Unen ja valveen rajamaa - erään painajaisen tarina

En muista, olenko kirjoittanut blogissani kirjasta, joka on ehkä vaikuttanut eniten elämänkulkuuni. Näitä teoksia on toki monia, mutta suoranaisiin elämänvalinnallisiin siirtoihin ajaneita on aika vähän.

Tämä kirja on vuonna 1985 ilmestynyt Patrick Süskindin Parfyymi. Löysin sen kirjahyllystämme jo lapsena. Minua kiehtoi kovasti kannen kuva nukkuvasta tai kenties huumatusta alastomasta naisesta. Nyt minulla on tuo sama kirja kellarini vitriinissä ilman kansilehteä. En tiedä, minne se on voinut hävitä. Sillä kun viimeksi luin kirjan, sen ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran, kansilehti oli tallella.

Lukemisesta on aikaa kohta 20 vuotta. Olin muuttanut suoraan lukiosta Tammisaareen, jonne olin päässyt opiskelemaan metsänhoitoalaa. En välttämättä halunnut tälle alalle, mutta se oli ensimmäisellä hakukierroksella ainut auennut opiskelupaikka. Vieläpä ruotsiksi. Näin jälkikäteen olisin ymmärtänyt, miten paljon tuolla koululla oli resursseja ja miten pro-tason opetusta siellä sai erinäisiltä alan guruilta. Mutta silloin surin vain sitä, että jouduin etäsuhteeseen silloisen poikaystäväni kanssa ja jakamaan asuintilani muiden opiskelijoiden kanssa. Ei koskaan enää soluun, jonka ikkunan taakse saapuu yöllä musta hahmo moottorisahan kanssa. Olevinaan hauska vitsi, joka taisi pyytää minua myöhemmin treffeille kuten muutama muukin vahvasti miessukupuoleen kallistuneessa opiskelijakunnassa.

Kaiken tämän kerron siksi, jotta se pohjustaisi ulkopuolisuuden tunnettani laitoksessa, jonka varastosta löytynyttä yksinäistä antiikkipianoa kävin soittamassa iltoina, jolloin muut lähtivät trendikkääksi hivuttautuvaan joogaan tai kalastamaan. Jotkut pelaamaan jotain joukkuelajia, jonka sisältöä en muista. Se oli aikaa, jolloin yhden treffikutsun erikseen mainittu houkutin oli uusi dvd-soitin, jollaista ei ihan kenellä tahansa ollut. En silti innostunut, vaikka mietinkin aina, että se oli minulle täysin väärä koulu olla omalta statukseltani mitään muuta kuin sinkku. Saattaisin asua nyt umpiruotsalaisella seudulla, sellaisessa kaksikerroksissa punamultaisessa pohjalaistalossa ja kävisin varmaan villisikametsällä Kung Carlin joukoissa.

Mutta näin ei päässyt käymään. Minä nimittäin lopetin opiskelun koulussa jouduttuani keskelle pahaa painajais- ja unettomuuskierrettä.

Tuolloin en vielä kunnolla tiennyt, että koulun välittömässä läheisyydessä sijaitsi muinaisen punavankileirin joukkohaudat. Tähän hyvin verenpunaiseen historiaan en tuolloin painajaisiani osannut liittää vaan kirjaan, jonka olin kotoa ottanut mukaan. Lukisin sen siinä vaiheessa, kun en jaksaisi moottorisahaleikkejä tai yksinäistä Dream Theaterin kuuntelua cd-soittimesta. Eli välittömästi saavuttuani iltajunalla huoneeseeni, haistaen yhä Dragsvikiin suuntaavien armeijasukkahien nenässäni. 

Laituri, jolla seisoin aina itsekin, tuossa samassa kohdassa. Tässä punavankeja odottamassa kohtaloaan. Yksityiskuva Sture Lindholmin teoksesta Vankileirihelvetti Dragsvik.

Parfyymi huumasi minut heti. Samaistuin täysin hajut edellä kulkevaan kerrontaan, sillä olen supernenäisenä elänyt aina haistelu edellä. Olen jopa voinut parhaimmillaan hyödyntää sitä työssä, josta en vielä tuolloin tiennyt mitään. Haistelin vain imelän tunkkaisia solurivitalon punavihreitä seiniä sekä ummehtunutta tunnelmaa, johon etsin pikaista raikastusta. 

Siksi tein paljon pitkiä kävelyretkiä metsiin, IDOn pyttytehtaan taakse, Tammisaaren vanhaankaupunkiin, kaikkialle. Haistoin eläkeläiset, meren, metsän ja veren. Sieni-itiöt hiuksissani, Russian Earl Grayn huulillani. Peitin sen maun käsin kauhotulla puolukalla ja mustikalla, joskus tonnikalalla, jota erheellisesti ripottelin kerran kasvissyöjän pizzaan. Yritin ottaa tuntematonta tilaa haltuun samalla, kun oma sisimpäni kävi minulle yhä tutummaksi. Ymmärsin, että olen väärässä paikassa. Tai kenties oikeassa, mutta väärässä perspektiivissä. 

Tuolloin sanoin ensimmäisen kerran opinto-ohjaajalle, että haluan kirjoittaa. Hän ehdotti ympäristöongelmista kirjoittamista, mutta minä näin vain koulun ympäristöongelmana. Yksityisyyden menettämisen, opiskelun vailla päämäärää. Muiden elämän paras aika oli minulle pahin painajaisuni. 

Silti ja juuri siksi luin huoneessani kirjaa ahmien eteenpäin. Mietin, että ei tätä syyttä ole palkittu. Mutten tiennyt, että Süskind ei ottanut palkintoja vastaan. Ja kyse oli vielä nuorena kirjoitetusta esikoisteoksesta! En tuolloin vielä tiennyt, että tulisin myöhemmin kävelemään samoilla poluilla kuin kirjan murhaaja, joka on huomattavasti huonommasta elokuvastakin tuttu. En tiennyt, että Süskind on myös käsikirjoittanut elokuvia. Hän ei halua olla missään tekemisissä julkisuuden kanssa, ei antaa edes kirjailijahaastatteluja. Samaistun, vaikken olekaan (vielä?) kirjailija. 

En pysty kuvailemaan kohtaa, jossa lopetin lukemisen ja aloin nukkua. Se olisi liian piinaavaa ja juonen kulun kannalta liian paljastavaa. Koko teoksen juonen voit lukea mistä tahansa kirjablogista hakusanoilla. Uskon, että Parfyymin juoni on monelle tuttu.  

Heräsin painajaiseen, jota muistuttavan olin nähnyt lapsena kuumeessa. Siihen liittyy seinien kosteutta tihkuva kellari, pata, liekit ja suunnaton ahdistus kaiken päättymisestä. Kaiken paljastumisesta, piilopaikkani paljastumisesta. Kun näen, että edessä  on kuolemaa symboloiva silmäpari, jonka silmämunat välkkyvät oransseina taustan liekeistä. Tunnen yhä täysin tuon tunteen jaloissani ja rintaontelossani. Tuo tunne syntyy pitkällisen ajojahdin päättymisestä lopulliseen tuhoon. Sellaisen ajojahdin, jossa olet kuin ihmeen kaupalla selviytynyt ja edessä on viimeinen koitos ennen vapautumista, joka olisi kuitenkin vain uusi koetinkivi. 

Heräsin hiestä märkänä tajuten, että Parfyymin murhaaja kutsui minua luokseen unessa. Samalla se olinkin minä, se joka haistoin liiaksi vaaran ja elämän. Elämä on vaarallinen koettelemus, josta selviävät pahassa pinteessä vain ratkaisukeskeisimmät, älykkäimmät ja onnekkaimmat. Samalla, kun minä kuuluin niihin, minä olin kaiken pahan aiheuttaja. Se oli ihmiskunnan pahuuden raju oppitunti, kenties myös kollektiivisen alitajunnan liian todentuntuinen huuto pimeydestä. 

Muistan sen kauhujen yön edelleen, sillä tiesin, että painajainen aktivoituisi piinaamaan minua pitkäksi ajaksi. En saanut unta myöskään täysikuun takia. En saa edelleenkään kuun loistaessa täytenä taivaalla.

Puin ylleni, kellon ollessa noin neljä yöllä ja kävelin ulos kohti kuun valaisemaa merenrantaa. Laiturilla oli joku. Joku toinen, toisesta asuntolasta, joka ei saanut unta. Aikana ennen älypuhelimia, hän ei ollut ottamassa kuvaa kuunäkymästä, joka oli kuin jonkun hevi-cd:n kannesta. En tiedä, mitä tuo kuunvaloa vasten tumma hahmo teki laiturilla, mutta toivon hänen palanneen takaisin. Minä olisin kävellyt laiturille, mutta outo kohtaaminen yössä olisi ollut liikaa juuri sinä yönä, juuri sen kirjan kohtauksen jälkeen. Katsoin hetken merta, hengittäen syvään suolan ja merilevän tuoksua, johon sekoittui Busterien bensiinin käry. Yhtäkkiä pidin itseäni hölmönä, joka pelkäsi hulluutta. Palasin huoneeseeni tietämättä, kuka tuo yksinäinen hahmo oli.

Muistan lukeneeni Parfyymin pelosta huolimatta loppuun. Olin vaikuttunut ja samalla hyvin ahdistunut, sillä painajaiset vain pahenivat. Niihin liittyi aina kostea kellari, josta elon liekit hiljalleen hävisivät kuin minä valvemaailmasta. Jonain yönä näin erilaisen unen. Unen valkoisella pakettiautolla liikkuvasta sarjamurhaajasta, joka väijyi ihmisiä huoltoasemilla. Kun myöhemmin kävi ilmi, että tällainen pyöri oikeasti Yhdysvalloissa, aloin pelätä uniani yhä enemmän. Unista tuli totta ja valve-elämästäni epätodellista, ulkopuolista. Kaikki näyttäytyi minulle todellisena vasta silmäluomien sisäpuolella, suljettuani silmät ja yritettyäni pitää ne epätoivoisesti kiinni. En halunnut nähdä, mitä tulevaisuudella ei ollut minulle tarjottavanaan. 

Kun tätä piinaa oli kestänyt monta kuukautta ja saatuani myös ihmeellisiä terveydellisiä oireita joita tutkittiin lääkärienkin toimesta, päätin, etten jää. 

Päätimme poikaystävän kanssa muuttaa yhteen, sillä en halunnut myöskään palata kotiin. Muistan aina hetken, jolloin poikaystäväni tuli hakemaan minut ja vähäiset tavarani, joista yhden tärkeimmän hän vahingossa rikkoi ovenkulmaa vasten. Se oli Tukholmasta ostettu keltainen lamppu, joka oli minulle rakas. Olin niin lamaantunut kaikesta, että katsoin vain tyynenä rikkinäistä lamppua, jonka torson pakkasin autoon. 

Kun nostin katseeni, näin, kuinka se kaikkein kiehtovin treffeille pyytäjä, minua 10 vuotta vanhempi ja se ainoa, jonka kanssa kerran tanssin yhden ainoan kappaleen opiskelijabileissä eläen hetken toista elämää myöhemmällä huonolla omatunnolla, lähestyi minua. 

Hän tiesi, kuten kaikki muutkin koulun "miehet", että olin varattu. Siis jokaisen statushan oli kiirinyt juoruringissä heti ensimmäisen yhteisen illanvieton jälkeen jokaisen korviin. Tuo metsän keskellä sijainnut koulu oli sinkkujen Temptation Island ilman tekoja, joskin kuulin myöhemmin, miten moni oli siellä pariutunut keskenään. Tämän vaihtoehdon näin lähestyvän minua kyselevin askelin.

- Ska du flytta bort?

- Ja...

Samalla hetkellä poikaystäväni astuu ulos rivitalosta viimeisen laatikon kera. Jäähyväiseni toisen mahdollisuuden kanssa on muodollinen ja tukahdutettu. 

Istuuduin etupenkille ja katsoin peruutuspeiliin. Näin, kuinka hän seisoi keskellä tietä ja katsoi perääni, yhtä hämillään kuin minäkin. Lopulta loittonimme pieniksi pisteiksi, jotka yritin kumittaa pois puhtaalta paperilta, ysäriteknon alkaessa soida kaiuttimista. Tämä oli oman elämäni Hiljaiset sillat -loppukohtaus. 

Vain kerran googletin, mitä hän tekee nyt. Mutta vastausta on mahdoton löytää, sillä samannimisiä on satoja, ellei jopa tuhansia. Ehkä hän syö parhaillaan vaimonsa tekemää pullaa punamultaisin haalarein ja ikävöi minua. Tai sitten hän on ruotsalainen sarjamurhaaja, kuka tietää. Ja minä vain haistelen sitä merisuolan, benTsiinin ja hyvästistä pöllyävän hiekan täyttämää ilmaa unen ja valveen rajamaassa, miettien oliko mikään siitä ajanjaksosta totta, todellista. Vai onko se kaikki vain unia, symboleja ja muistikuvia. Lähdön jälkeen alkoin lukea Jungia ja Freudia. 

Olen palannut Tammisaareen vain kerran uudelleen. Silloinkin vallitsi paratiisikuvaston vastakohta: syksyinen pimeä vesisade, ihmisettömyys, märät kadut, kolea kylmyys. Tämä kuva Visit Raseborgin sivuilta. Varmasti ihan kiva paikka turistin näkökulmasta. 

Minä haluaisin lukea Parfyymin uudelleen, mutten uskalla. Tunnen alitajuntani liian hyvin. Pelkään painajaisten jälleen aktivoituvan. Sen sijaan kirjoitin tämän kokemuksen ylös, ymmärtäen, että koko tuon ajan, paikan ja tilan saisi tiivistettyä ja laajennettua proosalliseksi kasvutarinaksi. Tuo koulu oli suuri proosallinen näyttämö ilman, että kukaan luki siellä yhtään mitään. Kaikki vain tunnistivat kasveja, korsia, kalan sisäelimiä ja toisiaan. Mutta eiköhän minulla ole näitä kirjoitusprojekteja jo riittämiin.

Oletko sinä lukenut Parfyymin tai jonkun muun selvästi elämän suuntaasi vaikuttaneen teoksen?