Vapauden terveysvaikutukset

Tuntuu absurdilta kirjoittaa otsikon aiheesta tässä maailmantilanteessa, jolloin ahdistus valtaa lähes ihmisen kuin ihmisen kansallisuudesta riippumatta, heistä puhumattakaan, jotka ovat menettäneet vapautensa. Samaan aikaan olen kuitenkin kiitollinen siitä, miten merkittävästi oma henkilökohtainen valintani kulkea työpaikan takaovesta ulos vapauteen on vaikuttanut kokonaisterveyteeni. 

Ylivoimaisesti eniten jaksamistani on heikentänyt sekä henkisesti että fyysisesti liian kuormittavasta vuorotyöstä pahentunut, miltei kroonistunut migreeni. Kohtauksia oli pahimmillaan monta viikossa, tai pikemminkin se yksi ja sama kesti kolme-neljä päivää aaltoilevana oireiluna. Sen jälkeen seurasi aivosumu, olematon palautuminen ja paluu töihin, jossa sinnittelin usein kohtauksen aikanakin. Elin tällaista kehää vuosikausia loma-aikoja lukuunottamatta. Välillä oli pidempiä jaksoja pois töistä, ensimmäisellä kerralla akupunktiokuuri toi hetken armahduksen. Mutta toisella kerralla teho ei ollut enää yhtä hyvä. 

Työterveysneuvottelusta taas ei ollut mitään apua alalla ja tilassa, jossa lähes jokainen yksittäinen elementti toimi migreenitriggerinä. Merkittävä ongelma työntekijän, esihenkilön ja työterveyslääkärin välisessä ongelmanratkaisukeskustelussa on se, että migreeniä ei ole luokiteltu invalidisoivaksi sairaudeksi, kun se on kohtauksellinen. Tällöin minulle ei voitu myöntää kevennettyä työviikkoa.  Monella migreenipotilalla kohtaukset kuitenkin heikentävät päivittäistä elämänlaatua, ja vaikuttavat siten merkittävästi työkykyyn. Koronataudin jälkioireena muotiin tullut termi aivosumu on ollut minulle todellisuutta jo vuosikausia. Oma näkemykseni on, että minulla olisi pitänyt olla kevennetty työviikko vähintään kahden viimeisen kahden vuoden ajan, mutta sellaista en saanut. Vasta viimeisin sairauspoissaoloni syksyllä ja neuvottelu uuden työterveyslääkärin kanssa olisi tuonut tämän mahdollisuuden, muttei silloinkaan ilman masennusdiagnoosia. Jos minulle olisi diagnosoitu keskivaikea masennus, olisi väliaikainen kevennys onnistunut. Tästä byrokratiasta miltei sairastuinkin kyseiseen kavalaan tautiin, vaiko sittemminkin ahdistushäiriöön. Migreenipotilaat ovat moneen muun potilasryhmän kanssa väliinputoajia, jotka jäävät vaille kunnollista hoitoa. En ole masentunut, olen ahdistunut siitä hyytävästä alihoidosta ja suhtautumisesta, jota olen osakseni saanut niin joidenkin lääkärien kuin työelämän osalta. Onneksi molemmissa on ollut myös arvostettavaa yritystä löytää kestävä ratkaisu, mutta valitettavasti se ei vain tuottanut tulosta. 

Vaan mikä on tilanne nyt! Tähän asti paras hoitomuoto minulle on ollut irtisanoutuminen töistä. Reilun kahden kuukauden vapauden aikana minulla on ollut kolme migreenikohtausta, joista yksi iski odotetusti heti vapauseuforian perään. Toinen tuli vasta monen viikon jälkeen, todennäköisesti aiheuttajana oli liiallinen kirjoittaminen tietokoneella kaksi päivää putkeen. Onkin oma taiteenlajinsa oppia säätelemään kirjoittamista siten, ettei se puolestaan pahenna aikatauluttomuuden ansiosta saamaani armotilaa.

Aivosumua minulla on edelleen, se on hyvin pitkäkestoinen tila. En tiedä, ovatko ylivirittyneet aistini seurausta migreenikohtauksista, lääkkeistä, erityisherkkyydestä, työuupumuksesta vai kaiken tämän summasta. On yhä vaikea keskittyä ja usein myös löytää puhuttuja sanoja. Kirjoittaessa taas tätä sanojen muistamisongelmaa ei ole, perin erikoista. Eniten arjessa haittaa se, etten kestä vieläkään kovia ääniä, en välttämättä edes normaalia kuuluvampaa puhetta. En diskanttia tapissa, uutisia kovalla, en juuri mitään muuta kuin hiljaisuutta. Pianon soittaminen jätti korviini miltei kahden päivän kaiun sekä arkuuden tärykalvoihin. Mutta olen onnellinen, että pahin piina on ohi. En voisi enää palata sellaiseen työelämään, joka tuhoaa terveyteni. Väistämättä käy mielessä, onko sellaista edes olemassa, joka ei näin tekisi ainakin osittain.

On ollut nautinnollista ja toisaalta piinaavaa haahuilla, tehdä omalla aikataululla juuri sitä mitä haluaa vailla tulostavoitteita, jotka kuitenkin vanhasta muistista takovat takaraivossa. Tiedostan ja huomaan myös varsin hyvin kahden kuukauden jälkeen, että vapaus on suuri vankila. Siellä on oltava itse sekä vartija että vanki. Mitään ei tapahdu, ellei itse tee. Kukaan ei pyydä, paitsi se ohut ääni korvissa, joka kysyy: millä ajattelit jatkossa elää?

Tästä voitte kuvitella piinani töissä. Olin niin loppu, etten nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua. Uskon, että olisin tehnyt näin joka tapauksessa, nyt vain kirjoitusprojektit antoivat lähtöön tarvittavan lähtölaukauksen ja mahdollisesti auttavat minua pidentämään "vapaarouvana"eloa. Rehellisesti sanottuna en haluaisi palata työelämään koko tänä vuonna, vaan elättää itse itseni pienillä puroilla sekä (sotatilassa juuri sopivasti huvenneilla) osakesäästöilläni. On ihanaa, kun aamulla ei ole pakko noista kello 5:30 ellei halua (se päivä koittanee yli 70-vuotiaana?), ja vaaluttaa ensimmäisiä työhikiä pitkin selkää jo pari tuntia myöhemmin. On euforista, kun ei tarvitse lääkitä itseään kestääkseen päivän työn. Ihmisten aivopieruihin tosin ei ollut keksitty lääkettä, ellei sellaiseksi voida luokitella tätä blogiani. En tiedä miten olisin kestänyt ilman tätä kanavaa, josta on seurannut vaikka ja mitä!

Palatakseni kuitenkin nykyisyyteen sekä migreenin hoitoon - minun on turha jaella neuvoja ja vinkkejä, sillä migreeni on niin yksilöllinen. Se mikä on toiminut minulla, ei ehkä tehoa jollain toisella. Tähän asti en tiedä tehokkaampaa lääkkeetöntä hoitomuotoa kuin kokis, kylmäkalle ohimossa ja uni. Mutta näitä pohjustamaan tarvitsin hyvin usein lääkkeen, joskus jopa tiputuksen sairaalassa (silloin kun sumatriptania ei saanut apteekeista jakelukatkon takia). Koska minua yritettiin vieroittaa liiallisesta sumatriptanin käytöstä, huomattuani myös itse sen haittavaikutukset, aloin popsia Panadolia kuin karkkia. Se oli tyhmää, sillä se on ensinnäkin minulle lähes turha lääke (miehelläni taas se tehoaa auralliseen migreeniin), lisäksi se nostaa paljon käytettynä maksa-arvoja. Tätä en tiennyt ennen terveystarkastusta, johon menin juuri ennen irtisanoutumistani töistä. Kutsuahan ei monilla työpaikoilla enää tule vaan on itse varattava aika. Tällöin niitä jää myös hyvin paljon varaamatta, jolloin se tulee edullisemmaksi työnantajalle. Mutta miten kalliiksi se voikaan tulla ihmiselle! 

Minulta otettiin laaja verenkuva myös kovan väsymyksen takia, vaikka lääkärikin epäili syyn olevan migreenin aivosumun ja työuupumuksen. Kaikki veriarvot olivat ilahduttavan hyvät, mutta juuri maksa-arvo oli lievästi kohonnut. Ennen se oli minulla jopa alle viitearvojen. Ehdin tapani mukaan olla jo hetken paniikissa, sillä tunnetusti elämäni yksi suurimmista nautinnoista on viinihifistely. Lääkäri kuitenkin lohdutti, että maksa-arvot ovat tuskin kohonneet viinin kohtuukäytön takia vaan todennäköisemmin Panadolin. Jätin kyseisen lääkkeen siihen ja irtautuminen on ollut helppoa, kun jäin hyvin pian tämän jälkeen pois töistä. En tarvitse enää lääkettä, muuta kuin kohtauslääkkeenä Sumatriptania.

Moni on kysynyt, enkö syö estolääkkeitä. Sopivaa ei ole löytynyt, lisäksi minulla on hyvin alhainen verenpaine. Se estää monet estolääkkeet, ne ovat siis nimensä mukaisesti estolääkkeitä! Hahhah! Estolääkkeetkään eivät ole haitattomia, niitä ei suositella syötäväksi ellei kohtauksia ole vähintään kerran viikossa. Nyt olen saanut tästä nauttia euforiasta, jossa kuluu kevyesti 3-4 viikkoa ennen uutta kohtausta. Tämä kaikki saa minut huomaamaan entistä selvemmin, miten haitaksi vääränlainen työelämä voi olla terveydelle. Ilman aivosumua tuntisin nyt ensimmäistä kertaa pariin vuoteen (jolloin sain akupunktiokuurin ansiosta kahden kuukauden migreenittömän ajanjakson ensimmäistä kertaa aikuisiällä) millaista on olla terve. Miten paljon voimavaroja se avaakaan, se on aivan uskomatonta. Mieluummin elän lähempänä köyhyysrajaa pienillä satunnaisemmilla tuloilla kuin palaisin takaisin samaan infernoon, joka jatkui vuodesta toiseen vailla ratkaisuja tai edes aina halua pyrkiä niihin.

Tämä sama todellisuus koskettaa liian monta migreenipotilasta, liian monta pitkäaikaissairasta. Herkästi terveiden "leiristä" (onneksi olkoon, jos sinne pääsee) harmitellaan sairauspoissaoloja, joille kuitenkaan sairastunut ei voi itse mitään. Koska nykyään migreenilääkkeet tehoavat aiempaa paremmin, tämä ja jatkuva syyllisyys työtaakan "vierittämisestä" muille ovat saaneet migreenipotilaat sinnittelemään työelämässä terveiden tavoin. Se on virhe, sillä se helposti vain pahentaa ja kroonistaa tilannetta. Ja mikäli itse migreeni ei pahene, henkinen kuorma alkaa olla vuosien myötä liikaa. On todella kuluttavaa pinnistellä sairaustilasta käsin, jotta yltäisi samaan kuin muut. Tähän kun yhdistetään töiden tulos- tai osaamisperusteinen palkkaus, olemme upeassa noidankehässä. 

Tulevaisuus on tabula rasa, monessa mielessä tässä maailmassa. Voisin tuntea kauhua omasta tulevasta toimeentulostani, mutta tämä terveyden hiljainen hivuttautuminen takaisin peittoaa pelot mennen tullen. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en enää nukahda joka ilta sohvalle ja herää kuolan valumiseen tyynylle tai mieheni "hytkyttämiseen" minua hereille. Ensimmäistä kertaa minulla on voimavaroja siivota ja järjestellä kotia, jopa miettiä ikuisia remppaprojekteja! 

Ehkä siis joskus jaksan alkaa hakea kunnolla töitä (kuudessa kuukaudessa on ilmoittauduttava työnhakijaksi, jottei menetä työkertymää ansiosidonnaiseen) ellen sitten onnistu itse elättämään itseäni. Tuoreena yrittäjänäkin saa vielä neljän kuukauden ajan ansiosidonnaista, mikä on helpottavaa. Mutta yrittämistä vierestä seuranneena se on kyllä yksi viimeisiä asioita, joita haluan kokopäiväisesti tehdä. Silti pidän sitä tällä hetkellä todennäköisempänä kuin paluuta työelämään, jossa muut sanelevat aikatauluni ja työnsisältöni. Tämän kaiken lopputulemana olen vihdoin jaksanut kulkea kohti epämukavuusaluettani ja alkanut tehdä ITSE nettisivuja, jossa omistan kaiken mitä kirjoitan. Tämä blogi ei silti lopu, Google on jo perinyt sanani. 

Toivon myös, että migreenistä ja työelämän vastaavista ongelmista kärsivä voisi saada näistä jutuistani vertaistukea. Ymmärrän, että irtisanoutuminen tyhjän päälle ei ole kaikille vaihtoehto, ei ehkä monillekaan (itse säästin tätä varten vuosia, en tosin ajatellut käyttäväni rahoja vielä). Vaikka ilmoittautuisi heti työvoimatoimistoon, saattaa saada osakseen 90 päivän karenssin (eli rahattoman sanktion työvoimapoliittisesti moitittavasta toiminnasta). Olen varma, että olisin saanut itse lyhennettyä karenssia terveydellisistä syistä, mutta jälleen kerran, mitä järjetöntä byrokratiaa sekin vaatii, plus nopeutettu velvoite hakea töitä. Minä olen niin sairastunut byrokratiaan, etten halua olla minkäänlaisessa tekemisissä uuden byrokraattisen laitoksen, työvoimatoimiston kanssa. Minähän en edes etsi kokopäivätöitä, joten siinä mielessä en olisi ansainnutkaan ansiopäivärahaa. Etsin ainoastaan tietä terveempään elämään, jossa muu maailma ei heikennä jatkuvasti elämänlaatuani. Jossain kohtaa rahat silti loppuat, vaikka kirjoittaisin montakin artikkelia per kuukausi. Ehkä minä kesään mennessä olen riittävän eheytynyt ilmoittautuakseni työkkäriin. Suurin terveyshaaste tällä vapaalle keväälle onkin se, että pystyisin unohtamaan edessä olevan "velvollisuudet" ja keskittymään vain omaan hyvinvointiin. 

Rakastan autiotalojen etsimistä, mutta jos talot ovat sodan takia tyhjentyneet, sieluni täyttää suru. 

Juuri, kun luulin päässeeni tähän pisteeseen, syttyi Ukrainassa sota, joka tosiassa vain jatkui vuodesta 2014 lähtien. Tämä on vaikuttanut todella rankasti jaksamiseen, kuten hyvin monella teistä lukijoistakin. Muttei auta kuin tehdä voitava (luovutin rahaa Kirkon Ulkomaanapuun, josta 89 prosenttia menee suoraan hätäapuun) ja elää luottavaisin mielin päivä kerrallaan eteenpäin. Maailmantuskan vaikutus omaan kirjoittamisintoon on hyvin pieni murhe verrattuna siihen hätään, jota Ukrainassa koetaan. Mutta oman perusturvan järkkymistä en osannut odottaa, sitä että alkaisi oikeasti pelätä myös Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta oikein kunnolla. Tällä tilanteella on sikäli vaikutus myös migreeniin, että kun herää öisin ja/tai näkee painajaisia, unenlaatu on huono ja mieli on virittyneempi vastaanottamaan migreenikohtauksen. Olen kuitenkin ulkoillut paljon ja huomannut sen palauttavan vaikutuksen niin sota-ahdistuksesta kuin ennaltaehkäisijänä migreeniin. Lisäksi luonnossa liikkuminen laskee tutkitusti verenpainetta, millä on suuri vaikutus kokonaisterveyteen. Vaikka oma verenpaineeni on jo matala, huomaan selvän eron aiempaan. 

Jaksan myös juosta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen käynyt vähintään joka toinen päivä juoksulenkillä, keliolosuhteiden salliessa myös metsässä. Onko mitään upeampaa? Ilmoittauduin myös kilpailuun hyvin pitkästä aikaa, vaikka tavoitteenani ei ole hyvä aika vaan maisemalenkki. Toivotaan nyt, että maailmantilanne antaa minun osallistun toukokuussa Kuusamon Karhunkierrokselle! Jos allani on kevään aikana rotko, toivon, että se on vain sillä juoksureitillä. Luonnollisesti toivon myös, etten putoa rotkoon vaan juoksen kohti Elämää. 

Tätä tekstiä varten minun piti lukea loppuun pari terveyskirjaa, joita en luokittele hömpäksi. Pitkän ja hyvän elämän biologia (Aula 2019) on kiinnostava, mutta keskittymiskykyni ei ole riittänyt senkään loppuunsaattamiseen. Mutta aikansa sillekin on aivan kohta, näin uskon. Ensin vedän raitista kevätilmaa keuhkoihin ja suodatan siitä pois koirankakan odöörit!

Toivotan kevään valoa ja toivoa teille kaikille maailman tilasta ja sairauksista riippumatta. Yleensä aina löytyy lopulta tie, jota pitkin on hyvä tai vähintäänkin tyydyttävää kulkea!

Kuvat: minun ottamiani tarkalleen kaksi vuotta sitten, jolloin jäin ensimmäiselle pidemmälle sairauslomalle. Tällöin innostuin myös enemmän järjestelmäkameralla kuvaamisesta, nämä blogiin laitetut kuvat tosin on kännykällä otettu.