Tavoitteiden saavuttaminen on suuri illusioni

Valvoin koko yön kuunnellen vienoa konserttoa pääni sisä- ja ulkopuolella. Tiesin jo nukkumaan mennessä, etten saisi unta. Toisen sammuminen viereen kuin saunalyhty (onneksi, ei sekään itsestäänselvyys) vain korostaa omaa ylivirittynyttä tilaa. 

Miksi menin kirjoittamaan niin?

Miksen muka saanut sitäkään luettua loppuun?

Miten vapaat voivat olla jo ohi, ennen kuin olet ymmärtänyt niiden alkaneenkaan?

Miksi juuri minulle tuli rokotteesta kuume?

Johtuukohan unettomuuteni rokotteesta?

Entä jos tämä tila jääkin päälle, apua!

No, ei jäänyt. Aamulla heräsin täysin normaalivointisena, ahdistuneena ajan vähyydestä. Kuolinilmoitusten lukeminen lehdestä aamiaispöydässä oikein alleviivasi olemisen sietämätöntä keveyttä. Se on miltei haihtuvaa. Hyttysenpieruja ajassa, nuo ihmiselon päivät. Joistain jää jokin haju tulevaan hetkeen leijumaan, valtaosasta ei yhtään mitään. Eihän meistä jää enää edes luita, sillä valtaosa vainajista polttohaudataan. Onko tämä merkittävä ongelma tulevaisuuden arkeologeille ja historiantutkijoille, kun kaikki kirjoitettukin taltioidaan pääosin digitaaliseen muotoon? Mitä meistä ihan oikeasti jää? 

Tämänhetkinen suuri tavoitteeni alkaa tältä rannalta. 

Katoavaisuuden takiako takerrumme entistä kovemmin tavoitteisiin, joista yksi oli omalla kohdallani Mika Waltarin Suuren illusionin lukeminen loman aikana. Ei puhuta enää sanaakaan Volter Kilven Alastalon salissa -teoksesta, joka on nyt varsin kunnioitettavasti saksannettu. Bravo Stefan Moster! Kummatkin klassikot aloitin, vain toisen luen varmuudella loppuun viimeistään vanhainkodissa, elleivät silmäni ole kuluneet puhki näyttöruudusta. 

Mietin koko yön tavoitteita, joita on niin vaikea saada toteutumaan. Mietin tarvettamme ylipäätään luoda tavoitteita. On kai sitä helpompiakin tapoja kiduttaa itseään. Kuitenkin naistenlehdet täyttyvät elokuusta ja tammikuusta toiseen ärsyttävästä tavoitehöpinästä. Sijoittamisessa ja parisuhteessakin pitäisi kuulemma olla tavoitteita, joita kohti pyrkiä. Entä jos pyrkimyksenä on vain selviytyminen? Se, ettei tule liian pitkää miinusmerkkiä eteen?

Onko selviytyminen riittävä tavoite tässä maailmanajassa? Varmasti on, jos peilaamme tilannetta Kabulin lentokentän tai pahimpien koronagettojen todellisuuteen. Kuitenkin Suomessa, hyväosaisten keskuudessa, ihminen joka ei luo itselleen tavoitteita, näyttäytyy usein muille kummajaisena. 

Tavoitteen saavuttaminen on kuin aurinkoisen kultapallon pyydystäminen. 

Tavoitteiden asettamisen absurdius toistuu vuodesta toiseen myös työpaikan tavoitekeskusteluissa. Pitää keksiä väkisin jokin tavoite, jota kohti pyrkiä. Minun tavoitteeni on tienata rahaa ilman, että joudun psykoosiin työtaakasta. Pohdin mieluummin psykoosin ja täysituntisen kirjailijan uran eroa. Täydet tunnit pois kirjoittamisesta, siis. 

Entä, jos ainoa selviytymisen muoto on kirjoittaminen? Se on yksi hengittämisen ala-alue. Hengitysala pienenee vuosi vuodelta, kun kaikki töissä käytetty aika koostuu yhä uuvuttavammasta ja sirpaleisemmasta tehotahdista. Alat takertua yhä vahvemmin kirjoittamiseen, siihen viimeiseen hukkuvan oljenkorteen. Alat pitää ainoana mahdollisuutena tietä, joka konkretisoituu todellisuudeksi noin promillella yrittäjistä. 

Mutta yrittänyttä ei laiteta, ei. 

Kun suomalaiset rakastavat tätäkin sananlaskua, miksei sillä viitata juuri koskaan taidealojen yrityksiin? Luoviin yrityksiin? Millä ajattelit elää? Sillä yrittämisen suomalla hapella. Siksi on vallan ihmeellistä, ettei monikaan työpaikka suo työntekijälleen palkatonta vapaata. Joko vaihtoehtona on irtisanoutuminen tai vuorotteluvapaa. Jollei ole syystä tai toisesta oikeutettu jälkimmäiseen (harva esimerkiksi on vaadittavaa 13 vuotta saman yrityksen palvelussa), jäljelle jää vähäisen hapen haukkominen vieläkin vähäisemmällä vapaa-ajalla kuin kala kuivalla maalla. Samaan aikaan viha joustamattomuutta kohtaan kasvaa yhä suuremmaksi möykyksi. Milloin työnantajat alkavat uskoa, että työntekijöillä voi olla elämää ja tavoitteita myös työajan ulkopuolella? Miten se on työnantajalta pois, että työntekijä itse tarjoutuu poistamaan vaikkapa lukuisat sairauspoissaolokustannuksensa työnantajalta jopa puoleksi vuodeksi? Milloin yhdestä työntekijästä tuli niin korvaamaton, että hänen annetaan kuolla pystyyn?

Siinäpä tavoitetta kerrakseen. Pystyyn kuolemisen välttäminen. 

Olipa kerran Elämä. 

Myöskään verannan seinää en saanut maalattua loppuun, sillä juuri loman aikaan oli niin kuuma, ettei verannalla kerta kaikkiaan pystynyt tekemään yhtään mitään. Ehkä se oli tarkoitettu niin. Maalit säilyvät vuosikausia. Myös hedelmälliset ideat voivat muhia ajan naftaliinissa ikuisuudelta tuntuvan hetken, kunnes ne pursuavat ulos kuin käänteinen Murphyn laki. Silloin ei enää harmita lukea lehdistä tietoja kirjailijoiden rahoituksista, työhuoneista ja loputtomista luovuuden luppoajoista. Nekin ovat usein samalla piinalla ansaittuja. 

Silti, lukiessani vain Waltarin kirjoittaman ylikriittisen epilogin esikoisteokseensa Suuri illusioni (1928), tunnen vielä suurempaa mitättömyyttä ja tuskaa aikakauden muutoksesta. Miten kukaan alle 20-vuotias voi kirjoittaa niin hersyvän, älykkään ja osuvasti ajankuvaa peilaavan esikoisteoksen, vieläpä Pariisissa, henkilökohtaisessa vuokrahuoneessa? Voisinhan minäkin vuokrata murjun naapurista ja kuunnella narkkarien ölinää, ehkä sillä syntyisi autenttisinta mahdollista tekstiä. Mutta Turku ei ole yhtä kuin Pariisi, eikä oma elämäni toivottavasti hyttysenpieru. 

Noin, nyt voi taas jatkaa itse asiaa, eli käsikirjoituksen näpyttämistä. Patoutunut viha voi olla hyvä luovuuden primus motor niin kauan, kun joku ylemmän tason arvioija ei mainitse kirjoittajan patoutumien paistavan liikaa tekstistä läpi. Vaikkei tällaista noottia tulisi, joku somelynkkaaja kyllä sanoittaa senkin edestä. Edes anonymiteetti ei suojaa kritiikiltä. Sitä pitää vain kestää, ymmärtää nyanssit. Mutta olla taipumatta liikaa niiden edessä. Palautteeseen reagoimisen ja sielunsa myymisen välillä on veteen piirretty korjausviiva. Vai kirjoitinko vereen piirretty?

Mitä syvemmälle kirjoittamiseen uppoaa, sitä enemmän vereslihaa joutuu käyttämään päästäkseen takaisin pinnalle. Ja samaan aikaan haluaisi vain toimia kuin Eeva Kilpi Sinisessä ja Punaisessa muistikirjassa: luoda yksinkertaisia, mutta nerokkaita lauseita nenäliinoihin. Sitäkin olen öisin yrittänyt tehdä, mutta lyijy on aina loppu tai herätyskello kalahtaa lattialle pimeässä hapuilevan käden tieltä. Nyt minulla on pieniä minivihkoja, joita löytyy joka huoneesta. Yhden sisällön voin toimittaa suoraan Fimealle, proosallisena ilmoituksena erään lääkkeen haittavaikutuksesta. Kerron siitä lisää joskus toiste, jollen kehtaa julkaista sitä sellaisenaan. 

Mutta oi, se lääke vie minut suureen illusioniin. Maailmaan, jossa paha migreeni on vain painajaisuni eikä todellisuus. Uskon silti, että kärsimys valjastaa kohti laajempaa ilmaisukykyä, suurempaa elämän realiteettien ymmärrystä. Rajallisuuden, yhtäaikaisen pohjattomuuden. 

Näen meidät kaikki kaivon kuilussa, pidellen käsillämme ja jalkapohjillamme kiinni liukkaista reunoista. Hyvinvointivaltioiden ihmiset ovat ylimpänä kaivon aukkoa, lähimpänä vapauttavaa helpotusta, mutta juuri he kuvittelevat olevansa pohjalla. Ehkä tästä ambivalenssista syntyy myyvintä autofiktiota. 

Onneksi minulla ei ole autoa enkä aina kirjoita fiktiotakaan. Kauppalista haperoaivoille on parasta realitya, sillä se johtaa ruokasaaliiseen. Vasta sitten voi jatkaa muuta kirjoittamista. 

Tässäkin paratiisissa haisi pahimpaan helleaikaan Mätäjärvi (keskiaikainen kaatopaikka Turun Tuomiokirkon lähellä, josta nykyään löytyy vanhainkoti). 

Mitä tavoitetta sinä et ole saavuttanut tai luonut itsellesi?