Joulun taika: aika

Katson kuinka maahan lumi leijuu - vai onko se hilse aamutakillain? Olkoon kumpi vain, mutta meillä on valkea joulu. Migreeni on kaatanut tällä viikolla tuttuun tapaan sänkyyn, joten pienetkin ilonaiheet ovat plussaa. Mikä parasta, kun migreenissä ei "tehdä joulua", silloin yleensä pystyy lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjoja. Mennään tähän kohta. 

Otamme käyttöön edellisvuoden kuusikuvan. Tilanne näyttää täysin samalta, nyt vain kuusi on puolet pienempi ja lasipallojen sijaan (kuusihan kaatui viime vuonna ja osa palloista särkyi) koristeina ovat kultaiset muoviset pilipalipallot ja olkienkelit. 

Viime vuonna kirjoitin joulutarinan Askeleet lumessa, joka ennusti traagisesti tulevaa, (ukrainalaisten) elämää tässä ajassa. On ollut vaikea sulkea pois joulumielestä ihmiset, jotka sinnittelevät kylmyyden ja vihan keskellä myös jouluaattona. Minkälainen on ukrainalaisten joulu diasporassa, täysin toisenlaisessa elämässä kuin vuosi sitten?

Ajatuksiani on toki aktivoinut tieto, lukukokemus. 12-vuotiaan Jeva Skaletskan esikoisteos Ette tiedä mitä sota on on harvinaislaatuisen kypsä osoitus päiväkirjojen voimasta ja ukrainalaisten nuorten sivistyksestä. Sota tulee Jevan kirjoittamilla sivuilla lähemmäs kuin kammottavat uutiskuvat. Jeva vie meidät pakomatkalle isoäidin turvasta sen taulutelineen ääreltä, jossa saattoi toteuttaa luovuuttaan vapaasti, vielä näennäisesti vapaassa maassa. Jevan kokemus on inhimillinen tilanteessa, jossa ei ole inhimillisyyttä. Suosittelenkin jokaisen lukemaan tai kuuntelemaan fiksun nuoren tytön tarinaa, vaikka välttelisi sotaa (aihetasolla ja muutenkin). 

Kuva: Otava

Väkisinkin herää kysymys, ovatko ukrainalaiset nuoret sivistyneempiä ja (taiteellisestikin) lahjakkaampia kuin suomalaiset. Oma otantani on pieni, mutta jokainen tietämäni ukrainalainen nuori osaa soittaa sujuvasti jotain instrumenttia, yleensä pianoa, on motivoitunut myös opiskeluun, hallitsee monia kieliä, osaa ja haluaa puhua tunteistaan, on osa yhteiskuntaa eikä pakene sitä murahtaen älypelien äärelle. Tämä on yleistys, mutta mietin vaan. Jos katsoitte Elämäni biisin, jossa yksi lähetys oli omistettu ukrainalaisille, tämä ajatukseni vain vahvistui. Ukrainalaisissa on käsittämätöntä voimaa, sydämen sivistystä, rakkautta vaikka muille jakaa. Me voimme oppia heiltä paljon. 

Natalia Goncharovan taidenäyttely oli Ateneumissa muutama vuosi sitten (kuva otettu siellä). Venäläisiä ja ukrainalaisia yhdistää ortodoksisuus, vaikka nykyisin Venäjällä kirkko on valjastettu mukaan sodan julmiin tarkoitusperiin. Tavalliset kansalaiset haluavat rauhaa. Avantgardea vapaasti toteutettavaksi vapaassa maassa, joka on suuri illuusio. 

Miten tämä kaikki liittyy joulun taikaan? No, on aikaa ajatella. Aikaa tehdä mitä haluaa, vapaassa maassa vailla edellä mainitun tasoisia huolia. Liian isolla siivulla suomalaisista on todella tiukkaa. Luin juuri sanomalehdestä eläkeläisen mielipidekirjoituksen, jossa hän vastaa mainoksen kysymykseen "mitä teidän joulu maistuu": näkkileivältä ja kaurapuurolta. Samassa lehdessä pariskunta ennakoi maksavansa tämän kuun sähkölaskuna 800 euroa. He selviävät siitä, koska käyvät töissä. He eivät myöskään kannata sähkötukien jakautumista niin sanotusti tasapuolisesti. Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan hyvätuloiset käyttävät sähköä jopa viisinkertaisesti pienituloisiin verrattuna. Silloin sähkötuistakin hyötyvät eniten hyvätuloiset. Tilanne on vaikea ihmisellä, jonka sähkölasku saattaa olla aiemman 50 euron sijaan "vain" 150 euroa, mutta jolta tuo satanen on lääkkeistä ja ruuasta pois. Tilanne on täysin toinen kuin ihmisellä, joka voi vähentää kesämökkinsä, saunansa ja autonlämmittimensä sähkönkulutusta ja nipistää joulun gourmetpöydän antimista. 

Meillä ei nipistetä, mutta lähikaupan ollessa vihreä, huomasin säästäneeni kymppejä verrattuna sini-oranssiin kauppaketjuun. Täydennystä hain vielä kelta-sinisestä todeten sen käytävien olevan väljiä ja sesonkitarjonnan erittäin houkutteleva. Samalla aloin luoda teoriaa kauppa- ja puoluevalinnan välisestä korrelaatiosta. Joululoman aikana yritän etsiä sille tutkimusdataa pohjaksi. Jollei sitä ole, täytyy varmaan tehdä tästä(kin) väitöskirja, hehheh. Itse vaihtelen niin kauppaa kuin puoluettakin sen mukaan, mitä kulloinkin tekee mieli ja mistä asiasta äänestetään. Etenkin, mistä äänestetään ja missä (Turussa esimerkiksi ei voi äänestää demareita ja kokoomusta, vanhaa ja nykyistäkin Turun taudin tehovaljakkoa). 

Joskus näemmä jaksoin tehdä punssikarkkeja. Maa oli jouluna vihreä. Onneksi ajan kuluminen voi yllättää myös positiivisesti. Valkea joulu on minulle todella tärkeä. Samat Orient-astiat odottavat jo puuhellan yllä käyttöä.  

Juttu rönsyilee kuin kaupan pihalta ostetun minikuusen havut. Valitsin ramman, koska samaistuin siihen eniten. Rampa oli kaikista inhimillisin viivoittimella suoristettujen hypotenuusakuusien valtameressä. Käyrä, pieni, muotopuoli. Pisimpään kestänyt kuusemme oli juuri sellainen. Puutalossa kuusi säilyy hyvänä helmikuuhun asti, mutta kerrostalossa yhtä pitkä säilyvyys on ihme. Tällainen joulun taika koettiin vuosikausia sitten juuri ramman invalidikuusen äärellä. Se oli muutenkin hyvä joulu. Kaikki olivat terveitä ja voimissaan, ei ollut vielä tapahtunut liikaa kurjia asioita. 

Kun avaa silmät ja korvat, huomaa, ettei joululla ole kovinkaan monelle kaunista sanottavaa. Joulu on yksinäisyyden riipimä sukujen välinen taistelutanner, tai muistutus menetetyistä asioista. Joulun normatiivinen ja kuluttamiseen keskittyvä perheidyllimainonta aiheuttaa monissa vain passiivis-aggressiivista vihaa. Some täyttyy lausunnoista, joissa kehotetaan viettämään itsensä näköistä joulua. Aika harvalle se on oma valinta. Mutta jos vietät joulua yksin, muista: olet parhaassa seurassa. 

Joulun taikaa on todellakin aika. Vasta aattoaamuna on rauha kirjoittaa ajatuksia tänne blogiin. Kohta alkaa vakio-ohjelma Lumiukko ja sen päätteeksi joulurauhan julistus. Ehkä vain pari kertaa olen ollut paikan päällä sitä kuuntelemassa, vaikka aina olen asunut lähellä. Sukulointien ja syöminkien jälkeen keskityn kirjoittamiseen, toivottavasti myös metrin kirjapinon lukemiseen. Juuri sain myös loppuun Milan Kunderan hienon Elämä on toisaalla, josta aloitinkin jo luonnoksen tänne blogiin. Mutta mennään joulu edellä. Masentava ajankuvani todellisuudesta, joka kaipaa misteliä sodan ja rauhan oviaukkoon. 

Sohvan sentään jaksoin tyhjentää kirjoitussälästä. Tämä kuva kahden vuoden takaa on vain siitä erilainen, että ainoa vuosittainen sisustustoimenpiteeni tyynynvaihto on tapahtunut noin pari kuukautta sitten. Marimekon tammat sopivat miltei paremmin empireraidoille, joilla ovat luultavasti Porkkalassa asuneet venäläissotilaat istuneet ennen sohvan hajottamista palasiksi puuvajaan. Kuten näette, ihmeitä tapahtuu. Kohta minä makaan tässä, tiedoksi vain. 

Ehkä moni kykenee ajattelemaan vain hyvää, keskittymään vain siihen mitä on. Minulle se on aina ollut mahdotonta. Tunnen maailman tuskan harteillani, se on painanut niitä lysyyn jo pulkanvetoiässä. Koulu"toverini" kysyi: miksi katsot aina maata (kävellessä)? Ehkä siksi, että se vuotaa verta ja yritän paikantaa, mihin voisin panna laastarin. Toivon, että minulla olisi laastari nyt ja voisin asettaa sen ukrainalaisten avohaavojen ylle. Ei taida paketin sisältö riittää. Toivon silti, että siitä riittäisi myös Suomen ja maailman vähävaraisille, hätää kärsiville, heille jotka juoksevat tänäkin iltana hankeen pakoon henkensä edestä. Me ihmiset osaamme lyödä etenkin silloin, kun tarvitsisimme eniten silitystä. 

Toivottavasti tästä ajasta kumpuaa jotain hyvää, niin henkilökohtaisella kuin maailmanlaajuisella tasolla. On jo kummunnut, autamme toisiamme vaikka yhtä aikaa edelleen siinä saman päivän lehdessä uutisoitiin, etteivät ihmiset auta enää maahan kaatunutta. Eivät auttaneet 20 vuotta sittenkään, jolloin pyörryin Turun Bermudan kolmion porteille (KOP-kolmio nimeltään silloin ja nykyisinkin, vaikka koko pankkia ei enää laman jäljiltä ole). Kyllä se on niin, että ihminen saa itse nousta ojasta omilla jaloillaan. Vaikka se on olevinaan hyvä periksiantamattomuuden oppitunti, se on myös traaginen kuva ajastamme, jossa olet ikuisesti yksin. 

Byrokraattinen yksinäisyys voi myös olla vakava vitsaus, vaikka ympärillä häärisi huolestuneita läheisiä kuin kärpäsiä raadon yllä. Me ihmiset olemme tilastoja, tilastoharhoja, numeroita, lukuja kustannusten luettelossa. Senkin takia tarvitaan kirjallisuutta. Jatkuvaa lukemista aiheista, jotka kertovat inhimillisyydestä ja sen tarpeesta. Lukutaidon rappio on ollut pitkään tapetilla syystä. Lukutaidon eriarvoistavasta huolesta on myös kertonut Iida Rauma, joka voitti Finlandian kouluväkivaltaan keskittyvällä romaanillaan Hävitys. 

Kuva: Siltala

Sain sen synttärilahjaksi, mutten ole vielä lukenut. Luen sitten, kun saan oman käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Vai onko se jo sadas, editoin jatkuvasti kirjoittaessa (varmaan täysin toisin kuin opetetaan). En halua vaikutteita tutuista paikoista, en lukea asioista, joista olen saattanut itsekin kirjoittaa. Siksi välttelin pitkään lukemista ylipäätään. Monet kirjoittavat ihmiset eivät lue proosaa lainkaan silloin kun kirjoittavat, luonnollisesti myös aikapulan takia. Mutta itse kun olen tätä tarinaa aktiivisesti kirjoittanut yli kaksi vuotta, ajatustasolla viisi vuotta, se olisi aika pitkä aika olla lukematta mitään. Niinpä olen lukenut kaikkea täysin muista aihepiireistä, ellen sitten ole tarvinnut jotain tietokirjaa juuri täsmällisestä aiheesta. Perno Mega City oli poikkeus, ja kyllähän siitä hämmentävän samoja asioita löytyi. Tästä voidaan toki ajatella, kokemus- ja mielenmaisemamme ovat usein yhteiset. Vaikka kuvittelisimme jonkin asian olevan täysin oma yksityinen kokemus, se tuskin sitä on. 

Tiedättekö mitä? Joulun taika eli aika näyttää siltä, että nyt alkaa Lumiukko. Tämän lyhyen ja ytimekkään iloviestin jälkeen toivotan kaikille hyvää ja rentouttavaa joulua. Rauhaa ja rakkautta. Maailman ainoat kestävät luonnonvarat katoavan ajan lisäksi. Niistä muodostukoon nykyajan pyhä kolminaisuus, joka siinä alkuperäisessäkin lienee pohjalla. Toivottavasti.