Unen ja valveen rajamaa vol. 2

Taannoin kirjoitin kokemuksesta, jossa opiskelun päämäärättömyyden tuska yhdistyi painajaisia aiheuttaneeseen Patrick Süskindin Parfyymin värittämään todellisuuteen. Ankea soluasuminen ei varsinaisesti toiminut bonuksena jäsentää esitystä, jonka palasia ei hahmottanut vaikka kuinka yritti. Ehkä tuota tammisaarelaista kaanonia väritti punavankien veri yhdistettynä digitalisaation murrokseen, vuosituhannen vaihdokseen, omaan aikuistumiseen.

Miten asia liittyy tähän päivään? Kirjoittaessani tuota aiempaa tekstiä, en tiennyt, että paikka on todellakin unen ja valveen rajamaa. Sitä ei enää ole. Kaikki on purettu.

Tämä suorastaan vertauskuvallinen tieto pyyhkii muistojeni yli lisäten niihin outoa maagisuutta. Kuitenkin, tuskin kovin monelle muulle opiskelijalle kokemus oli sama, edes lähellekään. Ehkä monelle paikka oli vain koulu, ihmiset olivat vain ihmisiä, kaupunki oli vain kaupunki, jonne on mukava palata viettämään kauniita kesäpäiviä. 

Kuva: Visit Raseborg

Osa teki näin yllättyäkseen paikan päällä, että koulua ja asuntolaa ei tosiaan enää ole. Nimennotkossa oli jäljellä vain kasa murentunutta betonia, tiilenpalasia, tomun keskeltä kumpuavia muistoja. Iloisia selfie-kuvia raunioiden edessä. Itse en ollut mukana. En tiedä olisiko paikan päällä käyminen, kaiken tuhon toteaminen, ollut liian kafkamainen siivu surrealismia. Dali ja roikkuvat kellot, joista jäljellä onkin yhtäkkiä viisarit osoittamassa tyhjyyteen.  

Rakennukset olivat homeessa. Sienirihmastotko minulle psykedeelisiä kokemuksia aiheuttivat? Itiötkö minut sairastuttivat fyysisesti tavalla, johon lääkärit eivät löytäneet selitystä? Paranin, kun lähdin pois. 

Ajatelkaa, että näin pitkän ajan jälkeen yksi merkittävä kokemusteni selittävä tekijä voi olla home. Asia, joka ei tullut tuolloin mieleenikään. Ei siellä haissut home, ei edes tuoksunut imelä siirappi. Vain urheilusalien nihkeä hiki, kenkien kumipohjat, keltainen varisuttava vessapaperi ja talojen ulkopuolia kaunistavat kosteat sammaleet. Voisin kuitenkin kuvitella, että hometalossa asuminen aiheuttaisi ainakin päänsärkyä ja flunssaa. Näistä kumpaakaan minulla ei ollut, vaan täysin toisenlaisia aistimuksia, joille ei löytynyt selitystä. Ehkei yksin home voi niitä selittääkään. 

Sanotaan, et näe nenääsi pidemmälle. Omaa elämääni on määrittänyt aina hajuaisti. Silti se voi yllättää täysin odottamattomalla tavalla. Nyt skannaan jokaista hajumuistoani, olisiko tähän ja tuohon sekoittunut pieni ripe hometta. Ihminen yrittää aina löytää selitystä kokemuksille, ikään kuin olla tilanteen tasalla. Vaikka maailma on pullollaan asioita, joita ei voi järjellä selittää. 

Kuva: Visit Raseborg

Näin päättyi yksi aikakausi. Erikoista että satuin aiheesta juuri samaan aikaan kirjoittamaan. Erikoista myös, että satun palaamaan aiemmin kirjoittamani äärelle lähes päivälleen vuosi kirjoituksen jälkeen. Toisaalta mikään ei yllätä minua, onhan tällaisia yhtymiä elämänpolku täynnä. Ajattelen jotain asiaa juuri ennen, kun luen siitä lehdestä, esimerkiksi. Jotain aivan marginaalista aihetta, jota ei voisi päätellä etukäteen.

Nykyisin tiedän, että kädessäni on selvänäön risti, ehkä sen voi antaa jotain selittää. Mutta todellakaan en tule sitä hyödyntämään 0900-alkuisilla palveluilla. Minusta niissä on kyse vain bisneksestä, siitä että aina löytyy epätoivoisia ihmisiä, jotka haluavat muiden kertovan, kuinka sinun käy. Eikä siitä kuitenkaan ole "ennustamisessa" kysymys. Vain yrityksestä ymmärtää todellisuutta annettujen alitajuisten vihjeiden perusteella. Yrityksestä jäsentää maailmaa helpommin hallittavaksi kokonaisuudeksi. Yrityksestä ymmärtää ja jäsentää itseään. 

Elämänlanka on ohut ja sen katkeaminen, purkautuminen, jopa langan värin vaihtuminen on pienestä kiinni. En ehkä olisi sama ihminen ilman kahden kymmenen vuoden takaisia kokemuksiani ja valintojani. En kirjoittaisi nyt ja katselisi turistikuvia Tammisaaresta ahdistuspiikki sisälläni. Kuvathan ovat lähes kuin Naantalista, mutta miten eri tavoin nämä miljööt vaikuttavatkaan. Minulla ei ole pienintäkään halua käydä Tammisaaressa enää uudelleen yhden sateisen visiitin jälkeen, vaikka voisihan se olla mielenkiintoista. Ajatukseni on kuitenkin todistus siitä, että haluamme (kenties huonojenkin) muistojen säilyvän sellaisina kuin ne ovat. 

Kuva: Luontoon.fi/Metsähallitus

Vähän sama kuin todella hyvän ja järisyttävän kirjan lukeminen, et halua lukea sitä enää uudelleen, jottei alkuperäinen kokemuksesi laimentuisi. En ole lukenut Parfyymia uudelleen, eikä mystisesti hävinnyttä kansilehteäkään ole löytynyt. Olin juuri ostaa kirpputorilta saman painoksen 50 sentillä vain kansilehden takia, mutta en sitten kuitenkaan. Mietin, miksi jään jumiin yhteen kirjaan, yhteen venytettyyn hetkeen elämässä. Miksi jään jumittamaan yhtään mihinkään? 

Ehkä vain koen asiat niin syvästi. Jokainen arkipäiväinenkin tunnetila on niin voimakas kokemus, että mitä ovatkaan sitten poikkeukselliset? Ehkä ammennan tätä vielä tavoilla, joita en tiedä. 

Ymmärrän, luettuani Kunderan varhaista tuotantoa, hän kirjoitti tulevaa pääteostaan jo silloin. Kaikki asiat olivat hänen tekstissään jo 15 vuotta aiemmin hahmojen kokemuksissa (ja jopa esinesymboleissa), jotka jalostuisivat sitten omaksi kirjakseen paljon myöhemmin. Jumittaminen voi olla hyvä asia, se purkautuu sitten kun on tarkoitus tai siitä tulee jopa elämän mittainen teema, kuten kommunistisessa järjestelmässä eläminen, sen romahduksesta selviytyminen. Vai olisikohan Kunderan tapauksessa ollut kyse riemunkiljahduksista knalli päässä, peilin edessä, mene ja tiedä. 

Kuten huomaatte, olen juuri nyt jumissa myös Kunderassa. Vaikea keskittyä nyt mihinkään muuhun, vaikka kovasti kirjapinot polttelevat ja tekisi mieli tästä uusimmasta ja varhaisimmasta luetusta Kunderasta kirjoittaa. Mutta täytyy vielä vähän sulatella. Kunderan tuotannossa on sitä jotain, jota on vaikea tarkkaan määritellä. Filosofisenkin kannanoton ja tarinan taikaa, joka luikertelee sisääsi dialogien ja terävien havaintojen kautta. Aika usein tuo taikuus vaatii toteutuakseen sen, että kerronta tarjoaa jatkuvia samaistumispintoja. Löydän niitä useammin eurooppalaisesta, etenkin vähän rautaesiripun läheisyyteen sijoittuvasta kirjallisuudesta, kuin suomalaisesta. Joskus mietin, olenko edes suomalainen muun kuin luontosuhteeni kautta. Minusta on aina tuntunut, etten ole syntynyt tähän maahan. Eipä siis liene ihme, että ulkopuolisuus on määrittänyt polkuani kaikkialla, missä kuljen. 

Ulkopuolisuus, se mikä ennen eristi, on nyt voimavara. 

Kuva: Visit Raseborg

R.I.P. asuntola ja punavihreät elementtivessat

Vain tänne minulla on hitusen ikävä. Eli ylemmän kuvan kohteeseen.