Nainen on naiselle tuki (onhan?)

Instagramiin liittymisen myötä olen enemmän kartalla kotimaisen kirjallisuuden tuoreimmasta annista. Kirjagramin julkaisut keskittyvät pitkälti siihen, eikä se ole mielestäni aina hyvä asia. Kuitenkin joukosta löytyy helmiä, jotka ansaitsevat ajankohtaisuudestaan huolimatta ja juuri siksi noston (toivottavasti monen vuoden jälkeenkin eikä vain ilmestymispiikissä). Jonna Riikosen Nainen on naiselle tuki. Tärkeitä esikuvanaisia (Atena 2022) on ilman muuta tällainen teos. Uskoisin, että se tarjoaa jokaiselle naiselle samaistumispintoja, sillä ääneen pääsevät näkyvät ja näkymättömät naiset, jotka kertovat erilaisista elämänpolustaan ja esikuvistaan. Teosta varten on haastateltu useita naisia, niin ultrajuoksijaa, pakolaistaustaista yrittäjää kuin presidenttiäkin (osaatte varmasti arvata, kuka on kyseessä, monen haastatellunkin esikuvanainen Tarja Halonen). 

Haastatteluja on tietenkin mielenkiintoista lukea. Minusta kenen tahansa ihmisen elämä on kiinnostava, sitä varten ei tarvitse olla julkkis. Erityisen mukavaa oli lukea Riikosen kirjoituksia omista elämänkokemuksistaan kontekstoituna haastattelujen aihepiiriin. Olen jutellut jonkin verran Jonnan kanssa Instagramissa, mutta varmasti ratkaisu minä-muotoisen kerrontaan haastattelujen välissä tuo lukijan kuin lukijan lähemmäs kirjoittajaa. Jonna on myös pitänyt vuosia antoisaa Kirjakaapin kummitus -kirjablogia, joten sitäkin kautta kirjoittaja on varmasti monelle lukijalle tuttu. 

Kuva: Atena

Hetkeäkään en etukäteen epäillyt, etteikö Nainen on naiselle tuki olisi hyvin kirjoitettu ja rakennettu, toimiihan Riikonen myös tieteellisen kirjoittamisen opettajana. Teos on helppolukuinen, mutta samalla tekstistä huomaa kirjoittajan lukeneisuuden (kyllä, myös ne kuuluisat lähdeviitteet on asianmukaisesti merkattu tai kerrottu, kenen ajatus mikäkin on, jos ei ole Riikosen oma). Samaistun Riikosen kokemuksiin, joissa yliopistokoulutus ei tunnu lähtökohtaisesti luontevalta väylältä, mutta kuitenkin elämä johtaa sitä kohti. Uskon, että tämä on suuri etu kirjoittamisessa. 

Teoksen aihevalinta on todella mielenkiintoinen. Itse asiassa ihmettelen, ettei kukaan ole keksinyt kirjoittaa tästä aiheesta kirjaa aiemmin. Varmasti moni meistä on kuitenkin pohtinut esikuvia elämässään, itsekin olen. Vuosien varrella olen kirjoittanut blogiini montakin juttua aiheeseen liittyen, kuten myös naisen asemaan yhteiskunnassa ennen ja nyt sekä luokkaerojen vaikutuksesta elämänpolkuun. (linkkaan joitain tämän jutun loppuun, jos kiinnostaa lukea). Ja jollei ole näitä asioita aiemmin pohtinut, luetun peilaaminen omaan elämään on takuulla kirjan myötä edessä. 

Omien esikuvieni, ala-asteen opettajan sekä isomummuni naapurin, Kylli-täti-henkisen taidemaalarin lisäksi on mainittava hiljattain edesmennyt anoppini, joka oli suuri humanisti ja kauneuden vaalija, taidemaalari niin ikään. On hämmentävää, että hän saattoi koko ikänsä kestäneiden terveyshuolien keskellä säilyttää uskomattoman elämänilonsa ja positiivisuutensa. Hän oli maailman kiitollisin ihminen. Yhdessä keskustelimme kaikesta, mutta usein myös naiseudesta, iästä, naisen vanhenemisesta. Samasta aihepiiristä, jota ilahduttavasti tuodaan esille Jonnan teoksessa. On totta, ettei meillä ole tarpeeksi esikuvia vanhenevasta naisesta, naisen ikääntymisestä. Ei ainakaan mediassa. Nainen katoaa taka-alalle vanhetessaan, ellei sitten satu olemaan Aira Samulin. Hän on kyllä uskomaton, nostan hattua Airalle ja kaikille iäkkäämmille naisille, jotka kantavat elämänkokemuksen ja rapistuvan kehonsa tyylillä. Fakta kuitenkin on, että me rapistumme jo 25-vuotiaista lähtien. Joillekin se tuottaa suurta surua toisten vain kohauttaessa olkapäitään. Itse huomaan olevani nyt epämiellyttävässä tutkailutilassa, jossa löysyys voittaa kiinteyden sekä henkisesti että fyysisesti. Siksikin oli voimaannuttavaa lukea tätä vertaistuellista teosta. 

Aira Samulin tanssii 91-vuotishaastattelussa. Siis ei kai Aira voi olla tässä kuvassa 91? Näyttää nuoremmalta kuin minä!

Aika monelle naiselle isoäidit ovat toimineet esikuvina. Niin monessa mielessä minullekin. Riikonen päätti kuitenkin rajata perheen sisäiset esikuvavalinnat pois, se oli mielestäni hyvä ratkaisu. Esikuvia kun voi löytyä muualtakin kuin omasta perheestä ja se on jopa toivottavaa. Voimme oppia yllättäviltä ihmisiltä paljon. Juttelin tästä toisen isoäitini kanssa hänen viimeisinä vuosinaan. Esikuvat voivat olla myös julkkiksia, kuten juuri Tarja Halonen monelle haastatellulle. Isoäitini ihaili Lenita Airistoa, joka saattoi valita vapaaehtoisesti lapsettoman ja itsellisen elämän, luoda omannäköisen uran ja elämän. Tämä oli jokseenkin hämmentävää ja huvittavaa kuultavaa naiselta, jolla on yllään essumekko ja joka on elänyt suurimman osan elämästään perheelleen. Mutta ulkoiset puitteethan eivät kerro välttämättä lainkaan siitä, mistä tosiasiassa olemme ehkä haaveilleet. Tämä auttaa minua myös ymmärtämään, miksi mummun ensireaktio omalle naimisiinmenouutiselleni oli sen olevan turhaa. Naurattaa yhä tämä! No, turhaa se olisikin vailla rakkautta. Ja vaikka sitä olisi ennenkin piisannut, naimisiinmeno tarkoitti ikävä kyllä naiselle tukahtumista tiski- ja pyykkivuoren väliin. Simone de Beauvoir kuvaili tätä unohtumattomalla tavalla klassikkoteoksessaan Toinen sukupuoli (1949).

Ei isoäiti vaan uraa uurtavan naisten asemaa koskevan klassikkoteoksen kirjoittanut Simone de Beauvoir (1908-1986). Kuva: Wikipedia 

Lenita ei ainakaan pyykkäisi valkoisia tennissukkia. Kuva: Wikipedia. 

Naisen asema on noussut minulla kirjoittamismielessä keskiöön usein naistenpäivänä, jolloin olen kuitenkin tyytyväisenä ollut onnellinen saamistani ruususista. Eivät tasa-arvo ja kukkalähetykset sulje pois toisiaan. "Prinsessuuden" ylistyksestä voi lukea myös Riikosen teokseen haastateltujen kertomuksista, erityisesti "kakkukirjailija-toimittaja" Anna Pölkin. Yhteiskunnan miehisten mielikuvien mukaisesti liikumme yhä herkästi akseleilla "Kikka-kevytkenkäinen", "prinsessa/missi-tyhmä" tai "kireä nuttura-feministi". Oman lisänsä stereotypioihin tuo vallitseva keskustelu sukupuolen määrittelystä ja määrittelemättömyydestä, johon Riikonenkin ottaa kantaa. Nainen on naiselle tuki on kirjoitettu cis-naisen näkökulmasta, mutta on tärkeä muistaa, miten moninaisesta termistä puhumme. Tämän Riikonen tuo esille siten, että tuskin kukaan keksii kirjan näkökulmasta mieltään pahoittaa.  Tärkeintä kuitenkin on, että ihmisellä on esikuvia ihmisistä. Että jokainen saa tukea edes yhdeltä ihmiseltä elämässään, mieluiten lukuisilta. Nuorena, kun tätä tunnetta ehkä eniten tarvitsisi, ei esikuvia ja tukea välttämättä tunnista. Emme osaa myöskään pyytää tukea. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt millainen jopa järisyttävä vaikutus tietyillä henkilöillä eli näillä mainituilla esikuvanaisilla on ollut elämässäni. Tämä vaikuttaa olevan Riikosen teoksenkin mukaan tyypillistä, että tunnistamme asian vasta jälkikäteen. 

Minusta tätä kirjaa oli ihana lukea sen optimistisuuden ja myötämielisyyden takia. Omat kokemukseni Madeleine Albrightin vapaasti suomennetusta lausahduksesta "helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan" ovat vähän ankeammat kuin Riikosella, mutta ymmärrän kokemusten johtuvan osittain muista asioista kuin sukupuolesta. Kerron esimerkin. Kun olin töissä naisvaltaisessa työpaikassa, sain aika ala-arvoista kohtelua osakseni eräältä vanhemmalta (nais)kollegalta. Näitä henkilöitä oli muitakin, joista yhtä pääsin tai jouduin myöhemmällä uralla tukemaan työyhteisötaitojen kehittämisessä! Tämä on ollut ehkäpä elämäni herkullisin ja kiusallisin tilanne. No, kuitenkin, se varsinainen esimerkki koskee kuuden laudaturin ylioppilasta, jonka urahaaveet jäivät kassalinjaston lanaamiksi. Hän sai lapsen nuorella iällä ja eli parisuhteessa, joka oli ilmeisesti väkivaltainen. Me hänen "alaisensa" olimme korkeakoulutettuja, emmekä enää pitkäksi aikaa töihin jääneetkään (tosin tapaamme yhä "kassapalvereiden" merkeissä). Pian yhteisen urapolkumme jälkeen kuulin, että tämä erityisesti minut pihteihinsä ottanut kollega oli kuollut. Ei ehkä tarkoituksellisesti, mutta mielessäni ei voinut olla käymättä ajatus, millaisesta tuskasta naisen käytös työpaikalla kumpusi. Haluaisin ajatella, ettei käytökseen liittynyt naiseus naisvaltaisessa työpaikassa. Mutta naisten elämänpoluissa usein tiivistyneet turhautumat ja kokemukset aliarvioiduksi tulemisesta sukupuolen tähden voivat saada surullisia amfiteattereita ympärilleen. Ne ovat usein työpaikkoja, joissa kukin yrittää tapansa mukaan sinnitellä. Onnellisia ovat he, jotka eivät ole koskaan joutuneet kokemaan syrjintää, jonka syitä yrittää vuodesta toiseen ymmärtää. Nainen joutuu tai päätyy tyytymään usein vähempään kuin mitä haluaisi, siinä mielessä tietynlainen turhautunut muihin purkautuva käytös voi olla mielestäni myös naiseuteen sidonnaista. Mutta nämähän ovat vain kokemuksiin perustuvia näkemyksiä. 

Se mikä teoksen jäljiltä jää itseäni myös mietityttämään, on kokemusten mahdollinen kansakuntasidonnaisuus (yksi haastatelluista tosin on ruandalaistaustainen). Suomessa ikuisuuden vallinnut mitätöinnin kulttuuri tunnetaan nyt muotisanalla huijarisyndrooma. Se linkittyy myös kokemukseen luokasta (luokkayhteiskunnankin ollen kirjassa esillä). Mietin kirjan lukemisen jälkeen kokemuksiani esimerkiksi eteläisen Euroopan naisista - ovatko ne erilaiset kuin kokemukset suomalaisista? Mikä on kulttuurieroa, mikä taas yksilöiden välistä eroavaisuutta? Omat tarttumapintani ovat olleet lyhytkestoisia, jotkut vain hamam-hieronnan mittaisia. Tuo pitsirintaliiveissään ja rehevissä kainalokarvoissaan minua hieronut lady hoki koko ajan "superb, superb", ylisti ja taputti, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Olin silloin paljon nuorempi ja suomalaiset vieraammat naiset kiinnittäneet huomiota lähinnä laihuuteeni, ala tyttö syömään. Tämän takia pidin itseäni epäviehättävänä, koska miehet haluavat, että on jotain mistä ottaa kiinni. En todellakaan ajatellut nuorena, että lausunnot kumpuaisivat ehkä kateudesta (niin, onko naisten välistä kateutta?) vaan huonosta käytöksestä ja siitä, että olen vain vääränlainen. Olen kokenut, että Suomessa ei saa poiketa massasta, muuten joku on heti kommentoimassa. Ja yleensä kommentoijat ovat naisia. 

Hieroja näki minussa päinvastoin vain jotain ylistettävää. Kokemus oli voimaannuttava. Koin suurinta hengenheimolaisuutta yleismaailmallista naiseutta kohtaan Istanbulissa, höyryävässä 1400-luvun kivi-hamamissa, jossa emme ymmärtäneet toistemme kieltä. Mutta siellä saimme ihanaa palvelua naisilta naisille, meitä oli kuusi naista siellä "nuijittavana". Koenkin, että meidän naisten tulisi palvella toinen toisiamme, olla toistemme tukena. Tuen voi tarjota myös hiljaisuus ja lämmin käsi olkapäällä tilanteessa, jonka joku toinen täyttäisi jollain tahdittomalla kommentilla. Historian muotit tekevät joskus hyvistä aikeistamme yrityksiä, jotka eivät pysy kasassa haluamallamme tavalla. En voi yhtään tietää, millainen hamam-hierojan kotielämä on - vai onko hän enää edes elossa. Onko hänellä raskas väkivallan viitta kannettavanaan, onko ainut lapsi huumeisiin sortunut rikollinen. Kuitenkin hän ammensi jotain tärkeää sen lyhyen hetken aikana, jollaista en ollut koskaan kokenut Suomessa. 

Ehkä toivoisin, että suomalainen nainen uskaltaisi kehua ja ottaa kehuja vastaan. Uskaltaisi olla hyvällä tavalla ylpeä. Sellaiset naiset päätyvät usein myös esikuviksi. Esikuvat ovat lojaaleja, empaattisia ja rohkeita naisia, joilla on vahva oikeudentaju. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan eivätkä mieti liikaa, mitä muut heistä ajattelevat. He haluavat tehdä pienellä tai suurella tavalla maailmasta hitusen paremman paikan. Ehkä voimme harjoitella olemaan myös itse itsemme esikuvia, mutta jätetään armoton perfektionismi ja vertailu romukoppaan. Samalla voimme onkia ylös heidät, jotka ovat vaikkapa ikänsä ja kremppojensa tähden sinne hypänneet. Sovitaanko, että naisen elämä on tästä lähtien tuettua tanssia kehdosta hautaan? Seuraava lukemani teos voisikin olla Riikosenkin kirjassa mainittu Eveliina Talvitien Vanha nainen tanssii. 

Tämän omakohtaisen höpinän jälkeen kiitän vielä Jonnaa hienosta teoksesta! Jatkoa toivottavasti odotellessa!?

Ja ne linkit aiempiin kirjoituksiini: 

Esikuvista: 

https://esmeraldaneetos.blogspot.com/2020/03/elamankulkuumme-vaikuttaneet-ihmiset.html

Naiseudesta ja tasa-arvosta: 

https://esmeraldaneetos.blogspot.com/2019/03/woman-is-nigger-of-world.html

(Naisen) iästä ja vanhenemisesta: 

https://esmeraldaneetos.blogspot.com/2020/07/ika-ei-ole-vain-numero.html

Lopuksi linkkaan tähän vielä erään blogiesikuvanaiseni hienon blogin: 

Marjatan kirjat ja mietteet