Summarumia vuodesta 2022
Tämä vuosi on ollut sanalla sanoen masentava. Alakulo vaivaa ehkä kahdeksaa miljardia ihmisitä tällä pallolla, osalla tosin murhe koskee lähinnä oman napanöyhdän ympärillä pyöriviä asioita. Tuntuu pahalta sanoakin, että samaan aikaan olen tässä yrittänyt nauttia vapaasta vuodesta. Padonnut turhautumiani kirjoittamiseen ja taiteeseen, sitten vihdoin kun kykenin jollain tavalla nousemaan Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamasta pudotuksesta. Siinä meni parisen kuukautta. Lyhyt aika ukrainalaisten vuodessa, joka on yhä kylmempi. Venäjä tapattaa ukrainalaisia samoin kuin 1930-luvun holodomorissa, nyt nälän sijaan kylmyyteen.
Tämän vuoden aikana olen miettinyt useasti vuosi sitten kirjoittamaani joulutarinaa Askeleet lumessa. Saattoiko alitajuntani oikeasti tietää tapahtumat, jotka olisivat edessä? Tilanteen, joka juuri nyt ensilumen leijailtua olisi totta lähes jokaista yksityiskohtaa myöden? Vasta uuden vuoden jälkeen pelkäsin, että Venäjä hyökkää Ukrainaan tämän vuoden aikana. Silti halusin uskoa sen olevan vain kauhukuva.
Kolmas päivä tammikuuta mietinkin napanöyhtääni ja (eli) vapauttani tutkien, myynkö isoimman siivun osakkeistani pois. Neljäs päivä harmittelin, miksen myynyt joulukuussa. Joka päivä sen jälkeen harmittelin, miksen myynyt eilen. Kunnes helmikuun 24. päivä totesin kaiken myymisen olevan turhaa. Elämässä on kyse selviämisestä, ei vaurastumisesta. Tuo sana särähtää korvaan joka kerta yhtä paljon, vaikkei kyse olekaan kauppakorkeassa opiskelevan isin kullanupun sijoitusasunnoista. Kyse ei ole myöskään feminismin riemuvoitosta, vaikka sellaiseksikin vaurastumispuhe usein muotoillaan.
Sijoittaminen pahan päivän varalle ei ota huomioon sitä todellisuutta, jossa menetät hetkessä kaiken. Kodin, terveyden, elämän. Samalla katoaa rahan arvo maailman myllerrykseen. Se vaikuttaa kyllä heidän elämässä, jotka riittävän etäällä pahimmasta paikasta joutuvat laskemaan pennosiaan.
Minusta tuntuu, että maailma ja Suomi siihen kuuluvana on unohtanut Ukrainan. Tässä ei ole mitään uutta. Uutisissakin jokin tietty kohuaihe voi kiinnostaa mediaa ja lukijoita kolmisen viikkoa, sitten kiinnostus lopahtaa. Noin kuukauden-kahden kuluttua huomasi, että some alkaa täyttyä taas valoisammista aiheista. Kesällä Ukrainaa tuskin oli olemassakaan. Kesällä nautittiin siitä, että pääsi terassille ja ravintolohin, oli myös niin mukavata nauttia matkailusta Suomessa jo toista kesää putkeen. Miksi pitäisi lähteä ulkomaille? Paitsi viimeistään alkusyksyllä, kun ei vieroitusoireilta enää kykene muuhun. Silloin uutiskanavat täyttivät Helsinki-Vantaan turvatarkastusjonot. Ei ollut henkilökuntaa, kuten ei ravintoloissakaan. Kaikki olivat tajunneet olla palaamatta enää alalle, jossa palaisi hetkessä loppuun. Uskon, että todellinen unelma-asiakas on pettymyksen kokenut turisti, jolle ilmaiseksi tarjottu hyvitysannos ravintolassa ei ole laktoosi-intolerantikolle sopiva.
Pettymyksiemme pesiin ei kuulu jatkuva pommitus. Emme tunne sitä samaa kymmenen asteen kylmyyttä, joka ukrainalaisen tuttavani mukaan vallitsee parhaillaan hänen äitinsä kodissa lähellä rintamalinjaa. Ulkona oli eilen kolme astetta. Talvi kiristyy, sähköä säännöstellään rajusti. Sairailla ja vanhuksilla ei ole mahdollisuutta hakeutua yhteislämmittelypaikkoihin ja kännyköiden latauspisteisiin.
Me painamme napista poreammeen päälle, lorotamme kuplia lasiin, koska olemme niin ansainneet tämän raskaan työviikon jälkeen. Minusta me emme ansaitse kuin peilin, mutta käytämme sitäkin vääriin tarkoitusperiin.
Nyt on tuvassa 16 astetta, lämmitin äsken puuhellaa ja keitin mannapuuroa polttaakseni sen pohjaan. Jäin jumittamaan mielipidepalstan ääreelle unohtaen ihmisen perustarpeet. Kai niihin kuuluu kannan ottaminen. Mielipidepalstojen lukeminen on usein parempaa viihdettä kuin somen, sillä ihminen on joutunut vähemmän tai enemmän harkitusti kirjoittamaan sanansa. Hän on käyttänyt siihen aikaa. Se, että jakaa somessa uutisen tai kannanoton mistä tahansa, on lopulta vain yhden napin painallus.
Järkyttävää ajatella, mitä se pahimmillaan saa aikaiseksi. Ennen ajattelin atomipommin laukaisunapin sekoittamista Trumpin kokistilausnappiin. Nyt mietin liipaisinta, jota nuori ja kokematon sotakarja painaa. Painettuaan riittävästi siitä tulee tottumus, jopa hupi. Silti uskon, nämä miehet, naiset ja lapset, jotka tappavat, vainajien henget leijuvat heidän uniinsa. Eivät ehkä tänään, mutta vielä jonain päivänä. Kaikki ovat sairaan järjestelmän uhreja.
Summarumini vuodesta 2022 on ollut tämän tekstin mukaan lähinnä sotatilanteen seuraamista. Kuvista huomaatte, että muuhunkin olen aikaani käyttänyt. Ei silti kulu päivääkään, ettei sota vaikuttaisi ajatteluuni. Mutta täällä missä voimme ajatella myös muuta, on tärkeä uskaltaa tehdä niin. Ei ummistamalla silmänsä todellisuudelta, vaan suojelemalla henkistä hyvinvointiamme.
Karhunkierroksellakin tänä vuonna kävin, myös juoksemassa kisoissa. Tämä kuva on Kalliosaarelta, seuraava Valtavaaran huipulta. |
Metsä vastaa tähän tarpeeseen parhaiten, omalla kohdallani. Olenkin kiitollinen, että minulla on ollut aikaa haahuilla vihreän kullan äärellä, pari kuukautta sitten keltaisenkin. Pakkanen on kantarellia, valko-orakasta ja rusko-orakasta täynnä. Ensimmäiset suppilot löysin vasta viikko ennen ensilunta. Myös äitini sitten lopulta, joka joka kerta katoaa metsään. Vai katoanko minä? Metsänpeittoa en ole kokenut sitten viimeisen kerran, mutta ahdistunut kyllä kyseisen blogikirjoituksen suosiosta. Joku on ilmeisesti jakanut sen hiljattain jollain Facebook-sivuilla, kun lukijoita tulee sieltä tasaiseen tahtiin tähän julkaisuun, jonka kirjoitin kuvittelematta kenenkään lukevan sitä. Koronavuodet ovat ehkä tehneet senkin ihmeen, että ihmiset ovat kokeneet metsänpeiton yhä useammin ja etsivät ilmiöstä tietoa.
Tämäkin pytinki tuli nähtyä uudesta näkökulmasta tilanteessa, jossa jouduin kysymään: missä olen ja olenko minäkin siellä? |
Kuvittelin vielä syksyllä jatkavani apurahakirjoittamista. Sen sijaan minulla on ollut yllättävän paljon työkeikkoja (sentään kiinnostavalla alalla), lisäksi olen ottanut askeleen kohti epämukavuusaluetta. Täydennän aiempaa osaamistani media-alalla, johon kuuluu muun muassa Adoben ohjelmien hallinta. Eilenkin yritin ymmärtää koko päivän taittamista. Kamalaa hommaa. Onnistuin sentään säälimään kustannustoimittajia, jotka joutuvat asettelemaan sadat sivut usein teknisesti kelvotonta tekstiä InDesigniin. Tähän asti en ollut tiennyt, että enterin tuplaklikkaus on synti. Mutta missään nimessä kirjoittajan ei kannata yrittää korjata käsikirjoitusta osittain oikeanlaiseksi. Mieluummin jatka kokonaan väärin, jolloin tietyt korjaukset on helpompi tehdä automatisoidusti ohjelmalla. Lohduksi voi kuitenkin sanoa, tuskin yksikään käsikirjoitus on saanut hylsyä siksi, että on painanut liikaa enteriä. Silti voimme jälleen todeta: tieto lisää tuskaa.
Minulla oli tällainen hupitarra 90-luvulla. Tarrassa oli McGyver tai ehkä sittenkin Ressu Redford, joka puristi kätensä nyrkkiin ja päänsä hikipantaan. Mietin, mitä Ressu oli saanut tietää. Että nousukausi päättyi juuri, puristetaan viimeiset salihiet pintaan? Mietin, mistä tarra oli peräisin. Ei se ainakaan voinut olla Lauantai-karkkipussista.
Oikein kuulen, kuinka lohtupussit ovat rapisseet tässäkin lähiössä. |
Aihe liittyy tähän vuoteen, sillä olen varmaan miettinyt enemmän 1990-lukua kuin siinä eläessäni. Olen myös lukenut paljon aikakauteen liittyvää kirjallisuutta, viimeisimpänä Perno Mega City, Laman lapset ja nyt on menossa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Eipä tämä aihepiiri toisaalta ole ihme. Tässä ajassa on paljon samaa kuin 90-luvussa inflaatioineen päivineen. Elämme valtavassa epävarmuudessa, joka ei kuitenkaan ole taloudellisesti (vielä) yhtä paha kuin 30 vuotta sitten. Tässä ajassa on myös paljon samaa, joka vallitsi 1920-ja 30-luvuilla. Taantuman lisäksi populismin nousu kaikissa puolueissa. Tätä sivutaan myös Kahdeksan kuplan Suomessa, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Meidän yhteinen tarinamme on ruuvi, joka kiristää kaikkien päitä.
Koska wlan-yhteydellä kirjoittaminen aiheuttaa minulle yhä enemmän päänpuristusta (olen varmasti jossain määrin sähköyliherkkä tai sitten migreenialttiuteni vaikuttaa), lopetan summarumini tähän ja lähden ulos ostamaan pyykinpesuainetta kolmella eurolla. Niin nostalgista seurata tarjouksia kuin vanhaan hyvään aikaan 80- ja 90-luvulla, jolloin saatoin vielä ihailla maisemia pulkan kyydissä. Päälleni kasattiin Elovenat ja lauantaimakkarat, joskin pidin jo silloin enemmän metwurstista, joka ylpeydellä siivutettiin kaupassa asiakkaan valikoimaan ohuusasteeseen. Aina se oli silti liian paksu. Jos jotain hyvää on nykyajassa, se on HK:n ohuen ohut -metwursti, jos unohdetaan eläinten kärsimykset.
Niin helppo meidän on unohtaa muut kuin omat tarpeemme.
Millä mielin olet itse viettänyt tätä vuotta? Tuleeko seuraavasta parempi, uskotko?
Lopuksi kuvasarja harrastuksestani, johon olen erityisesti tänä vuonna ehtinyt panostaa:
Tämäkin talo on nyt purettu, juuri ehdin käydä sisällä kuvaamassa. Mummolassa oli samat tuolit koivun värisinä. En siis harrasta vihahuoneita, jos joku ehti kuvitella niin. |
Talo oli ryhdikäs. Se olisi ollut aiemmin täysin mahdollinen kunnostettava. Mutta se varjosti varakkaampien rantalaitureita, jotka nyt jäänevät taantuman takia tyhjilleen. |
Joskus täältäkin vilkuteltiin, vietettiin kesiä. Kun maailma pettää, Rexona ei jätä pulaan. Odotin löytäväni Fiin, mutta Rexonalla mennään. Ponnekaasua sinunkin loppuvuoteesi! |
Ajattele, jos olisit viettänyt tämän "oman vuotesi" muutama vuosi sitten, jo ennen pandemiaa... ihan eri maailma ilman ukrainalaisten kärsimystä ja kolmannen maailmansodan uhkaa. Pikkuhuolia, eriäviä mielipiteitä ja niistä hössöttämistä.
VastaaPoistaIlkka Taipale, vanha rauhanaktivisti sanoo Hesarin jutussa, että järkkyneen maailmanrauhan rakentaminen vaatii seitsemän sukupolven työn.
USA:n kirjeenvaihtajana toiminut Mika Hentilä puolestaan totesi seuraamassani haastattelussa, että Trumpin aika polarisoi USA:n lopullisesti, niin että mitään yhteyttä eri leirien välillä ei enää ole, vaan he ovat täysin eri maailmoissa omine medioineen. Sama on tapahtunut monessa asiassa Suomessakin lyhyessä ajassa. Trump jakoi meilläkin mielipiteet, samoin Putin - niin mahdottomalta kuin se tuntuukin.
Tätä olen usein miettinyt, saattaisi olla, että olis myös luovaa tehokkuutta ollut jäljellä hitusen enemmän! Mutta jokin tarkoitus kaikella on maailmassa, jonka tapahtumilla ei ole tarkoitusta.
PoistaUskon täysin tuohon seitsemän sukupolven työhön. Egkä nyt ruotsalaisetkin saavat "osansa" 30-vuotisen sodan jälkeen. Eipä ole Folkhemmetiä enää missään. Tuo on raadollisen totta, että omissa kuolissa seurataan niitä omia medioita. Asia on tullut lähelle myös koronauutisoinnissa, eri ihmiset uskovat eri kanavia. Siitä ouheen olleen R. I. P. Alfa-TV🙈
Kuplissa, ei kuolissa! ja korjaus samalla muihinkin virheisiin, heh...
Poista"Ei silti kulu päivääkään, ettei sota vaikuttaisi ajatteluuni. Mutta täällä missä voimme ajatella myös muuta, on tärkeä uskaltaa tehdä niin. Ei ummistamalla silmänsä todellisuudelta, vaan suojelemalla henkistä hyvinvointiamme." Kyllä, mietin sotaa, jos en päivittäin niin viikoittain. Tosin olen itse tietoisesti vältellyt sotauutisten seuraamista, sillä ne vaikuttavat minuun ahdistavasti. Haluan tietää mitä tapahtuu, mutta ns. omilla ehdoillani.
VastaaPoistaMinulla on sekä venäläisiä että ukrainalaisia tuttavia, jotka onneksi ymmärtävät toisiaan ja toistensa henkistä tuskaa. Toivon, että sodalta ei ummisteta silmiä ja uutisointi pysyisi uutisissa, vaikka ymmärrän sen, että mitä pidemmälle sota jatkuu, sitä enemmän siihen "tottuu". Vaikka se ei ole tottumista Ukrainassa ja tämän vuoksi Euroopan pitäisi pitää huolta siitä, että maa saa kaiken tarvitsemansa tuen, jotta Venäjä saataisiin ajettua pois maasta.
Kääkkelis kääk, en ole huomannut kommenttiasi! Nyt sentään! No, eipä tästä ole kuin kolme päivää aikaa, mutta somesykinnässä se tuntuu ikuisuudelta.
PoistaOn täysin oikein rajoittaa uutistulvaa, jos ja kub se aiheuttaa pahoinvointia. Olisi syytä itsekin tehdä niin, mutta olen varmaan altistunut lapsuudenkotioloissa sille, ettäkaikki uutiset katsotaan hiljaisuuden vallitessa. No, nyt ei kyllä keksikään sanoja maailman pahuudelle. Varmastitavallisten kansalaisten keskuudessa on paljon heitä, jotka eivät näe toisisan vihollisina vaan järjestelmän uhreina. Rukoilkaamme rauhaa päälle maan 💛💙
Olen miettinyt ihan samaa, että sota tuntuu "unohtuneen" ja huomaan pohtivani, että miten se on edes mahdollista. Toki asioihin turtuu ja some on vain onneksi yksi siivu tässä kokonaisuudessa, mutta median pitäisi ponnekkaammin olla asian äärellä. Iso kysymys, mikä päässäni pyörii on, se että "loppuuko tämä koskaan" ja tämä kela tekee surulliseksi - onko tuokin sitten jo turtumista? Tuntuu myös, että lahjoitusmainokset/kamppikset ovat vähentyneet, kun todella moni joutuu nyt miettimään, miten ja mistä säästää. Tämä on totta kai täysin ymmärrettävää, mutta sekin vetää hiljaiseksi.
VastaaPoistaEilen tuli Elämäni biisin Ukraina-spesiaali. Mietin, että se varmasti palauttaa monilla sodan jälleen mieleen. Ukrainalaisista piirtyy kuva hyvin sivistyneenä, tunteellisena ja sisukkaana kansana. Ehkä tuo ohjelma ja talven kylmyys saa ihmiset osallistumaan aktiivisemmin kampanjoihin. Toivottavasti liikenisi edes muutama euro vähävaraisiltakin. En ole nähnyt kolikonkerääjiä kaupoissa muuten lainkaan.
PoistaOhjelmassa tuotiin myös esiin vakava ongelma, orvoksi jääneet lapset joita toivon mukasn adoptoidaan sodan jälkeen hyviin perheisiin. Sota vaikuttaa kyllä lopullisesti ylisukupolviseen elämään, ei sitä voi olankohautuksella ohittaa. Mutta ihmisten muisti on aina pelottavan lyhyt.