyttää sitä kertaakaan, se on hävinnyt paketissaan, silkkipaperiin käärittynä. Muistan, että olen purkanut sen matkalaukusta makuuhuoneessa. 

- Niin monet eri korkit.

- Mieheni AV-materiaaleja, eli nämä liittyvät kuvaukseen. 

Kuten huomaatte, nämä kaikki hävinneet tavarat saattavat liittyä kummitusten mielitekoihin. Osaan hyvin nähdä kelloni ja lompakkoni naiskummituksella ja korkit sekä kuvausmateriaalin mieskummituksella. Täten pyydän, hyvät kummitukset: palauttakaa nekin paikoilleen uudelleen löydettäviksi. Kuten sen Marimekon mukin. Uskon, että vielä jonain päivänä jokin näistä löytyy yhtä selittämättömästi kuin muki tiskikaapista, suoraan silmien edestä. 

Uskon myös, että kummitukset haluavat ainoastaan hyvää. He ovat myös seurallisia, kaipaavat taiteellista elämää ja juopumista puutarhassa. Jälkimmäisestä on kyllä edellinen asukas, hänkin taiteilija, vastannut kiitettävästi. Joskus mietin, liittyykö viinipullojen korkkien aukeaminen sittenkin häneen. Mutta en usko. Minulla on tunne, ja sitä ei pääse pakoon. Pala palalta menneisyys kertoo vedenpitävän tarinan. Erilaisen, jota olen alkanut tässä kodissa luoda myös itse, kirjoittamalla. Kyllä tämä on ilman muuta taiteilijakoti, sen aistii ja tuntee nahoissaan. Jollemme olisi muuttaneet tänne, en ehkä olisi koskaan alkanut kirjoittaa tavoitteellisesti. 

Siispä kiitos kummituksille ja edesmenneille asukkaille. Kiitos myös heille, jotka ovat päättäneet ennemmin jättää kuin tuhota. Sillä nyt tämä koti on aarre, ja kummitus on sen kirstunvartija.

Kohta on taas ensipoltto edessä! Sohvalla nukkuu kuin tukki. Kenties siksi, että siinä on myös aikoinaan nukuttu kaakeliuunin hellivässä lämmössä. 

Uskotko sinä kummitusten olemassaoloon? Onko sinulla peräti kokemuksia aiheesta?