Penkkarimeininkiä, painajaisia ja painavia opuksia

En muista koska olisin ollut viimeksi penkkariyleisössä. Tänään se toteutui. Saihan show´sta ihmeellisen piristysruiskeen harmaan tammikuun masennuttamaan mielentilaan. 

Omaa abivuottani en halua edes muistella, sillä se tuntuu lähinnä ylähuuleen pakkasessa tarttuneelta viiksiliimalta. Meillä nimittäin oli rekan teemana amis ja asiaankuuluvasti kaikilla oli naamiaisliikkeestä ostetut amisviikset. Kova pakkanen muutti ilon pitkäksi itkuksi. Terminaaliin mennessä (ainakin rannikolla kaikki lähtevät aina abiristeilylle) tyttöabit (silloin kaikki olivat yleisesti tyttöjä tai poikia) olivat tehneet kaikkensa irrottaakseen pakkasessa huuliin jäätyneet tekoviikset. Meillä kaikilla oli punainen rohtunut iho, mutta ilo Linda-siiderin johdosta ylimmillään. Tai jonkin muun ajankohtaisen juoman. Olisiko ollut Elephant Beeria ja Karhu kolmosta camping-majan etkoissa. Ja jotain ällömakeaa likööriä rekassa. 

Olemmeko samaa mieltä?

Abiristeilyllä sitten yksi meistä luuli olevansa supermies ja hyppäsi kaksikerroksisesta diskosta alas Karoliiniseen sairaalaan. Vai oliko tämä kuitenkin vanhojentanssiristeily? Tämän verran muistot sekoittuvat. Olen onnellinen, kun ei tarvitse muistella ja iloinen, kun katson hymyileviä abeja. 

Kuin olisi paskonut melonin. 

Näin tiivistetysti olen kuullut lausuttavan gradupuserruksesta, toivottavasti en omasta suustani. Mutta kyllä lukion päättyminenkin aikamoinen helpotus on. Vaikkei tietäisikään, mihin päätyy (kuka sellaista voi siinä iässä tietää, jos milloinkaan), saa ainakin varmuudella etapin suoman vapauden. On saanut jonkin asian päätepisteeseen. Se on huojentava kokemus. 

Oletan, että näitä kuvia voi vapaasti julkaista, koska kyse on julkisesta ulkoilmatilaisuudesta, joiden ohjelmanumero on abien ja kaupunkilaisten invaasio. Jos kuitenkin tein väärin, saan varmasti kohta valepoliisilta sähköpostia. Tällaisen jo sain ihan hiljattain. Otin kuvakaappauksen ja toimitin sen virkavallan edustajalle. Oikeastaan minua jopa huvitti asia, sillä olin juuri suorittanut Jyväskylän  avoimeen yliopistoon Kyberturvallisuuden perusteet. Googlettakaa, sen voi kuka tahansa suorittaa ilmaiseksi. Suosittelen kurssia kaikille, vaikka ikuinen opiskelu ahdistaisikin. 

Minua alkoi syyhyttää se tieto, että a) olen opiskellut kuluvan vuoden ja edellisen aikana, b) olen hakenut opiskelemaan syksyksi ja c) en edes tiedä miksi. Sillä jotenkaan en jaksaisi. Ilmeisen pitkä aika on kuitenkin kulunut siitä, kun viimeksi joutui piinaamaan itseään. Uskon silti, että tietynlainen omaehtoinen opiskelu voi olla hyvinkin palkitsevaa myöhemmällä iällä. Nuoruus, koulu ja opiskelu eivät sovi yhteen. Elämä on nuorena muutenkin jo riittävän vaikeaa. Sitä järkyttävää epävarmuutta ei ole kyllä ikävä, mutta lopulta liian iso siivu nuorten kokemasta epävarmuudesta johtuu muista ihmisistä ja tavoista, joihin meihin suhtaudutaan. 

En ole vieläkään lukenut Iida Rauman Hävitystä, vaikka se kirjahyllyssä odottaa. Nyt siitä on jo näkynyt joitain ei niin hypettäviä arvioita. Kyllä hyvä kirja saa myös aina kuraa tai kriittisiä sanoja osakseen. Uskon, että kerronta on aika raskas. Mutta voiko koulusta kertoa kevyesti?

Karkki kelpasi kansalle. Ohikulkijan perusteella ilmeisesti ensiapukin?

Nuoreen päähän opit ja energiajuomat humahtavat parhaiten. Pakko peruskoulua on käydä nuorena, sehän on etuoikeus. Jokin ei täsmää, kun tietyissä maissa jo lapset tekisivät mitä vaan päästäkseen kouluun. Täällä taas koulu enemmän ahdistaa, kuten ilmeisesti koko elämä. 

Luin juuri erinomaisen self help -teoksen Aivoblues - Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin. Sen on kirjoittanut ruotsalainen psykiatri Anders Hansen pitkälti omiin kokemuksiin pohjautuen, mutta väitteille on etsitty asianmukaiset lähteet. Kyllä minäkin aloin uskoa karrikoituun väitteeseen, että ihmiset voivat huonosti, koska heidän ei tarvitse enää kuolla nuorena. 

Selitys on evolutiivinen. Aivomme ovat hälytystilassa esimerkiksi vuorotyöstä, herkuttelusta ja istumisesta, vaikka ne eivät olisi varsinaisia uhkia. Aivot kuitenkin tulkitsevat nämä edelleen vastineeksi sille, että tartuntatauti uhkaa tappaa meidät. Keho on jatkuvassa valmiustilassa kohtaamaan vaarat. Olen syönyt tätä kirjoittaessani riittävästi penkkarikarkkia, joten en näemmä kykene yhtä hyvään tiivistämiseen kuin aioin. Näin nopeasti aivot myös unohtavat jäsennellyt ajatukset ja opit, kun olemme liian väsyneitä. Mutta lukeaa ihmeessä. Luin tämän päivässä, se on minulle saavutus. 

Kirjassa on oma lukunsa myös yksinäisyydelle, joka koskettaa valitettavasti jo kouluikäisiä. Minun on joskus vaikea erottaa, mikä on niin sanottu äidinmaidossa saadun ulkopuolisuuden tunteen ja erakkouden sekä yksinäisyyden välinen ero. Onko sellainen ihminen yksinäinen, joka ei useammin vain jaksa muiden ihmisten seuraa? Ehkä olen ollut elämässäni tosi valikoiva. Vain aidosti vastavuoroiset ja elämääni rikastuttavat ihmiset ovat jääneet ystävikseni. Heistä vain muutama on kouluajoilta tai jopa varhaisemmalta ajalta. 

Aina puhutaan verkostoitumisen tärkeydestä. Entä, jos verkossa on reikä? Kun siinä on reikiä, kaikki valuu läpi yrittäessäsi saada jotain haaviin. Nuoren elämä on niin vaikea, ettei ole ihme: elämä on vaikeaa myös aikuisena. He jotka kiusaavat koulussa, kiusaavat usein myös työpaikoilla. Ihmissuhdeviidakossa talsimista tämä on kehdosta hautaan. Pitäisi keksiä muita välineitä tarpomiseen kuin viidakkoveitsi. 

Sellainen kantarelli putkahti pintaan vihdoin paikatulle Turun kauppatorille. 

Valitettavan tuttu miljöö aiempaan veitseen viitaten. Yllätävän vähän mietin Turun puukotusta enää. Alussa se oli koko ajan mielessä. Nykyisin mietin paljon enemmän, millaisia sekopäitä koulumaailma ja maailma hautoo. Siksi teinkin erittäin fiksun liikkeen, että luin seuraavan kirjan loppuun bussissa: 

Huolestuisitko, jos vierustoverisi bussissa lukisi tätä?

Minun piti ottaa tästä asianmukainen "kirjagram-kuva" siten, että istun takarivillä ja zoomaan ylös nostettuun kirjaan siten, että matkustajat ovat blurraantuneita taustalla. Bussin täyttöaste asti kuitenkin suunnitelmani ja hyvä niin. Mistäs sitä tietää, mitä moisesta neronleimauksesta olisi seurannut. 

Vihdoin olen aloittanut näiden alkuperäisten Beckien lukemisen. Kyllä pariskunta Sjöwall & Wahlöön kerronnassa on sellaista taikaa, jonka varjoon suurin osa dekkareista jää. Bussimurhan tarina on myös hyvä ajankuva 60-luvun Tukholmasta. Millaista on, kun koko kaupunki lanataan ja poliisin työ on yhä vaarallisempaa. Tiet kuhisevat narkomaaneja ja nymfomaaneja. Oli ilmeisen kova pala, että e-pillerit valtasivat markkinat, kun aihetta tällä tavoin dekkarin sivuillakin ruodittiin. Bussimurhan tarina on onneksi täysin toinen kuin hiljattain filmatun uuden Beckin. yllä minun on pakko lukea nämä kaikki alkuperäiset, sillä nämä eivät mene tv-elokuvien kanssa yksi yhteen. Onhan kirja myös usein paljon enemmän kuin siitä tehty elokuva. Ja kun sanon näin tv-Beck-fanina, se on jo paljon. 

Hienosti siirryimme koulumaailmasta Beckiin, mutta bussia käyttävät myös koululaiset. Kaikki räpläävät kännykkää. Itse yritän vain lukea, sillä se vie minut transsendenttiseen maailmaan ohi pysäkin. 

Millaisia penkkarimuistoja sinulla on? Oliko koulu ankea vai kiva paikka?