Onko pakko syödä? - Turun case kouluruokalan "häpeäkuja"

KuntaRekry kaatuu kesken hakemuksen alituiseen kuvan osoittaman peukun tavalla, ilmeisesti kunnallispolitiikan jatkeena. Päätän luovuttaa alapeukusta inspiroituneena ja käsitellä polttavinta paikalliskohua, Ilpoisten koulun ruokalan häpeälinjaa. Varmasti somessa tätä jo ruoditaan, mutta olen tästä onneksi autuaan tietämätön. En halua tietää, miten syvälle peukalo on tungettu ja mihin. Varmaa kuitenkin on, että koulun ruokalasta se on nyt poistettu. 

KuntaRekry toimii kuin junan vessa. Ilahduin ajankohtaisesta symbolista. 

Mistä on kysymys? Turun Ilpoisten koulussa tehtiin ruokahävikin minimointiin ja ruokala-asioinnin jouhevuuteen liittyvä kokeilu. Laitetaan erilliset baanat astiapalautukseen heille, joilla on jotain pois kipattavaa ja heille, joiden lautanen on "nuoltu tyhjäksi". Ensimmäisen baanan yllä on alapeukku, jälkimmäisen ylöspäin osoittava peukku. Papukaijamerkkiä tai merkintää tulevasta taivaspaikasta ei kuitenkaan mainita. 

Jo muinaiset roomalaiset -aloitus on tungettava kaikkialle, mihin suinkin voi. Caius Julius Cesarin aikaan alapeukku Colosseumin gladiaattorimatsin jälkeen tarkoitti kuolemaa. Henkinen sellainen voi tapahtua myös koulussa, jossa oppilas joutuu pakon edessä alistumaan mitä erilaisimpiin nykyisin väkivallaksi miellettäviin asioihin. Sellainen voi olla vaikkapa keittäjän kyttäys takana, että on varmasti syönyt kaiken. Minun on vaikea uskoa, että tällaisia essumekkomatroonia on enää arsenaalissa, mutta kyllä minäkin pidätin kokkareista muusioksennusta tarjottimen yllä. Ei saanut syödä liian vähän, muttei liikaakaan. Pääasia, että kaikki kuitenkin syötiin, joka kerta painoa tai syömistä kommentoiden. On suoranainen ihme, että rakastan yhä ruokaa varsin terveellä tavalla. 

Näin onnekkaasti ei ole käynyt monellekaan oppilaalle. Siksi ulkopuolinen koulussa vieraillut henkilö järkyttyi näkemästään alapeukusta. Se tuottaa pahimmassa tapauksessa häpeää oppilaalle, paineen kaiken syömisestä, vaikka olisi vain vahingossa ottanut vähän liikaa. Häpeäkuja-sanaa alettiin oitis käyttää somessa ja aiheesta tehtiin iso paikallislehtijuttu. Nyt Turun Sanomilla on käynnissä myös kysely kouluruokamuistoista. (Aloin jo vastata siihen, mutta tänään ei näemmä kannattaisi täyttää mitään lomaketietoja mihinkään. Vastaus tyssäsi siihen, etten halua antaa nimeäni edes vain toimituksen tietoon. Kun sitten palasin taakse kopioidakseni vastaukseni tähän, kaikki hävisi. Muahahahahah.)

Tiivistetysti oma muinainen kouluruokani maistui leikatulta lamamaksamakkaralta, parhaimmillaan nihkeältä perunalta, pahimmillaan siltä pidätetyltä muusioksennukselta. Sipatti oli ehkä kuvottavin erityinen kastike, joka koostui kokkareisesta valkoelementistä (Maizenaako?) ja kinkkusattumista. Kissansilmälasipäinen matamikeittäjä vahti seoksen uppoamista pieneen ihmiseen, joka juuri ja juuri mahtui styrox-kypärään. 

Kotona olin tottunut parhaisiin raaka-aineisiin silloinkin, kun jouduttiin kitkuttamaan. Ei meillä ollut sika-nautaa, ennemmin vähän pienempi määrä paistijauhelihaa. Ruoan laatu nouseekin puheenaiheeksi artikkeleissa, jotka ovat maksumuurin takana. Jos ruoka on yksinkertaisesti täysin laitostunutta kuraa, ei varmaan ole ihme, etteivät kaikki pysty sitä syömään antaumuksella loppuun. Ainakin oma kouluruokani oli täysin toista maata kuin myöhemmin opettajana saadut gourmet-elämykset pienessä maaseutumaisessa koulussa. Se oli vielä viimeisiä vuosia säästynyt  laitoskeittiöytymiseltä, siellä oli vielä oma keittäjä omassa pikku keittiössään. Toinen hyvä ruokapaikka on sellainen amisruokala, joissa kokiksi opiskelevat oppilaat tekevät ruoat. Kaikki muu - noh, parempaakin olen syönyt. 

Mitenkään väheksymättä häpeän vaikutusta syömishäiriön puhkeamiseen ja vanhempien huoleen lastensa paineista, kysyn silti, ovatko ihmiset herkempiä kuin ennen? Miten yksi peukku voi olla niin paha asia Colosseumin ulkopuolella? Onhan myös niin, että nykyisin ihmiset eivät kestä mitään, mikä voitaisiin tulkita kritiikiksi omaa käytöstä kohtaan. Fakta kuitenkin on, että hävikin määrä on hirvittävä. Erityisen paljon ruokaa lentää roskiin teineiltä, jotka ovat lahjakkaasti viljelleet koko pöydän täyteen yhden hengen minimargariinirasioita. Näihin on varmasti siirrytty juuri hävikkisäästön ja siivottomuuden takia, vaikka ekologinen jalanjälki on pakkausmateriaalin takia suurempi. Eri kouluissa on käytössä eri käytännöt, mutta tietty teiniys vallitsevana olomuotona on sitä samaa kuin jo antiikin aikoina, jolloin nuoriso oli ensimmäisen kerran pilalla. 

Olisiko Aristoteles tai Platon kannattanut alapeukkua? Vaikea sanoa. Ehkä kuitenkin istumista alas filosofian äärelle. Neuvotellaan kuinka toimitaan. Fyysisesti aikana, jolloin sosiaalista mediaa ei ollut vielä keksitty. Jollei kukaan ulkopuolinen olisi bongannut alapeukkua jonossa, olisiko se saanut olla rauhassa? Ainakin ilman somea todennäköisemmin. 

Samaan aikaan mietin, jos itse olisin päässyt kippaamaan muusin roskikseen vain alapeukun valvonnassa keittäjän sijaan. Ehkä oma itsetuntoni olisi sallinut roskiin heittämisen hyvällä omatunnolla, "pitäkää tunkkinne" -asenteella, mutta todella iso osa oppilaista ei pysty asiayhteyden irrottamista tunteistaan. Ruoka ja syöminen ovat muutenkin yhteydessä tunteisiin, siitä myös termi tunnesyöminen. On pieni vaiva jättää peukuttamatta juuta tai eitä. Isompi lasku tulee pahoinvoivista nuorista ja heidän vanhemmistaan. Tämä yhteiskunta ei kaipaa enää yhtään lisää häpeää, syömishäiriöitä ja negatiivisia tunteita. Eikä varsinkaan kiukkuisia oppilaiden vanhempia. 

Herättikö häpeäkuja tai kouluruoka sinussa tunteita? Millaisia ja miksi?

Hesarista löytyy maksumuuriton juttu: Ja kuva häpeäkujasta