Syyllistämisen kulttuuri on usein sanaton

Jokainen tietää varmasti tunteen, jossa joutuu kokemaan painetta valinnastaan, sattuneen tapahtuman seurauksista, tai mikä surullisinta, sairastumisesta. Taannoin kysyin Instagram-tilini gallupissa, kuinka monen seuraajan on vaikea jäädä sairauslomalle. Yli 80 prosenttia vastanneista koki sen aiheuttavan haasteita. Tarkempia syitä en tiedä, mutta veikkaan ison tekijän olevan syyllistämisen kulttuuri. Se on kuin syöpä. Se levittää lonkeronsa kaikkialle, eri aloilta yksilöiden ajatuksiin saakka.

Syyllistäminen opitaan jo miltei kehdossa. Emme useinkaan muista aikoja ennen tarhaikää, mutta jo tuolloin tytöt opetetaan tunnollisiksi tilan luovuttajiksi, pojat rohkeiksi tilan valtaajiksi. Näin tutkitusti ja kärjistetysti. Eniten tunnontuskia ihan kaikesta kokevat juuri tytöt, kehdosta hautaan. Vai miten se oli Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa, "munasolusta mummoon"! Mutta harvinaista syyllisyyden tunteminen syyllistämisen kautta ei ole kellekään, riippumatta sukupuolesta tai sen määrittämättömyydestä. Ehkä vanhemmiten vain oppii armollisuutta itseä ja muita kohtaan, jolloin myös altistuminen syyllistämisestä uhriutumiselle vähenee. 

Olen kirjoittanut vuosien varrella paljon mitätöimisestä, niin itsensä kuin muiden. Usein vähättelyn kulttuuri kytkeytyy syyllistämisen kulttuuriin. "Etkö sinä nyt muka kykene? No, etpä ole koskaan kyennytkään." Siinä tiivistetysti. 

Suomalaisen kuuluu tehdä töitä, olla tuottelias yhteiskunnan jäsen. Suomalaisen kuuluu nauttia työnteosta, vaikka sen tekisi hampaat irvessä. Kun tähän liimataan päällr amerikkalaistyylinen innostusteatteri somevaatimuksineen, alkaa mielenterveyspalveluiden ovi käydä tiuhaan. 

Minulla kuormitus purkautuu ulos migreenikohtauksina, jotka ovat taas viime viikkoina paisuneet äärimmilleen. Oikeastaan viimeiset viikot ovat olleet enemmän tai vähemmän kohtausta, sen jälkitilaa ja esioiretta. Kun kuitenkin pysyy lääkittynä pystyssä ja jopa kykenee ennen pahinta vaihetta tekemään töitä, vyyhti on valmis.

Etenkin migreenipotilaat joutuvat kokemaan työssään edelleen voimakasta syyllistämistä. Sairaudesta tiedetään edelleen liian vähän ja sen kuvitellaan olevan kaikilla samanlainen. Yksi pilleri, korkeintaan päivän poissaolo ja elämä jatkuu. Ei se niin mene. Vertaistuen mukaan hyvin harvoin, mutta työnantajapuolella tästä käsityksestä halutaan usein pitää kiinni. Migreenipotilaat tulevat työnantajille hyvin kalliiksi, onhan kyseessä koko valtakunnan eniten poissaoloja aiheuttava sairaus. 

Minä aiheutan nyt kroonistuneella neurologisella sairaudellani kahden viikon kukkaronkevennyksen työnantajalle, jonka edustaja ei vaivautunut sanomaan edes yhtä poissaoloa helpottavaa sanaa: paranemisia. Lässytystä ei tarvita, mutta ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänet otetaan vakavasti. Valitettavasti yhä edelleen tuntuu siltä, että työnantajapuolella sairauspoissaolo on aina työnantajan ongelma. Se ei ole koskaan sairaan ahdistava piina, jota aidosti ymmärrettäisiin. 

Työnantajapuolella ei sanottu minulle mitään, korkeintaan jätettiin sanomatta, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Syyllistämisen kulttuuri on usein sanatonta. Se näkyy sanoina vain syyllistäjän ja syyllistetyn aivokuvissa, muttei purkaudu luultuina totuuksina ulos. Enää ei uskalleta. Työntekijät myös tietävät oikeutensa sekä tilanteen, jossa vellit on housuissa itse kullakin.

Nykyään on kuitenkin netti ja some. Sairauslomalle jäänyt saattaa kirjoittaa blogiinsa ahdinkoaan, jäsennellä siinä sanattomiksi jääneitä lauseitaan. Aistimaan siihen tilaan niitä kysymyksiä ja toivotuksia, joita itse esittäisi alaiselleen esihenkilöasemassa. Toinen osapuoli taas saattaa vuodattaa somessa raskasta työviikkoaan, kun tuli saikkuja ja ylimääräistä työvuorosäätöä muutenkin rankan viikon päälle. Työntekijän vastuulle jää miettiä, ovatko nämä vuodatukset tarkoitettu syyllistämiseksi vai osoittavatko ne vain yhden osa-alueen, jolla esihenkilö on yksinkertaisesti ammattitaidoton. 

Olen tarkoituksella kertonut migreeniarjestani joskus somessa, sillä olen ajatellut sen ehkä helpottavan ymmärrystä sairautta kohtaan. Huomasin kuitenkin tällaisen huomionhaun olevan täysin turhaa. Vaikka olin viimeisimpiä juttuja kirjoittaessa kolmiolääkittynä (kuten nytkin, näppäilen tätä jälleen kännykällä niin, että juuri ja juuri näen näytön valon), ollut koko viikon, vaikka olin nähnyt esihenkilön nähneen jutut ehkä vain ohittaen ne, minä menin seuraavanakin päivänä töihin. Miksi minä, aivan liikaa muiden hyvinvointia ajatteleva ihminen kuvittelin, että esihenkilöasemassa oleva toimisi samoin kuin itse toimisin? Minunhan kuuluu itse soittaa, etten tule töihin, eikä odottaa vapauttavaa puhelua esihenkilöltä. 

Mutta siinä on tämän kuvion ydin. Kun on koko elämän kokenut sanatonta syyllistämistä, haluaa vihdoin kuulla tunnustavat sanat syyttömyydelleen. Haluaa kuulla sen, minkä itse sanoisi jokaiselle migreenistä tai mistä tahansa sairaudesta kärsivälle. Sairaus ei ole työntekijän eikä työnantajan ongelma, puutteelliset johtamistaidot ovat. Ne ulottuvat henkilöstön sitoutumiseen, hyvinvointiin, kuulluksi tulemisen tunteeseen, kaikkeen. Olisin vain halunnut puhelun: hei, nyt jäät kotiin ja lepäät. Sen sijaan minun on aina kerjättävä vapautusta, vaikka vapauden sairauslomatodistuksella saankin. Mutta voitteko kuvitella, sekään ei ole välttämättä itsestäänselvyys työnantajalle, jossa esihenkilöt tekevät usein töitä sairauslomillakin. Tai mikä pahinta, eivät suostu itse jäämään sairauslomalle, vaikka tarve olisi. Kun esihenkilöllä on tämä sama ilmeisesti myöskin sisäsyntyisestä syyllistämisen kulttuurista kumpuava esto päällä, on vaikea olla aidosti salliva muillekaan. 

En ihmettele, että humanistit ovat nykyisin suosittuja johtajia. Humanistit ovat maailman haastavimman kohteen, ihmisten ja ehkä myös humanoidien asiantuntijoita. Johtajat toimivat esihenkilöinä ihmisille, eivät kaavioille. Sairauslomien takana värjöttelevät aina ihmiset kodeissaan, eivät kaaviot ja käyrät mapeissa. Minä en ole kuluerä, kaavio enkä käyrä, ainakaan vielä. Olen ihminen, jolla on tunteet. 

Silti emme saisi niitä henkilökohtaisimpia töissä näyttää. Ei tietenkään, mutta tällä pidetään yllä myös vaikenemisen valtaa. Kun kukaan ei sano mitään, kun kaikki vain nielevät, syyllisyyden ja syyllistämisen taakka kasvaa. Kuilu osapuolten välillä syvenee ja lopulta käy myös takaovi. 

Surullisinta on loppuunpalaneen ihmisen lähtö työnantajalta, jolle on antanut ison siivun elämästään ja vuosi vuodelta enemmän jatkuvasti vähenevistä voimavaroistaan. Kun näitä tarinoita on kymmeniä, satoja, ellei jo kohta tuhansia, hälytyskellot soivat muuallakin kuin työntekijän päässä. 

Aina piti joustaa, gradua tehdessä joka päivä. Joka ikinen vapaapäivä puhelin soi. Voitko tulla? Sen jälkeen keksittiin sähköiset palvelut, viestipommitukset ja nykyisin hyvin harmaalle alueelle menevät Whatsapp-ryhmät. Minä olen kieltäytynyt osallistumasta niihin. Edes jollain tavalla täytyy ihmisen suojella aivoterveyttään. Aina puhutaan joustosta, yhä edelleen. Joustavuus palkitaan, mutta milloin? Sitä päivää ei ole tullut eteen. 

Oikeastaan tein valinnan jo silloin, kun sain kuulla, etten saa näin sairaana kevennettyä työviikkoa edes väliaikaisesti. Migreeniliitto työskentelee asian hyväksi, sillä ongelma johtuu myös migreenin luokittelusta kohtaukselliseksi sairaudeksi. Siinä ei oteta huomioon sitä jatkuvaa väsymystä, aivojen soositilaa, jonka kroonistunut migreeni aiheuttaa. 

Äsken sanomaani nähden on ihmeellistä, että kykenen tätä tekstiä kirjoittamaan. Mutta tämä onkin se viimeinen ulostuloni, jonka jälkeen voin maata rauhassa, letaalina, vain odottaen unen rauhoittavaa vaikutusta. Ja lukea samalla äärettömän kiinnostavaa tieteellistä Jeesus-kirjaa, johon palaan myöhemmin. Kuten myös muihin sielunmessulöytöihin Turun messukeskuksesta. 

Niin. Voiko sairaana edes lukea, kirjoittaa blogia? Voiko nauttia elämästä vai onko se synti? Minä sanon: synti on olla syyllistävä ihminen ja syntisiä olemme joidenkin dogmien mukaan kaikki. Syyllistänhän minäkin joskus miesparkaani, joka ei muista viedä roskapussia ulkoroskikseen. Kaksi eri tavoin neurovammaista NUORTA ihmistä samassa taloudessa on toisinaan liikaa, sillä käsityshän on meillä itsellämmekihän se, että a) muistamme viedä roskat, b) on normaalia muistaa viedä roskat ja c) olemme niin nuoria, että meidän pitää muistaa viedä roskat. Mutta vaihtoehto d toimii usein yhtä hyvin: roskat voivat kävellä myös itsestään ulos! 

Kaikille neurologisille sairauksille yleinen yhteinen piirre on muistamattomuus. Ainakin muistin vakava pätkiminen. Ja tässä kohtaa, kun tiedän jo vähän missä mennään, oman muistini vakava pätkiminen alkaa olla huolestuttava asia. Minulla on niin pitkiä täysin mustia aukkoja päässä, että uskon niiden johtuvan myös lääkkeestä, jota syön. Tähän on myös esitetty kirjoitustoive, yritän muistaa. Mutta tänään kerroin oireista lääkärille, joka kirjaa ne ylös Fimean sivulle, mikäli muistaa. Hän yritti myös muistella akupunktioneulojensa sijaintia autotallissaan, mutta luojan kiitos tuttu akupunktion grand old man ottaa minut jälleen vastaan, jo keskiviikkona. Elämäni neulatyynynä saa euforisen jatkoajan. 

Toivottavasti jopa kahden kuukauden säryttömän jakson alkaessa tunnen jälleen voimaantuvani. Ainakin viimeksi tuo aika tuntui täysin eri ihmisen elämältä. Terveen elämältä. Silloin on helpompi taistella syyllistämistä vastaan. Mutta onko silloin tarve, sillä tehottomia ja sairaita syyllistetään aina eniten, sanoilla tai ilman. 

Tässä kohtaa loppuelämäni on liian lyhyt siitä välittämiseen. Pitäkää tunkkinne, ellette ensin puristu sen alle. Elämä on aika vapauttavaa, kun armahtaa itsensä turhan syyllisyyden taakasta. Mutta tuohon taakkaan vedotaan paljon likaisemmin ottein kuin surusilmäinen koira tarjotessaan kuraisia tassujaan nakinpalan saamiseksi. Tulipa ikävä edesmennyttä koiraani, tänä eläinten tai koirien päivänä, kumpi olikaan.

Sen kunniaksi ehdotan, että me ihmiset emme olisi epäinhimillisissä oloissa elävää karjaa, joka jää pelosta itse navettaan. Vihreä laidun kutsuu, ja joskus se on ihan tosinäky, ei kangastusta. 

Onko sinua syyllistetty elämässäsi, vai heitätkö itse itsesi uhrialttarille?